Helena Saarikoski (toim.), Tanssi, tanssi. Kulttuureja, tulkintoja. Tietolipas 186. Helsinki: SKS. 2003.
”Tanssi, tanssi on matkakirja tanssien maailmoihin”, kerrotaan teoksen kansitekstissä. Matkakirja se onkin sikäli, että tanssia tutkitaan artikkeleissa hyvin laajalla maantieteellisellä alueella ja kulttuurisesti rakentuvana ilmiönä. Matkaa tehdään samalla myös tanssin mielen maailmoihin tanssijan kokemuksen kautta. Johdannossa kirjan toimittaja Helena Saarikoski hakee linjaa varsin moniulotteiselle artikkelikokoelmalle yhteisöllisesti opitun ja kulttuurisesti mallinnetun ruumiintekniikan käsitteen kautta. Ruumiintekniikaksi voidaan nimetä kaikki se, mitä ihminen ruumiillisena otuksena tekee. Tanssi on pieni osa sitä. Esimerkiksi kulttuuriset sopivuuden, kauneuden ja vahvuuden ihanteet määrittelevät kehon liikekieltä tanssissakin.
Tanssi ei ole uusi kohde kulttuurien tutkijoille. Klassisen antropologian käsitys siitä, kuinka tanssi voi olla ymmärrettävissä toimintana ja kommunikaationa vain omassa kulttuurisessa kontekstissaan, on nykytutkimuksessa kääntynyt konstruktionistisemmaksi ja prosessuaalisemmaksi näkemykseksi siitä, kuinka tanssi myös tuottaa kulttuuria, ei pelkästään heijasta sitä. Tämä performatiivisuuden idea toistuu useassa artikkelissa esimerkiksi pohdintana tanssista identiteettiä rakentavana tekona.
Tanssin ymmärtäminen kulttuurisena representaationa vaatii tulkinnan tasoa. Sen Saarikoski nimeää tanssikulttuuriksi, tutkijan muovaamiksi merkityksiksi, joilla itse tanssista voi puhua. Tutkimuskohteena tanssista puhumisen kompleksisuus vertautuu helposti vaikkapa uskonnon tutkimukseen. Uskontotieteilijäthän ovat jaksaneet vuosikymmenestä toiseen päivitellä, kuinka vaikeaa uskonnosta puhuminen on. Siitä huolimatta kirjahyllymetrit lisääntyvät huimaa vauhtia. Näin käy varmasti tanssintutkimuksellekin, kun vauhtiin päästään. Hyvässä vedossa tunnutaan jo olevan, vaikka tanssitutkimus tiedemaailman marginaalissa vielä kirjoittajien mukaan onkin. Yleisesti hyväksytyn ja käyttökelpoisen dokumentoinnin, tanssinotaation puuttuessa tutkimuskohteen vaikea vangittavuus on ehkä esteenä tanssin tutkimuksen nopeammalle arvon nousulle.
Kokoelman kirjoittajat edustavat useita eri tieteenaloja ja näkökulmia tanssintutkimukseen. He ovat perinnetieteilijöitä, taiteentutkijoita, liikuntakasvattajia, musiikkitieteilijöitä kuin myös tanssijoita. Kokoelma sisältää 9 artikkelia, joista ensimmäisessä Petri Hoppu luotsaa lukijaa tanssitutkimuksen pääsuuntausten historiasta kohti nykypäivää. Sekä taiteentutkimuksen että antropologian reviireille sijoittunut tanssintutkimus on latautunut arvottavasti sen mukaan tutkitaanko länsimaista taidetanssia vai eksoottista kategoriaa ”muu”. Hopun artikkeli on informatiivisuudessaan ja selkeydessään miellyttävää luettavaa. Sama linja ei valitettavasti säily läpi kokoelman vaan kontekstualisoimaton detaljirikkaus, tutkijakeskeisyys ja rakenteellinen jäsentymättömyys hankaloittavat joidenkin tekstien avautumista ilman toistuvaa lähilukemista.
Tarkastelen kokoelmaa seuraavaksi artikkelien esiintuomien teemojen kautta. Paitsi sosiaalista toimintaa tanssi on myös henkilökohtaista ilmaisua ja siinä valossa useissa teksteissä tanssin opiskelun ja oman kehityksen teema on esillä. Liikuntapedagogi Maarit E. Ylönen kuvailee Nicaraguassa saamiensa kenttätyökokemusten avulla, miten ”tutkijan ruumis toimii tiedonhankinnan instrumenttina ja miten tanssin avulla voi saada sellaista ymmärrystä, joka täydentää verbaalisesti saavutettua tietoa”. Tutkimuskohteena Ylösellä oli May Pole -tanssirituaali, johon hän itse toistuvasti otti osaa. Rituaalinen tanssi sai näiden eri osallistumiskertojen kautta vaihtuvia sisältöjä ja merkityksiä. Ylösen tekstissä rakentuva teema totutun länsimaisuuden ja opittavan erilaisuuden ristiriidasta ja vuoropuhelusta nousee esiin myös Petra M. Aution ja Anu Laukkasen teksteissä.
Sosiaaliantropologi Autio on kerännyt tutkimusaineistoaan Tyynen valtameren saarilla opiskellen kiribatilaista tanssia. Se kuva, joka länsimaissa on luotu Tyynen meren tansseista eroottisena kiemurteluna kaislahameessa, ei Aution mukaan vastaa kiribatilaistanssia lainkaan. Pyrkimyksenä siinä on nimittäin ”seistä oikein” eli toteuttaa liike ja oleminen tanssijana ihanteellisella tavalla ja korostaa sillä tavoin kumpaankin sukupuoleen sitoutunutta vahvuutta. Saman periaatteen vahvuuden ja sukupuolen tuottamisesta löydän helposti kiribatilaisille kaukaisesta flamencostakin, vaikka näiden kahden tanssiperinteen liikekieli sinänsä tuskin toisiaan muistuttaa vähimmässäkään määrin. Autio pohtii tradition ja modernin yhteensulautumista ja genren muutosta sekä tanssista puhumista ja tanssia itseään kielenä.
Folkloristi Laukkasen kenttänä taas on se, mitä kansankielessä värikkäällä virityksellä on kutsuttu ”napatanssiksi”. Itämainen tanssi tutkimuskohteena on sekin vaatinut tutkijaa pohtimaan kysymystä länsimaisen ja muun kulttuurin erosta ja suhteesta. Se näkyy esimerkiksi tanssiinkin liittyvissä moraalikysymyksissä sekä liikkeen ja ruumiinkielen kulttuurisessa sukupuolittuneisuudessa. Laukkanen analysoi haastatteluaineistoaan tanssipuheena diskurssianalyyttisesti luonnollisen liikkeen ja sukupuolen, lähinnä naisellisuuden teemojen kautta.
Tanssijan omaa kehitystä kuvaavat folkloristi Anne Isomursun haastattelemien kahden suomalaispojan kertomukset break dance -harrastuksestaan. Artikkelin johdanto on lyhyt katsaus lajin historiaan esimerkkinä kansanperinteen ja populaarikulttuurin yhteensulautumisesta. Sen jälkeen Isomursu on antanut tanssijoiden puhua omalla äänellään. Kommentoimattomissa haastattelusitaateissa suomalaiset b-boyt pohtivat tanssinsa yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä sekä esikuviensa merkitystä omalle identiteetilleen tanssijoina. Tekstin ohessa break dance -akrobatiaa havainnollistavat Nina Tuitun valokuvat.
Tanssiperinteen kehitystä tyystin toisessa kontekstissa on tutkinut folkloristi Juha-Matti Aronen, jonka leiviskänä on suomalainen kansantanssi yhteisöllisenä perinteenä. Arosen aineistona on ollut alueellista perinnearkistomateriaalia sekä hänen omien sukulaistensa haastatteluja. Tutkija kuvailee metodiaan vertailevana rekonstruktiona ja joutuu tekemään myös eräänlaista perinnelajianalyysiä määritellessään tanssin ja leikin rajaa. Valtaosa Arosen tutkiman alueen, Kangasalan tansseista on ollut vuorotansseja, joissa hän toteaa taiteen ja viihteen rajan hämärtyneen. Tanssiperinteen kehitys on kulkenut kollektiivisesta kontaktitanssista kohti paritansseja 1900-luvulla. Aronen näkee kuitenkin tietynkaltaista samuutta näiden erilaisten tanssitapojen yhteisöllisyyden tavoittelussa.
Musiikkitieteilijä Hanna Väätäinen on puolestaan kontaktoivan paritanssin pyörteissä. Hänen intressialueenaan on valssi. Väätäinen aloittaa muistuttamalla valssin institutionaalisesta asemasta suomalaisessa kulttuurissa, sehän muun muassa avaa tärkeät tilaisuudet häistä Linnan juhliin. Tanssintutkijana hän määrittelee valssin tahtiin pyörimisen toiminnaksi, joka tuottaa sukupuolieroja. Institutionaalinen pakka sekoittuu pian, kun Väätäinen alkaa tarkastella valssia pyörätuolikilpatanssijan, vammaisen naisen näkökulmasta. Metodologisena välineenä analyysissä on ruumiillinen toimijuus.
Inka Välipakan perinteentutkimuksen piiriin kuuluva työ naisten tanssimisen kulttuurisista merkityksistä avautuu lukijalle varsin mutkikkaasti sanallisena representaationa visuaalisesta representaatiosta, jollaisesta rakennelmasta käytetään nimitystä ekfrasis. Välipakan artikkelin aiheena on Lumikuningatar-tanssiesitys, jossa hän oli itse tanssijana mukana. Produktion koreografisia ratkaisuja ja esitystilannetta Välipakka ruotii subjektin kokemuksen kautta esityksen merkityksestä. Apuna tässä hänellä on filosofi Paul Ricoeurin mimesis-käsite.
Tanssipuhetta kansanrunoudessa on tutkinut folkloristi Helena Saarikoski, jonka syyniin ovat joutuneet niin runonlaulaja Moarie Perttunen kuin hänen repertoaariaan muistiin merkinnyt Elias Lönnrotkin. Lönnrotin rooli tansseja turvallisen välimatkan päässä tarkkailleena etnografina rinnastuu hauskasti toisaalla kokoelmassa kuvattuihin osallistuviin kenttätyötapoihin (vrt. Aution ja Ylösen artikkelit). Runojen kautta Saarikoski hahmottelee 1800-luvun vienalaista tanssikulttuuria, tanssin oppimista, tanssimisen konteksteja ja tarvetta tanssiin.
Monia Tanssi, tanssi -kokoelman tekstejä leimaa omakohtaisuus, ovathan useat kirjoittajista itse tanssijoita, tutkimuskohteensa osia. Osallistuvuus näkyy jännittävästi analyyseissä tekemisenä ja kokemisena katsomisen ja mittaamisen sijaan, jota tiede tosin helpommin nielisi. Tutkimuskatsauksessaan Petri Hoppu kiteyttää kuitenkin oivallisesti saman seikan, jota Maarit Ylönen omassa May Pole -tutkimuksessaan havainnollistaa käytännön tasolla: tanssin ja tanssimisen ollessa tutkimuskohteena ruumiin kautta välittyvä tieto on olennaista kohteen ymmärtämisen kannalta. Tässä kokoelmassa ei ole haluttu kääntää huomiota pois itse tanssimisesta analysoiden syitä ja seurauksia vaan on rohjettu myös tanssia.
Tuija Hovi
FM, assistentti
Uskontotiede, Turun yliopisto