Among Others, Encounters and Conflicts in European and Mediterranean Societies. SIEFin 8. konferenssi. Marseille 26.-30.4. 2004.
SIEF ( Société Internationale d’Ethnologie et de Folklore ) on vuonna 1964 perustettu kansainvälinen eurooppalaisen etnologian ja folkloristiikan tieteellinen yhdistys. Muutaman vuoden välein eri puolilla Eurooppaa konferensseja järjestävän SIEFin kahdeksas konferenssi Among Others, Encounters and Conflicts in European and Mediterranean Societies pidettiin tänä keväänä Välimeren rannalla Provencen yliopistossa (Université de Provence) Marseillessa 26.-30.4.2004. Ensimmäistä kertaa konferenssi järjestettiin yhdessä toisen tieteellisen organisaation, ADAMin (l’Association d’Anthropologie Méditerranéenne), kanssa. Osallistujia oli lähes neljä sataa 38 eri maasta, pääasiassa eurooppalaisia etnologeja ja folkloristeja, mutta myös antropologeja ja muiden kulttuuritieteiden edustajia.
Tämänkertaisen konferenssin pääteemoja olivat ihmisten ja erilaisten kulttuuri-ilmiöiden kohtaaminen, arjen kulttuuri, siirtolaisuus, monikulttuurisuus, konfliktit ja väkivalta, kulttuuriperintö ja sen suojeleminen sekä maiseman rakentuminen. Alueellisesti alustuksissa keskityttiin melko vahvasti Eurooppaan, erityisesti Välimeren ja entisen Jugoslavian alueelle. EU:n vaikutuksia paikallisiin kulttuureihin tai kulttuurituotteisiin käsiteltiin myös monissa puheenvuoroissa: yhtäältä oltiin huolestuneita, että EU yhdenmukaistaa kulttuuria, toisaalta tuotiin esiin päinvastaisia esimerkkejä siitä, miten paikallisista tuotteista saattaa EU:n vaikutuksesta muodostua kansallisia symboleja.
Kaikki kuusi plenary-esitelmää käsittelivät rinnakkaiseloa ja konflikteja monesta eri näkökulmasta, niin arkipäivän tilanteissa kuin kriisiaikoina. Barbro Kleinin (Uppsala Universitet) luento oli oiva esimerkki kulttuurientutkijan jokapäiväisen elämän piiriin sijoittuvasta tutkimuskohteesta. Klein on tehnyt kenttätöitä 1980-luvulta lähtien Tukholman lähellä sijaitsevassa lähes sadan palstan siirtolapuutarhassa. Maahanmuuttajien osuus viljelijöistä on kasvanut vuosi vuodelta. Eri etnisiin ryhmiin kuuluvat viljelevät vierekkäin sijaitsevia palstojaan omaksuen ja hyläten toistensa viljelytekniikoita, esteettisiä ihanteita sekä eettisiä ja sosiaalisia arvoja. Siinä missä ruotsalaisia ja suomalaisia yhdistää kesäkukkien kasvatus ja Lähi-idästä tulleita geometrisesti tasapainoiset palstat, aasialaiset pyrkivät maksimoimaan palstansa tuoton käyttämällä teholannoitteita ja kasvinsuojeluaineita. 20 vuoden yhteiselon jälkeen siirtolapuutarhalaiset kokevat kuitenkin itsensä yhteisöön kuuluvaksi, ja ryhmien väliset erot ovat kaventuneet, mutta eivät hävinneet etenkään paikallisten ruotsalaisten näkökulmasta tarkasteluna. Kleinin tekemissä haastatteluissa ruotsalaiset viljelijät korostavat mieluummin ryhmien välisiä eroja kuin niiden välisiä yhtäläisyyksiä. Klein näkee, että hänen huomionsa kulttuurien kohtaamisesta arkipäivän tilanteissa voidaan ulottaa koskemaan ruotsalaista yhteiskuntaa laajemminkin: kaikista juhlapuheista huolimatta ruotsalaisilla on edelleen ongelmia monikulttuurisuuden kanssa.
Folkloristi Barbara Kirshenblatt-Gimblett (New York University) tarkasteli plenary-luennossaan kulttuuriperintöä ja museon roolia etnologian näkökulmasta. Hän analysoi monipuolisesti säilytetyn ja suojellun kulttuuriperinnön, kansatieteen, museoiden ja ihmisten jokapäiväisen toiminnan tuloksena jatkuvasti uudelleen tuotetun kulttuurin välisiä suhteita. Arkikulttuurista erotetut, kiteytyneiksi kulttuuriperinnöiksi säilötyt ainekset alkavat elää omaa elämäänsä oman logiikkansa mukaan. Niiden yhteys ihmisiin muuntuu, jopa katkeaa. Kirshenblatt-Gimblett kysyi aiheellisesti, miten elävää aineellista ja aineetonta kulttuuria voisi suojella ja säilyttää ilman, että samalla säilötään sitä kantavaa ihmistä?
Kulttuuriperinnön suojeluun, säilyttämiseen, omistamiseen ja tekijänoikeuksiin liittyviä kysymyksiä tarkasteltiin myös useassa työryhmässä, kuten Pertti J. Anttosen (Helsingin yliopisto) vetämässä sessiossa Culture, Copy and Ownership sekä Birgitta Svenssonin (Stockholms universitet/Nordiska Museet) ja Owe Ronströmin (Högskolan på Gotland) yhdessä johtamassa ryhmässä Touring cultures, migrancy, heritage politics and identities. Kiivainta ja kiinnostavinta kulttuuriperinnön suojelua koskevaa keskustelua käytiin Valdimar Hafsteinin (University of California) järjestämässä kansainvälistä aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön suojelua käsittelevässä roundtable-keskustelussa otsikolla The Emergence of International Law surrounding Cultural Heritage. Suojelun etujen sijasta roundtable-keskustelussa keskityttiin erityisesti suojelusta aiheutuviin ongelmiin. UNESCOn ja WIPOn (World Intellectual Property Organization) edustajien Rieks Smeetsin ja Wend Wendlandin puolustaessa kulttuuriperinnön ja tekijänoikeuksien juridista suojelua, suhtautuivat kulttuurientutkijat, kuten Regina Bendix (Universität Göttingen) ja Vilmos Voigt (Eötvös Loránd University, Budapest), suojeluun hyvinkin kriittisesti ja arvostelivat erityisesti kulttuuriperintökohteiden suojelua koskevan artiklan kiirehtimistä. Kulttuurientutkijat näkivät suojelun johtavan pahimmassa tapauksessa kulttuurin jähmettymiseen ja essentialisoimiseen ja irrottavan kulttuurituotteet siitä vuorovaikutusprosessista, jossa ne ihmisten arjessa elävät, muuntuvat, syntyvät ja häviävät. Kulttuurituotteiden omistaminen ja tekijänoikeudet luovat myös näkymättömiä valtarakenteita, joihin on hyvin vaikea puuttua sen jälkeen kun ne on muodostettu. Monet Lauri Hongon Unescon kuulemana asiantuntijana jo 1980-luvun alkupuolella esiin nostamat kysymykset ovat edelleen ratkaisematta (Honko 2002). Esimerkiksi, Unescon List of Masterpieces of Intangible Heritage –luetteloa lukiessa ei voi olla ihmettelemättä, miksi lukemattomasta joukosta juuri nämä 47 aineetonta kulttuurikohdetta on arvioitu suojelemisen arvoiseksi, millä perustein ja kenen toimesta?
Koska työryhmiä oli konferenssissa kaiken kaikkiaan lähes 30, esittelemme tässä yhteydessä vain joitakin itseämme erityisesti kiinnostaneita alustuksia. Monien työryhmien aihepiirit liittyivät läheisesti toisiinsa, joten seuraavat esimerkit eivät noudata alkuperäistä työryhmäjakoa, vaan ne on koottu useista työryhmistä teemoittain.
Kulttuurikohteet eivät koskaan ole luonnollisia tai neutraaleja, vaan ne tuotetaan tiettyjä tarkoitusperiä varten ja ne ovat jatkuvan määrittelyn alaisia, muistutti etnologi Valeria Sinisalchi (Université Aix-en-Provence, Marseille) alustuksessaan. Tämä lähtökohta tuli konferenssin aikana esiin monissa esityksissä, joissa tarkastelun kohteina olivat maisemat, muistomerkit, matkailukohteet ja museonäyttelyt sekä niiden tuottaminen ja niistä käytävät poliittiset, taloudelliset ja symboliset kamppailut. Esimerkiksi se, että Visbytä ja Turkua markkinoidaan keskiaikaisina kaupunkeina, ei johdu yksinomaan kyseisten kaupunkien keskiajalle ulottuvista historiallisista juurista. Toinen vähintään yhtä tärkeä syy markkinoida kaupunkeja nimenomaan keskiaikaisina kaupunkeina johtuu siitä, että keskiaikaisen kohteen koetaan houkuttelevan matkailijoita muita ajanjaksoja paremmin. Gotlannin kulttuuriperintötuotantoa analysoineen Owe Ronströmin mukaan Visbyn keskiaikaa hyödyntävä kulttuuriperintötuotanto on jatkoa 1700- ja 1800-lukujen talonpoikaisyhteisöjen perinteen tallentamiselle, vaikkakin luonteeltaan aiempaa globaalimmassa ja urbaanimmassa kontekstissa. Tellervo Aarnipuu (Helsingin yliopisto) puhui matkailukohteiden narratiivisesta esittämisestä esimerkkinään Turun linna. Katriina Siivonen (Turun yliopisto ja Turun kauppakorkeakoulu) tarkasteli vallan käyttöä kulttuuriperinnön tuottamisessa painottaen ihmisten oikeutta pysyä institutionalisoidun kulttuuriperinnön ulkopuolella ja säilyttää määrittelyvalta omaan alueelliseen merkityksenantoonsa ja identifioitumiseensa. Lotten Gustafsson (Stockholms universitet) analysoi Nordiska museetin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa ruotsalaisten lähetyssaarnaajien keräämiä kongolaisen kulttuurin kokoelmia. Näyttelyssä kongolaisten pyhät esineet saivat edustaa symbolisesti primitiivistä menneisyyttä, jonka uusi kristillinen maailmankuva tulevaisuudessa korvaisi. Alpeista toisaalta Sveitsin kansallisena, toisaalta seitsemän Alppialueen maan yhteisenä symbolisena maisemana puhunut Walter Leimburger (Université Basel) piti ongelmallisena sitä, että ekologiasta peräisin olevaa suojelumallia sovelletaan kulttuurin suojelussa. Diversiteetin nimissä kulttuuri jähmetetään helposti kokonaisuuksiksi, joissa kulttuuri ei voi jatkaa luonnollista muuntumistaan. Risto Järv (Tartu Ülikool) tarkasteli folkloren ja fakeloren hyödyntämistä Etelä-Virossa sijaitsevassa luonnonpuistossa, Metsämoori Pereparkissa . Järveä askarrutti se, miksi puiston vetonaulaksi on luotu kokonainen uusi haltiaperinteestä ammentava mielikuvitusmaailma eikä sovellettu paikallista perinnettä. Ehkä syynä on se, että fakelore soveltuu folklorea helpommin matkailuteollisuuden tarpeisiin, koska fakelorea voi muokata folklorea vapaammin.
Muistomerkit voivat vaikuttaa pysyviltä, mutta ne ovat tosiasiassa jatkuvan tulkinnan ja merkityksenannon kohteita. Esimerkkinä tällaisista prosesseista Jurjij Fikfak (Institute of Slovenian Ethnology, Ljubljana) esitteli kiinnostavasti Triesteä, jossa useat eri etnisiä ryhmiä ja poliittisia näkökantoja edustavat tahot kamppailivat oikeudesta muistaa II maailmansodan aikana kuolleita. Fikfak totesi kaikkien tuhansien foibeihin (syviä rotkoja, joihin jugoslaavit heittivät vielä eläviä uhreja, enimmäkseen italialaisia) kuolemaan heitettyjen uhrien nimeämisen yhdeksi muisteluprosessin tärkeimmäksi tavoitteeksi. Myös viralliset muistomerkit voivat saada nykyajasta nousevia uusia tulkintoja, kuten Carmen Ortiz Garzia (SCIC, Madrid) kertoi. Hän esitteli kuinka Real Madrid -jalkapallojoukkueen fanit ovat ottaneet haltuunsa kaupungin historiallisia kohteita ja antaneet niille näin uusia merkityksiä ja tulkintoja. Sotien tai vallanpitäjien muiston sijasta muistomerkit muistuttavat faneille Real Madridin saavuttamista voitoista. Pierre Noran mukaan muistomerkkien elämän voi jakaa kahteen vaiheeseen, joista ensimmäisessä muistomerkki muistuttaa ideologiasta tai muusta syystä, jonka vuoksi se alun perin pystytettiin. Toisessa vaiheessa muistomerkki muuttuu liéux de memoire’ksi, historialliseksi muistoksi siitä, että tällainen tapahtuma on joskus ollut. (Nora 1996, 7.) Entä Real Madridin fanien antamat uudet merkitykset, voisiko ajatella, että ne edustavat muistomerkin elämän kolmatta vaihetta?
Väkivalta ja keinot käsitellä väkivaltaa olivat myös usean työryhmän aiheena. The Testimony of Bones -työryhmän puheenjohtajana toimiva antropologi Glenn Bowman (University of Canterbury), aloitti session toteamalla, että luut, kuten muutkin lähteet ovat mykkiä, kunnes niille esitetään kysymyksiä. Luiden puhuttelemisella on kuitenkin aina seurauksensa, koska niiden antamat vastaukset voivat johtaa uusiin paljastuksiin ja väkivallan tekoihin, joskus myös sovinnontekoihin. Ana Devic (University of Aarhus), Bojan Aleksov (Central European University, Budapest) ja Katia Pizzi (University of Kent) tarkastelivat, miten foibeja ja muita entisen Jugoslavian alueella sijaitsevia toisen maailmansodan aikaisia massateloituksia ja joukkohautoja (ks. yllä) on muistettu eri aikoina ja eri tarkoituksia varten sekä yhdistämään että hajottamaan alueella asuvia etnisiä ryhmiä. Galia Valtchinova (Bulgarian Academy of Sciences) puolestaan tarkasteli kommunistien Bulgariassa 1940-luvun lopulla suorittamien joukkoteloitusten muistoja ja Anne Heimo (Turun yliopisto) pohti epävirallisten muistin paikkojen, kuten esimerkiksi teloituspaikkojen merkitystä Suomen sisällissotaa käsittelevissä paikallishistoriallisissa kertomuksissa. Espanjan sisällissodan unohdetut uhrit, punalesket ja –orvot, olivat Ignacio Fernández de Matan (Universidad de Burgos, Espanja) tarkastelun kohteena. Suomessa 1960-luvulla aloitettu julkinen keskustelu punaisten kokemuksista näyttää vasta käynnistyvän Espanjassa ja etenevän samankaltaisena kuin Suomessa. Uhrien yksilöiminen on muistamis- ja sovintoprosessin tärkeimpiä tehtäviä. Työryhmissä koettiin, että Suomen sotasurmat 1914-1922 –projektin kokoama henkilörekisteri kaikista Suomen sisällissodan uhreista tarjoaa erinomaisen esimerkin siitä, miten sovintoprosessi voisi toteuttaa.
Honko, Lauri 2002, Perinneaineistojen tekijänoikeuksista ja käyttösäännöistä. Luonnollisesta tekijänoikeudesta – Elore 2/2002 .
Nora, Philip 1996, General Introduction: Between Memory and History. - Realms of Memory. Vol. 1. Conflicts and Divisions. New York: Columbia University Press.
Anne Heimo, FM
Folkloristiikka
Turun yliopisto
Katriina Siivonen, FM
Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun
kauppakorkeakoulu
Kansatiede, Turun yliopisto