Marjatta Saarnivaara & Erkki Vainikkala & Marjon van Delft (eds.): Writing and Research - Personal Views. Publications of the Research Centre for Contemporary Culture 80. Jyväskylä: University of Jyväskylä. 2004.
Writing and Research on varsin erikoinen antologia: sitä lukiessa tunteet ailahtelevat odottavasta innostuksesta turhautumiseen ja lukuväsymyksestä tekstin ahmimiseen. Paikoin kirjaa lukiessa miettii, että miksiköhän kirja on ylipäätään julkaistu - seikka ei oikein käy missään vaiheessa tekstistä ilmi. En silti kadu, että luin kirjan, päinvastoin, sain siitä monia riemukkaita ideoita ja uusia välineitä tarkastella itseäni kirjoittajana sekä pohtia kirjoittajahistoriaani. Ehkä tällaisten henkilökohtaisten valaisujen tarjoaminen onkin ollut kirjan julkaisemisen tarkoitus?
Writing and Research koostuu Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin keskuksen järjestämän Personal Writing -kesäkoulun (2002) annista. Johdannon kirjaan ovat laatineet kesäkoulun pääopettajat, autoetnografian tuntijat ja tutkijat Arthur P. Bochner ja Carolyn Ellis, jotka jäävät kirjassa harmillisesti sen kummemmin esittelemättä. Varsinaisen tekstiosuuden täyttävät kesäkoululaisten omat, vapaamuotoiset kirjoitukset, jotka he ovat valmistaneet kurssin vetäjien väljien ohjeiden mukaisesti reflektoiden kukin omaa kirjoittajaelämäkertaansa. Antologian päättävät kirjan toimittajien jälkisanat, joissa he vetävät yhteen joitakin kiinnostavaksi katsomiaan teemoja, jotka nousevat kurssilaisten kirjoituksista. He myös tulkitsevat kirjoittamiskäytäntöjä kieleen ja yhteiskunnalliseen todellisuuteen puitteistettuna ilmiönä.
Kesäkoulun tarkoituksena oli Bochnerin ja Ellisin mukaan rohkaista kurssilaisia henkilökohtaisten kertomusten, subjektiviteetin ja emootioiden mukaan ottamiseen osaksi tutkimusprosessia ja tutkimuskirjoittamista erityisesti ihmis- ja yhteiskuntatieteissä. Kurssi fokusoituikin ohjaamaan kurssilaisia kirjoittamaan itsensä mukaan tuotettuun tekstiin. Tätä projektia Bochner ja Ellis kutsuvat etnografiseksi vaihtoehdoksi (ethnographic alternatives), jota he perustelevat kirjan johdannossa pitkänlaisesti. He kyseenalaistavat moneen kertaan puhkikritisoidun, objektiivisuutta korostavan tiedemallin ja sen taustalla vaikuttavan totuuden korrespondenssiteorian. Tässä kohdin hieman ihmetytti, miksi toistetaan moneen kertaan esitettyjä argumentteja, vähempikin olisi riittänyt, ovathan kirjan lukijat pääosin humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä, joille kyseinen todistelu on jo varsin tuttua ja itsestään selvääkin. Toki henkilökohtaista kirjoittajaotetta on hyvät syyt opettaa: kirjoittamiskursseja ei juuri järjestetä tieteentekijöille, henkilökohtaisen kirjoittajaotteen opettamisesta puhumattakaan. Se, mitä etua tällaisesta autoetnografisesta kirjoittamisesta - en tiedä, miten termi pitäisi täsmällisesti kääntää: henkilökohtaisesta kirjoittamisesta? - on itse tieteellisen tekstin kirjoittamisessa jäi jotenkin epäselväksi. Se tulee kuitenkin selväksi, että oman kirjoittajahistorian hahmottaminen ja merkityksellistäminen vahvistaa kirjoittajan itsetuntemusta ja samalla uskallusta kirjoittaa omanlaistaan tekstiä. Jonkinlaisesta elettyjen ja koettujen, omakohtaisesti merkityksellistettyjen kertomusten punomisesta tieteelliseen tekstiin sekä niiden ja lukijan välisestä dialogista tässä lienee kyse. Valitettavasti kirjassa ei nostettu esiin keskustelua henkilökohtaisen tekstin rajoista. Ongelma ei nimittäin tieteellisen kirjoittamisen käytännöissä ole aina suinkaan se, miten saada oma ääni tekstiin, vaan myös se, missä menevät minä-muotoisuuden ja henkilökohtaisuuden rajat, jottei teksti muuttuisi omaan napaan tuijottavaksi itseanalyysiksi.
Kirjan johdanto ei oikein täytä tehtäväänsä johdattamassa kirjan lukijaa tulkitsemaan tekstejä. Ainakin itse olin aika ymmällä tekstejä lukiessani. Olisikin ollut paikallaan, että kirjan toimittajat olisivat laatineet johdattelun kirjan teemaan ja kertoneet vähän laajemmin kyseisen kurssin ja erityisesti autoetnografisen kirjoittamisen taustoista sekä myös sen, miksi ja keille kirja on tarkoitettu, miten kirjan ydinaines, kurssilaisten kirjoittamisprosessi ja oppiminen sitten eteni, miten kirjoituksia ja vaikkapa niiden kieltä on toimitettu, miten kirjoitukset on kokoelmaan ja järjestetty jne. Mieleen tuli myös se, miten kurssilaisia tai kirjassa julkaistavia kirjoituksia on mahdollisesti karsittu, kun kaikki julkaistut kirjoitukset ovat naisten laatimia. Nyt lukija joutuu itse pähkäilemään tuloksetta näitä ja monia muita seikkoja tekstejä lukiessaan, kun riittävää kehystä kirjoitusten lukemiseen ei ennalta anneta. Toisaalta ymmärrän, että johdanto on kenties tarkoituksellisesti näin väljä, jotta se ei liikaa ohjaisi lukijaa tiettyyn tulkintaan ja että se kannustaisi häntä paremminkin assosiatiiviseen ja henkilökohtaista reflektiota hyödyntävään lukemiseen. Itse olisin kaivannut kyllä projektin taustojen esiin nostamista lukemisen tueksi.
Itse kirjoittajaelämäkerrat ovat pääosin jännittävää luettavaa. Vaikka kirjoittajat edustavat varsin monia eri tieteenaloja taloustieteestä taiteentutkimukseen, toistuu useimmissa kirjoituksissa herkullisesti samankaltainen kasvun kuvio kirjoittamaan opettelevasta tytöstä kouluinstituutiossa, päiväkirjaan kokemuksiaan ja tunteitaan kirjaavaan murkkuun, josta kehittyy lukiolainen, joka kirjoittaa jo tietoisemmin ja tavoitteellisemmin päätyen yliopistoon ja tiedeinstituution asettamiin tiukkoihin kirjoittamissääntöihin. Opettajien ja äidinkielen opettajien rooli on tässä kehityksessä varsin tärkeä. Toistuva kaava kertomuksissa kuvaa havainnollisesti sitä, miten suomalaisessa kulttuurissa kirjoittamaan oppiminen ja siinä kehittyminen ovat elimellinen osa sivistyksen ja ihmiseksi kasvattamisen projektia. Varsin monet kirjoittajat kuvaavat prosessia ulkopuoliseksi kokemukseksi ja itsensä jonkinlaisiksi pelinappuloiksi tai pelaajiksi, jotka tietyt säännöt täyttämällä selviävät eri instituutioiden paineissa. Tämä on tuttua meille kaikille, joskin kaikki eivät koe samalla tavoin menettäneensä omaa ääntänsä tässä mylläkässä, kuten monet kirjoittajat kirjassa kokivat. Toisaalta monet kuvaavat värikkäästi, kuinka kirjoittamisesta on tullut heille eräänlaista elämään astumista, todellisuusfiktiota ja eksistenssin tärkeä aspekti: vieraantuminen kirjoittajaminästä ei siis ole edennyt vielä liian pitkälle.
Kiinnostavista aspekteistaan huolimatta kirjoitusten toistuva kaava alkoi myös uuvuttaa lukijaa. Niinpä aloin etsiä autoetnografioista niitä erottavia tekijöitä mm. katsomalla ensin kirjan takaa kirjoittajan opinalan ja sitten arvioimalla tekstiä nimenomaan “kasvatustieteilijän”, “pianistin” tai esimerkiksi “tanssijan” reflektiona. Mitään yhtenäistä linjaa ei näiden eri alojen kirjoittajien kertomuksista tietysti löytynyt, mutta hyvin jännittäviä, ja ehkä triviaalejakin pikku huomioita niistä saattoi tehdä. Itseäni innostivat erityisesti ruumiillaan kommunikoimaan tottuneen tanssitaiteen tutkijan sekä näyttelijän kuvaukset kirjoittamisen ruumiillisuudesta, sen tiloista sekä kirjoittamalla ilmaisemisen vaikeuksista ja helppouksista verrattuna muunlaiseen ilmaisuun. Myös muiden taidealojen edustajien kirjoituksissa oli kiehtova ote johonkin sellaiseen ilmaisuun, johon minulla ei ehkä ole pääsyä näitä “kieliä” tuntematta. Yksi kirjoittajaelämäkerta positioitui myös houkuttelevasti kahden kulttuurin ja kahden naissukupolven välille; monissa lisäksi valiteltiin englannin kielellä kirjoittamisen vaikeutta.
Writing and Research -kirjan epilogissa kirjan toimittajat tulkitsevat joitakin kirjoitusten aspekteja osana kirjoittajasubjektin työstämistä ja mm. kouluinstituutiota tässä kehyksessä. Henkilökohtaisessa kirjoittamisprosessissa kollektiivisesti merkittynyt kielijärjestelmä muokkaantuu omaksi kirjoittamalla. Tilanteeseen ja ajalliseen kontekstiin sitoutuneessa subjektiksi tulon prosessissa teksteistä ja kirjaimista muodostuu kirjoitusprosessissa välittäjäjärjestelmä, jonka avulla sisäinen maailma tuotetaan ymmärrettäväksi ulkoiselle maailmalle. Toimittajat toteavatkin lopussa, että henkilökohtaisen kirjoittamisen tarkoituksena ei ole omakohtaisten tunnustusten julkistaminen, vaan itsensä kirjoittaminen osaksi tekstiä rakentamalla yhteyksiä oman kokemusmaailman ja muun maailman välille.
Writing and Research -kirjan lukeminen oli uudenlainen lukukokemus hyvine ja huonoine puolineen. Hyvää oli monipuolisuus ja kirjoitusten persoonallisuus ja samalla kiehtovien näkökulmien tarjoaminen kirjoittamiseen. Huonoa oli joidenkin teemojen toistuvuus ja joidenkin puuttuminen tai vähäinen pohdinta. Gender-tematiikan pohdintaa olisi teksteissä ja niitä selittävässä kirjoituksessa suonut mietittävän tarkemmin. Kaikki kirjoittajat olivat naisia: onko henkilökohtainen vain naisista? Lisäksi antologian kirjoittajille tuntui olevan kirjoittamiseen jotenkin erityinen suhde. Heidän joukossaan ei ollut ketään, jolle kirjoittamisella olisi vain välineellinen arvo, ja kirjoittamista olisi kuvattu neutraalisti jonkinlaiseksi ammatilliseksi taidoksi, joka on jossain määrin opittava, jos aikoo esimerkiksi tutkijan ammattia harjoittaa. Johtuuko tämä kursseille valikoitumisesta vaiko elämäkerrallisen kirjoittamisen luonteesta eli siitä, että kun elämäkertaa aletaan hahmottaa jostain teemasta käsin, prosessi aina konstruoi ilmiöstä merkittävän. Vai onko tämä nimenomaan henkilökohtaisen kirjoittamisen opetuksen satoa: ymmärrys oman kirjoittamisen henkilökohtaisesta merkityksellisyydestä on kasvanut kirjoittamis- ja oppimisprosessin myötä?
Sinikka Vakimo
FT, tutkijatohtori
Kulttuuristen tulkintojen tutkijakoulu
Joensuun yliopisto