Pirjo Rautiainen: Antropologin kenttä ja työ. Nojatuolista norsunluutorniin? Kulttuuriantropologin työn pohdintaa kahden kenttätyökokemuksen perusteella. Etnologiatieteiden tutkimuksia 41. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. 2003.
Pirjo Rautiasen teoksessa Antropologin kenttä ja työ pureudutaan antropologisen kenttätutkimuksen konkretiaan. Tekijä kuvaa tutkimuksessaan kahta hyvin erilaista kenttätyökokemusta. Ensimmäisen pidempikestoisen kenttätyönsä hän teki Wisconsinissa menominee-reservaatissa; myöhemmin työkokemusta karttui Suomessa toteutetun matkaviestintä-projektin tutkijana. Rautiainen määrittelee tutkimuksensa tavoitteeksi kuvata näitä kenttätöitä henkilökohtaisen reflektoinnin kautta. Tarkastelun kohteena on mm. se, miten tekijä käsitti kentän aiemmin ja miten käsitys on muuttunut kentältä saatujen kokemusten myötä.
Teoksen rakenteesta näkyy, että tutkimus on alunperin laadittu opinnäytteeksi. Ennen kuin päästään lukemaan kuvauksia kentältä, lukija perehdytetään antropologisen kenttätyön historiaan ja kenttämetodiikkaan. Etenkin osuus kenttätyön historiasta on hyvin laadittu ja riittävän perusteellinen; sen lukeminen toimii paitsi hyvänä johdatuksena aiheeseen myös alati tarpeellisena kertauksena. Sitä paitsi pidin siitä, että suomalaisen kansatieteen ja folkloristiikan perinteenkeruut nostetaan esille nimenomaan kenttätyöskentelynä eikä vain päämäärättömänä keruuna. Turhan usein tämä seikka unohtuu ja varsin usein ajatellaan, että systemaattinen kenttätyöskentely rantautui Suomeenkin, kuten muihin Pohjoismaihin, vasta 1960-luvulla legendaarisen Vöyrin kenttätyöseminaarin myötä (aiheesta lisää esim. Lönnqvist 2003).
Omia kenttäkokemuksia taustoittaessaan Pirjo Rautiainen kirjoittaa myös kulttuuriantropologian työvälineistä. Kenttä-käsitettä hän purkaa hyvin jo kirjan alkupuolella, mutta etenkin pohdinta-osuudessa kirjan loppuosassa. Tässä tarkastelussa kirjoittaja ottaa hyvin huomioon myös tuoreita keskusteluja. Sen sijaan kirjan alkuosassa menetelmien käsittelyssä tukeudutaan paikoin varsin kritiikittömästi osittain vanhentuneisiin keskusteluihin. Kritiikkini kohdistuu nimenomaisesti siihen, mitä metodikirjallisuutta tutkimuksessa referoidaan. Tosin tästä ei voi syyttää yksinomaan kirjoittajaa, sillä eihän Suomessa ei ole julkaistu Kulttuurin kenttätutkimus –kirjan (Suojanen & Saressalo 1982) jälkeen etenkään opiskelijakäyttöön sopivaa kirjaa erilaisista kenttätyömenetelmistä, vaikka muita ansiokkaita teoksia kenttätutkimuksesta onkin ilmestynyt (esim. Viljanen & Lahti 1997; Laaksonen ym. 2003).
Täytyy myös muistaa, että tämän kirjan on tarkoituskin kuvata sitä prosessia, jonka aikana tekijästä on kasvanut kokenut kenttätyöntekijä; siten opiskeluaikana luettujen teosten käsittely osoittaa, millainen esiymmärrys kokemattomalla ja epävarmalla kenttätyöntekijällä oli ennen kirjassa kuvattuja kenttäkokemuksia. Samalla tekijä tulee osoittaneeksi, että luennoilla ja oppikirjoista omaksutut teoriat tulevat varsin tiukankin arvioinnin kohteeksi omien kenttäkokemusten myötä.
Pirjo Rautiainen kiinnostui amerikkalaisista alkuperäisväestöistä opiskellessaan antropologiaa ja päätyi tekemään tutkimusta intiaaninuorten identiteetistä. Kentälle hän pääsi Kansainvälisen vapaaehtoisjärjestön kautta toimien kesäkoulun apulaisohjaajana menomionee-reservaatissa. Tekijä kuvaa kiinnostavasti matkaa edeltävien suurten odotusten ja kentällä eteen tulleiden kokemusten ristiriitaa (ks. myös Rautiainen 2001). Hän oli muodostanut käsityksen intiaaninuorten elämästä ja indentiteetistä saamiensa intiaaninuorten laatimien kirjoitusten perusteella; niiden pohjalta hän oli jo laatinut kandidaattiesitelmän. Rautiainen kirjoittaa, että hänen romanttinen käsityksensä ”kaikkeen läpitunkevasta intiaani-identiteetistä” (s. 43) mureni kenttäjakson aikana. Odotukset kentälle lähtiessä olivat korkealla, mutta ajan löytäminen esimerkiksi havainnointiin kesäleirin kiireisen vapaaehtoistyöntekijän toimien ohella oli vaikeaa. Vähitellen hän luopui antropologin roolistaan ja niin kenttätutkijasta tulikin ensisijaisesti reservaatin työntekijä. Reservaatissa asumiseen liittyi omia ongelmiaan, mistä johtuen tutkija viettikin leirin loppuajan kentän ”ulkopuolella”, amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Tämä taas herätti kenttätutkijan mielessä – ja kirjaa lukiessa myös minun mielessäni – monenlaisia kysymyksiä antropologin roolista: onko tutkijan rooli kokopäiväinen eli pitääkö tutkijan pystyä elämään tutkittaviensa parissa koko ajan, onpa tilanne mikä tahansa? Entä onko helpompaa, tutumpaa ja hallittavampaa elämää kaipaava ja kenttään välimatkaa ottava antropologi huono antropologi?
Ongelmia kentällä aiheutti myös tutkimusongelman jäsentymättömyys, mistä johtuen systemaattisten havaintojen tekeminen ja niiden ylöskirjaaminen oli hankalaa. Kenttätyöntekijänä Pirjo Rautiainen olikin mielestään noviisi, vaikka pakolliset kenttätyöharjoitukset yliopistossa oli suorittanutkin. Hänellä ei siis ollut reservaatissa olleessaan vielä hallussaan niitä tutkimuksellisia työkaluja, joita olisi tuolloin tarvinnut.
Pohtiessaan ensimmäistä kenttätyötään Rautiainen tiivistää tutkimuksensa keskeistä tematiikkaa muutamaan lauseeseen: Keskeinen ongelma oli se, ettei minulla ollut tarpeeksi kokemusta empiirisestä tutkimuksesta. Minulla oli muistissani vain identiteettiteorioita, mutta ei tietoa tai kokemusta siitä, miten pääsisin teorian tasolta käytännön tutkimuksen tasolle. Minulla ei myöskään ollut taitoa soveltaa metodista tietoa käytäntöön. En pitänyt kokemustani epäonnistumisena, mutta kenttämatkasta tuli aivan erilainen kuin olin olettanut. Olin yllättynyt väsymisestäni. Kokopäiväinen tutkimuskohteen keskellä oleminen oli aivan toisenlaista, mihin olin varustautunut. Kunnon antropologinahan minun olisi pitänyt olla aina tarkkaavainen ja aistit valppaina, kyselemässä ja kirjoittamassa asioita muistiin. (s. 58.)
Vielä reservaattimatkan jälkeen Rautiainen suunnitteli tekevänsä tutkimuksensa Pohjois-Amerikan intiaaneista. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat hänen saatuaan töitä Tampereen yliopiston tietoyhteiskunnan tutkimuskeskuksen matkaviestintä-projektissa. Työssään tutkija teki haastatteluja matkaviestintäkulttuurista lasten ja nuorten ja heidän vanhempiensa parissa. Kenttäpäiväkirjoihinsa pohjautuvassa tarkastelussa Rautiainen kuvaa itseään säästämättä kenttätyöntekijän arkea, mm. erilaisia haastattelutilanteita, kontaktin luomista haastateltaviin, ongelmiaan ja epävarmuuttaan kenttätyön alkuvaiheessa samoin kuin loppuvaiheen kenttäväsymystä. Tässäkin osiossa oli paljon hyviä oivalluksia. Pidin etenkin kenttätutkijan roolien pohtimisesta ja haastattelun kutsumisesta haastattelunäytelmäksi. Tutkija ei pidä haastattelua ns. normaalina keskustelutilanteena, vaan ennen kaikkea erityisenä vuorovaikutustilanteena, jossa hän kysymysten esittäjänä koki välillä näyttelevänsä antropologia.
Jonkin verran itseäni häiritsi se, että Rautiainen toistuvasti kirjoittaa tiedon saannista eikä tuottamisesta, vaikka tekstissään osoittaakin mm. haastattelutilanteiden erilaisuuden ja oman vaikutuksensa saatuun – eli tuotettuun – haastattelumateriaaliin. Toki juuri tässä hankkeessa on haluttukin kerätä tietoa, mutta mielestäni kirjoittaja olisi voinut pohtia tätä kysymystä enemmän. Samoin kuin sitäkin, mitä ajatuksia humanistitutkijan päässä liikkuu, kun hän tekee työtään projektissa, jonka rahoittajana on Tekesin lisäksi Nokia Mobile Phones ja Sonera Matkapuhelinpalvelut. Ainoa ongelma, jossa edes hiukan viitataan tutkimushankkeen tavoitteiden ja kenttätutkimuksen metodisten periaatteiden ristiriitaan, on tekijän maininta siitä, että uusinta- ja täydennyshaastattelut eivät aikataulujen takia olleet mahdollisia. Vai eikö tuonlaatuisista (mahdollisista) ongelmista ole sopivaa puhua?
Pirjo Rautiaisen ulkoisesti pieni, mutta sisällöltään painava ja tärkeä kirja laittoi ajattelemaan monia kenttätutkimukseen liittyviä kysymyksiä. Tutkijan esiinnostamat tunnot kentältä ovat varmasti tuttuja muillekin kenttätutkijoille, mutta yleensä ongelmista ei kirjoiteta näin suoraan ja rehellisesti. Tosin, kuten olen itse kenttätyökurssilla opettaessani huomannut, ei kentällä esille tulevia ongelmia pidä korostaa, koska tuolloin aloittelevat kenttätyöläiset eivät uskalla lähteä ollenkaan kentälle. Vaarana voi olla myöskin tutkijan tekemien virheiden ja kokemattomuuden alleviivaaminen jopa siinä määrin, että tutkimuksen lukijalle tulee vaivautunut olo. Kenttätyöntekijän ideaalikuvan purkaminen on kuitenkin paikallaan, ja siinä Pirjo Rautiainen mielestäni onnistuukin hyvin sortumatta itsereflektiossaan narsismiin tai tarpeettomaan itsensä syyttelyyn.
Käsillä oleva kirja sai minut jälleen kerran pohtimaan, miten opettaa ja oppia kenttätyön tekemistä. Voiko havainnointia ja haastattelua oppia istumalla nojatuolissa teoriaa lukemalla? Entäs kun, kuten käsillä olevan kirjan tekijä osoittaa, luettu tieto ja käytäntö eivät kohtaa? Onko jokaisen kenttätyöntekijän todellakin opeteltava yritysten ja erehdysten kautta tekemään tätä rankkaa, mutta palkitsevaa työtä? Vaikka kentän kokeminen, kenttätyön tekeminen, aineiston muodostaminen kentältä kerätystä materiaalista ja etnografian kirjoittaminen on prosessi, jonka jokainen kokee ja tekee omalla tavallaan, niin silti jokainen kenttätyön tekijä kohtaa jossain määrin samanlaisia ongelmia ja miettii samoja kysymyksiä. Vaikka kaikkia asioita ei voidakaan opettaa luennoilla ja oppia kirjoja lukemalla, niin esimerkiksi Pirjo Rautiaisen kirjan kaltaiset tutkimukset lisäävät ymmärrystämme kenttätyöstä ja siitä, millaisesta prosessista kenttätyölle pohjaavassa tutkimuksessa on kysymys.
Laaksonen, Pekka, Knuuttila, Seppo & Piela, Ulla (toim.) 2003, Tutkijat kentällä. Kalevalaseuran vuosikirja 82. Helsinki: SKS.
Lönnqvist, Bo 2003, Paradigma ja kenttä. – Laaksonen, Pekka, Knuuttila, Seppo & Piela, Ulla (toim.): Tutkijat kentällä. Kalevalaseuran vuosikirja 82. Helsinki: SKS.
Rautiainen, Pirjo 2001, Kentän ja toisen kohtaaminen. Kokemuksia kenttätyöstä intiaanireservaatissa. – Elore 1, 2001. (http://cc.joensuu.fi/~loristi/1_01/rau101.html)
Suojanen, Päivikki & Saressalo, Lassi (toim.)1982, Kulttuurin kenttätutkimus. Tampere: Tampereen yliopiston kansanperinteen laitos.
Viljanen, Anna-Maria & Lahti, Minna (toim.) 1997, Kaukaa haettua. Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä. Helsinki: SKS.
Elina Makkonen, FL
Perinteentutkimus
Joensuun
yliopisto