Hans-Georg Gadamer: Hermeneutiikka. Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. Valikoiden suomentanut Ismo Nikander. Tampere: Vastapaino. 2004.
Hans-Georg Gadamer kuuluu 1900-luvun merkittävimpiin filosofeihin, ja hänen nimensä liitetään erityisesti hermeneuttiseen tutkimussuuntaukseen. Gadamer syntyi vuonna 1900 Marburgissa, Saksassa, ja hän eli 102-vuotiaaksi. Hän tohtoroitui kahdesti, vuosina 1922 ja 1928. Jälkimmäisen työnsä hän teki Martin Heideggerin (1889–1976) ohjauksessa, ja Heidegger onkin vaikuttanut paljon hänen ajatteluunsa. Pääteoksenaan pidetyn Wahrheit und Methode -teoksen Gadamer julkaisi vasta vuonna 1960, kuusikymmenvuotiaana. Pitkän elämänsä aikana Hans-Georg Gadamer ehti käydä keskusteluja niin Jürgen Habermasin, Karl-Otto Apelin, Jacques Derridan kuin monen muunkin tunnetun ajattelijan kanssa.
Hermeneutiikan juuret ulottuvat antiikin aikoihin asti, mutta järjestelmällisenä tulkintataitona sitä alettiin käyttää uskonpuhdistuksen aikaan. Pidettiin tärkeänä löytää Raamatun oikea tulkinta ilman katolisen kirkon traditiota: hermeneutiikka merkitsi tällöin menetelmää alkukielisten tekstien oikeaan ymmärtämiseen. Renessanssista lähtien kehitettiin myös maallista hermeneutiikkaa erityisesti oikeustieteissä ja filologiassa, myöhemmin myös historiatieteessä. Aikanaan hermeneutiikka miellettiin nimenomaan muitten tieteitten tulkinnalliseksi aputieteeksi, eräänlaiseksi metodologiseksi hermeneutiikaksi. Martin Heideggerin ja Hans-Georg Gadamerin aloittamaa hermeneuttista suuntausta on nimitetty tästä poiketen ontologiseksi tai filosofiseksi hermeneutiikaksi, jonka tavoitteena on metodologian sijaan olla filosofinen kuvaus ihmiserityisestä olemistavasta.
Gadamerin tieteenkäsityksen keskiössä on kieli. Kielen avulla ihmiset pystyvät viestimään toisilleen myös sellaisia asioita, jotka eivät ole läsnä, ja täten kieli sallii ihmisille yhteiset käsitteet, jotka puolestaan mahdollistavat yhteiskunnan toiminnan. Kieli ei ole ihmisen työväline eikä instrumentti, vaan Gadamerin mukaan ”ihmisenä olemisen todellinen keskus”. Tämä näkyy ensinnäkin siinä, että kieli unohdetaan puheessa, toisin sanoen puhuja ei mieti puhumaansa kieltä vaan sanomansa sisältöä. Toiseksi kieli on jaettua. Gadamer ei pidä oikeastaan puhumisena ollenkaan sellaisen kielen puhumista, mitä kukaan muu ymmärrä, sillä hänelle puhuminen edellyttää aina vuorovaikutusta. Kolmanneksi Gadamer sanoo kieltä universaaliksi. Tällä hän tarkoittaa sitä, että kieli kattaa kaiken, eikä sen ulkopuolelle jää mitään, mitä ei voisi sanoa.
Gadamer menee niin pitkälle, että hän väittää kaiken ymmärtämisen olevan kielellistä. Kun ihminen menee hämmästyksestä tai ihailusta sanattomaksi, Gadamerin mukaan on kysymys vain siitä, että hän haluaisi sanoa niin paljon, ettei tiedä, mistä aloittaa. Vastaavasti ”sanaton yhteisymmärrys” merkitsee Gadamerille tilannetta, jossa keskustelussa on jo kehittynyt mahdollisuus tarkoittaa sanoilla samoja asioita, jolloin kaikkea ei tarvitse enää lausua ääneen.
Hermeneuttisen säännön mukaan kokonaisuuden ymmärtäminen lähtee yksittäisestä, joka kuitenkin on osa kokonaisuutta. Tällainen ymmärtämisen hermeneuttinen kehä on yksi hermeneutiikan keskeisimmistä käsitteistä. Filosofiassa loogisena virheenä ajatteluketjussa nähdään kehäpäätelmä, jossa johtopäätös sisältyy premisseihin ja joka perustelee näin itse itsensä. Hermeneuttisessa kehässä ei kuitenkaan ole kysymyksessä kehäpäätelmä, vaikka yksittäinen, josta lähdetään liikkeelle, kuuluu kokonaisuuteen ja ohjaa sen ymmärtämistä. Kysymyksessä on paremminkin jonkinlainen ennakkonäkemys, jonka tiedostaminen on osa ymmärryksen ennakoimista.
Hermeneuttiseen kehään kuuluu myös Gadamerin käsitys auktoriteettien kunnioittamisen tärkeydestä. Esimerkiksi tutkimusperinteen tunteminen liittyy kiinteästi esiymmärrykseen, ja tästä syystä Gadamer arvelee, että kokenut opettaja on pääsääntöisesti oikeassa ja aloittelija väärässä. Esiymmärrys ei kuitenkaan ole sama kuin ennakkotieto, eikä hermeneuttinen tarkastelu sisällä sisällöllisiä etukäteisvaatimuksia. Gadamerin mukaan hermeneutiikan paikka on ”tuttuuden ja vierauden välissä”. Hermeneuttinen käsittäminen on eräänlaista yhteisymmärrystä, joka muuttuu ja täsmentyy tiedon määrän lisääntyessä.
Gadamerin mukaan ”ihmistieteitten” tai ”hengentieteitten” tutkimuskohteena ei ole ihminen, vaan ihmisen kulttuurisesti ja historiallisesti välittynyt tietämys itsestään. Tähän kuuluvat myös ääneenlausumattomat ihmisyyden ja sen muunnelmien ja poikkeamien normit. Inhimillisen yhteiskunnallisen käyttäytymisen perustana olevaa normatiivista ihmiskuvaa ei tutkimuksessa voi, eikä pitäisikään, Gadamerin mukaan sivuuttaa.
Gadamer ei siis väitä tieteen olevan objektiivista ja arvovapaata, vaan hänen mukaansa tulkitsija kuuluu tulkittavaan, eikä (ihmis)tieteessä ei näin ollen voi olla puolueetonta tarkastelijaa. ’Hengentieteissä’ on vaarana pitää totena sitä, mikä vastaa vallan intressejä tai on yleisen mielipiteen mukainen, arvelee Gadamer. Tämä ei välttämättä johdu tutkijoiden laskelmoinnista, vaan paremminkin siitä, että he kuuluvat itse samaan perinteeseen, joka vaikuttaa heidänkin katsantokantaansa. Gadamer myöntää, että tutkimustuloksiin helposti vaikuttavat tutkijan omat arvo-odotukset tai ”ennakkoluulojen paineessa” tehdyt tulkinnat ja toisaalta myös sovinnaisten mielikuvien harhoiksi osoittamisen mielihyvä. Kuitenkin tutkijan taitoon kuuluu myös omien ennakkoluulojen tunnistaminen ja sivuuttaminen.
Keskustelussa tutkijan vastuusta Gadamer asettuu tiukasti sille linjalle, että tieteessä on saatava toimia pohtimatta tutkimustulosten mahdollisia käytännön sovelluksia. Jos tiede ja yksittäiset tutkijat asetetaan vastuuseen tieteen tulosten mahdollisista seurauksista, tämä johtaa lopulta tyhjäkäyntiin, kun tutkijat eivät uskalla mahdollisten seurausten pelossa tarttua kuin valikoituihin aiheisiin. Gadamer pitää kuitenkin tärkeänä, ettei tutkimuksen kohteeksi oteta pelkästään harmittomia asioita, jotka vastaavat tutkijoiden odotuksia, vaan että tutkimus antaa myös uusia sysäyksiä itsemme ylittämiseen.
Tämä on ensimmäinen kirja, jossa Hans-Georg Gadamerin omia tekstejä on luettavissa suomeksi. Jäsentäessään omia ajatuksiaan kielestä ja ymmärtämisestä Gadamer kertoo lukijalle myös hermeneutiikan historiallisista kehitysvaiheista ja erilaisista sovelluksista.
Teoksen kääntäjä on valinnut mukaan otetut tekstit, jotka ovat alun perin olleet erillisiä artikkeleja eivätkä ole muodostaneet kokonaisuutta kuten tässä kirjassa. Käännetyt tekstit on julkaistu ensimmäisen kerran eri aikoina 1950-luvun alkupuolelta 1980-luvun puoliväliin. Teoksen kääntäjä Ismo Nikander on väitellyt Heidelbergin yliopistossa, missä hänellä oli mahdollisuus käydä Gadamerin itsensä kanssa keskusteluja suomennettaviksi valituista teksteistä.
Gadamerin teksti on puhuttelevaa: monessa kohdassa se saa lukijan nyökyttelemään suopeasti, ja toisinaan herättää myös halun tehdä tarkentavia kysymyksiä tai jopa inttää vastaan. Filosofiksi Gadamer on harvinaisen selkeäsanainen, ja käännös vaikuttaa erittäin onnistuneelta, vaikka Gadamer itse vakuuttaakin käännöksen latistavan alkuperäisen kolmiulotteisen sanottavan kaksiulotteiseksi. Kääntäjä on muutamissa alaviitteissä perustellut sanavalintojaan ja täsmentänyt niiden mahdollisia merkityksiä Gadamerin kulloinkin käyttämässä kontekstissa sekä liittänyt joitakin termejä laajempiin keskusteluihin. Silti, Gadameriin luottaen, varmaan joitakin vivahteita tässäkin jää tavoittamatta.
Merja Leppälahti
FL, tutkija
Folkloristiikka, Turun yliopisto