Anna-Maria Åström, Pirjo Korkiakangas & Pia Olsson (toim.): Memories of My Town. The Identities of Town Dwellers and Their Places in Three Finnish Towns. Studia Fennica Ethnologica 8. Helsinki: SKS. 2004.
Memories of My Town on osa Suomen Akatemian rahoittaman tutkimusprojektin Town dwellers and their places tuloksia. Artikkelikokoelmaan on valittu tutkimuksia, joiden kohteena on kolme kaupunkia: Helsinki, Jyväskylä ja Viipuri. Mukana on siis kaksi erilaista suomalaista kehittyvää kaupunkia, joista toinen on pääkaupunkimme ja toinen edustaa keskisuomalaista maakuntakeskusta. Kolmas kaupunki, Viipuri, ei sijaitse enää Suomen rajojen sisäpuolella, mutta silti sen historia ja entisen asukkaiden muistitieto on tärkeä osa suomalaista kaupunkikulttuuria. Tutkimuksen kohteena on urbaani elinympäristö kaupunkilaisten kokemana, muistelemana ja tulkitsemana, tosin useissa artikkeleissa tuodaan esille myös kaupunkisuunnittelun näkökulma. Ympäristöä tarkastellaan kompleksisena rakenteena: kaupunki ei ole ainoastaan maantieteellinen paikka, jossa sen asukkaat elävät ja toimivat, vaan se on myös kokemuksellinen paikka, joka sisältää rakennettua ympäristöä ja luontoa, erilaisia ajallisia kerrostumia, paikallisia yhteisöjä sekä sosiaalisia ja taloudellisia suhteita.
Artikkeleissa urbaanin ympäristön ulottuvuuksia tarkastellaan analysoimalla kaupunkilaisten tuottamia ja kaupunkilaisilta kerättyjä erilaisia aineistoja. Kirjan yksi ehdottomasti mielenkiintoisin tulos onkin se, että tämän tyyppisessä tutkimuksessa voidaan ja kannattaa käyttää monenlaisia kertovia aineistoja. Helsinkiläiset ovat kirjoittaneet ja kuvailleet asuinympäristöään vastatessaan vuosien 1995-1997 aikana neljään eri kirjoituskilpailuun. Näin kertynyt aineisto on laaja ja artikkeleiden perusteella monia näkökulmia avaava. Kirjoitukset keskittyvät ajallisesti sotien jälkeiseen Helsinkiin, jolloin kirjoittajat olivat lapsia tai nuoria, mutta kuten muistitiedossa yleensäkin kirjoittajat viittaavat niissä usein myös nykyiseen Helsinkiin. Lisäksi helsinkiläisten kokemuksia on dokumentoitu tekemällä kyselytutkimus ja haastatteluja. Jyväskylää koskevissa artikkeleissa on käytetty hyvin monenlaista aineistoa: elämänhistoriallisia haastatteluja, kirjoitettuja muistelmia, kaupunkisuunnittelijoiden tuottamia tekstejä ja haastatteluja sekä kaupunkilaisten kirjoittamia kommentteja ja muistutuksia koskien kahta kaupungin uudistussuunnitelmaa, tausta-aineistona on käytetty paikallisen Keskisuomalainen-sanomalehden artikkeleita. Sekä Helsingin että Jyväskylän osalta aineistoiksi voisi laskea myös tutkijoiden omat havainnot kaupunkien viimeaikaisista muutoksista, vaikka niitä ei artikkeleissa ole varsinaiseksi aineistoiksi mainittukaan. Viipurin menneisyyttä on kartoitettu haastattelemalla Neuvostoliitolle luovutetun kaupungin lähinnä ruotsinkielisiä, mutta myös suomen- ja venäjänkielisiä entisiä asukkaita. Haastattelut keskittyivät lähinnä kertojien lapsuus- ja nuoruusmuistoihin: kaupungista poismuuttamisen jälkeistä aikaa ei siten artikkeleissa juurikaan käsitellä. Viipuri erottuukin kahdesta muusta tutkimuskaupungista siinä mielessä, että sen nykyisyys ei ole tutkimuksessa läsnä. Kuvat Helsingistä ja Jyväskylästä muotoutuvat menneisyyden ja nykyisyyden välisenä vuoropuheluna, kun taas Viipuri näyttäytyy muistojen kaupunkina.
Kirja on jaettu neljään kokonaisuuteen. Ensimmäinen osa on otsikoitu Identity Constructions in the Capital of Helsinki ja siinä tarkastelun kohteena on asukkaiden mielikuvat kahdesta Helsingin kaupunginosasta. Anna-Maria Åström analysoi artikkelissaan The City as Living Room Helsingin keskustan muutosta sotien jälkeisestä ajasta Euroopan kulttuurikaupungiksi. Kaupunkilaisten kirjoittamissa muistelmissa kuvaillaan Helsinkiä 1950-60 luvuilla, jolloin ydinkeskustassa myös asuttiin enemmän. Nykyaikaan tultaessa kaupunkikeskustan merkitys on muuttunut: se tarjoaa asukkailleen lähinnä työpaikkoja ja palveluja sekä kaupungin julkisivun, jota uudistettiin ja siistittiin vuosituhannen vaihteessa nimenomaan Euroopan kulttuurikaupungin nimissä. Pia Olsson tarkastelee artikkelissaan Constructing Local Identity Kallion kaupunginosan mainetta työväenasuinalueena sekä siihen liittyviä erilaisia symboleja. Mielikuvaa on korostettu viime vuosina esimerkiksi nykyisen asukasyhdistyksen toiminnalla ja pystyttämällä alueelle Työläisäiti-patsas vuonna 1996.
Kirjan toinen osa Local Identity Practices in ”Block Towns” sisältää kolme artikkelia, joista ensimmäisessä Monica Ståhls-Hindsberg analysoi ruotsinkielisten viipurilaisten muistelmia lapsuutensa kaupungista. Ruotsinkielisten yhteisö Viipurissa on ollut suhteellisen kiinteä: he asuivat samoilla alueilla kaupungin keskustassa, joten muistotkin ovat artikkelin kirjoittajan mukaan hyvin samankaltaisia. Koska Viipuri on ”menetetty kaupunki”, niin sen muistojen vaaliminen vaikuttaa myös niiden kiteytymiseen. Pia Olssonin artikkelissa kaupunkiympäristöä tulkitaan kahden eri helsinkiläisen kertojan kokemusten perusteella. Kertojat ovat asuneet eri asuinalueilla, Töölössä ja Kalliossa, he ovat eri sukupuolta ja heidän sosiaalinen taustansa on erilainen. Olsson tuokin mielenkiintoisesti esille sen, kuinka elämäntapa vaikuttaa kotipaikkaan liittyviin kokemuksiin ja mielikuviin. Kallion työläisalueella lasten liikkuminen oli hyvin vapaata, kun taas Töölön asuinalueen keskiluokkainen perhekeskeinen elämäntapa rajoitti lasten liikkumista enemmän. Kolmannessa artikkelissa Jorma Kivistö tarkastelee asukkaiden näkemyksiä Pikku Huopalahdesta, joka on rakennettu 1990-luvulla ja on siten hyvin uusi asuinalue. Tutkimuksen aineisto on kerätty jakamalla 12-sivuinen kyselylomake alueen asukkaille; artikkelissa nouseekin näkyville tällaisen aineiston rajoittuneisuus. Vaikka näin tavoitetaan suuria ihmisjoukkoja, kysely ei kuitenkaan tavoita aina kaikkia, kuten esimerkiksi kielitaidottomia maahanmuuttajia. Lisäksi kyselyn vastaukset ovat usein vaillinaisia sekä ristiriitaisia, eivätkä näin aina täytä tutkijan odotuksia. Niiden perusteella saadaan kyllä yleiskuva siitä, kuinka asukkaat tuntevat ja käyttävät asuinaluettaan ja muita kaupungin alueita, mutta ympäristön kokemisen syvempiä merkityksiä kartoittaakseen tutkijan on tehtävä esimerkiksi haastatteluja, kuten kirjoittaja itsekin mainitsee.
Kirjan kolmas osio Discourses of Space – Planning Practices alkaa Tiina-Riitta Lapin artikkelilla, jossa hän tarkastelee Jyväskylän kaupungin muutosta analysoiden kolmea erilaista kertomusta: yhden kaupunkilaisen kertomusta asuinympäristöstä ja sen muutoksista, kaupungin suunnitteluohjelman tekstiä, josta Lappi muuten löytää samoja piirteitä kuin Tuhkimo-sadussa, ja kolmantena kuvausta kaupunkikeskustan kehittymisestä ja kaupunkilaisten identiteetin suhteesta. Pirjo Korkiakankaan artikkeli tuo tuoreen näkökulman muistitietotutkimukseen myös aineistonsa kautta. Korkiakangas analysoi Jyväskylän asukkaiden kirjoittamia vastineita, joissa he vastustavat kaupungin suunnitelmia siirtää yliopistokampuksella sijaitseva Jyväskylän normaalikoulun ala-aste Mäki-Matin perhepuistoon. Sekä yliopistokampuksen että perhepuiston muuttamista vastustavien kirjoittajien vastineet koostuvat usein nostalgisista muistoista, joiden esittäminen on asukkaiden keino vaikuttaa kaupungin päättäjien toimintaan. Vastustus tuotti tulosta ja suunnitelmat tehtiin uusiksi. Molemmat artikkelit tuovat esille kaupunkilaisten ja kaupunkisuunnittelijoiden erilaiset näkökulmat paikkaan; tämä vaikuttaakin olevan keskeinen konflikteja aiheuttava teema muuttuvassa kaupunkiympäristössä. Samaa aihetta käsitellään myös kirjassa Eletty ja muistettu tila (2002), jonka useammassakin artikkelissa pohditaan eri kaupunkien suunnittelijoiden ja kaupunkilaisten näkemysten eroja. Näyttäisi siltä, että Jyväskylässä ainakin Normaalikoulun sijoittamista koskevassa keskustelussa nämä erilaiset näkökulmat kohtasivat toisensa, ja asiassa päästiin molempia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun.
Neljäs osa Everyday Knowledge and Remembrances sisältää neljä artikkelia, joista ensimmäisessä Pirjo Korkiakangas tarkastelee jyväskyläläisten kertojien elämänkerrallisia muistelmia ja sitä, miten ne liittyvät muuttuneeseen kaupunkiin ja sen paikkoihin. Korkiakangas kiinnittää huomiota muun muassa siihen, että muisteluissa keskitytään toisaalta vanhaan hävitettyyn puukaupunkiin ja toisaalta nykyiseen kehittyvään Jyväskylään. Varsinaista muutosprosessia ei niinkään muistella, vaan muistelmissa kuvaillaan nostalgisesti mennyttä ja verrataan sitä nykyiseen ympäristöön. Nykyistä kaupunkia ei kuitenkaan aina koeta negatiiviseksi ympäristöksi, vaan menneen kaipaus ja tyytyväisyys nykyiseen - vaikkapa lämmitettävään kävelykatuun - voivat esiintyä muisteluissa rinnakkain. Toisessa artikkelissa Monica Ståhls-Hindberg palaa Viipurin eri kieliryhmiin. Hän vertailee ruotsin-, suomen- ja venäjänkielisten eri sosiaaliluokkia edustavien haastateltavien suhdetta lapsuutensa kaupunkiympäristöön. Artikkelissaan hän vertailee kertojien myönteisiä ja kielteisiä kokemuksia kotikaupungistaan. Tärkeimmäksi tulokseksi nousee kertojien perheiden historiallisen taustan merkitys paikkakokemuksen muotoutumiselle: jos perheellä oli pitkät perinteet Viipurissa asumisessa, niin paikkakokemuskin muodostui myönteisemmäksi ja kertoja identifioitui selkeämmin viipurilaiseksi, kun taas muualta Viipuriin muuttaneiden kokemus oli lähes päinvastainen. Jorma Kivistön artikkelissa palataan taas vuosituhannen vaihteen Helsinkiin. Kivistö tarkastelee ensiksi neljän eri-ikäisen helsinkiläisen kirjoitusta kotikaupungistaan ja kuvailee sitten kaupungin keskustassa viime vuosina tehtyjä uudistuksia. Kivistön mukaan vanhempia kertojia miellyttää vanhojen rakennusten kuten esimerkiksi Tennispalatsin kunnostaminen, kun taas nuoria kiinnostavat aktiviteetit, joita näiden rakennusten sisällä voi harrastaa. Kirjan viimeisessä artikkelissa Tiina-Riitta Lappi pohtii luonnon ja rakennetun ympäristön rajaa sekä luonnon merkitystä toisaalta kaupunkilaisille ja toisaalta kaupunkisuunnittelijoille. Kaupunkisuunnittelijoille koskematon luonto on tyhjä tila, joka tulisi täyttää, kun taas joidenkin asukkaiden mielestä on tärkeää, että kaupungissakin säilytetään luonnontilassa olevia alueita, joita voi käyttää virkistysalueina. Heille se ei ole tyhjä tila vaan paikka, jossa voi tuntea ja kokea erilaisia asioita kuin esimerkiksi rakennetussa puistossa.
Kirjan artikkeleissa käydään ajankohtaista keskustelua käsitteistä eletty paikka ja tila, henkilökohtainen ja kollektiivinen muisti sekä identiteetti. Artikkeleiden teoreettisista lähtökohdista löytyy yhtymäkohtia, sillä lähes kaikissa artikkeleissa on viitattu muun muassa Henri Lefebvren teokseen The Production of Space (1994) ja Michel de Certeaun The Practice of Everyday Life (1984). Tämä sitoo artikkeleita yhteen, mutta aiheuttaa toisaalta toistoa. Usein jää myös tunne, että kirjoittajat esittelevät artikkeleidensa alussa näiden tutkimusten keskeisiä näkemyksiä tilaan ja paikkaan, mutta jättävät ne varsinaisessa aineiston analyysissa taka-alalle. Artikkeleissa lähestytään identiteetti-käsitettä sekä kaupunkien asukkaiden että paikan näkökulmista. Muistojen henkilökohtaisuutta ja kollektiivisuutta pohditaan useissa artikkeleissa, mutta kuten usein on todettu, on niitä vaikeaa erottaa toisistaan. Paikkaa tarkastellaan nimenomaan elettynä ja muisteltuna paikkana, joten hämmästyttävää oli se, että useat keskeiset suomalaisetkin muistitietotutkijat puuttuivat artikkeleiden lähdeluetteloista yhtään vähättelemättä artikkeleiden kirjoittajien ansioita muistitietotutkimuksen saralla. Esimerkiksi Ulla-Maija Peltosen kirjoitukset muistin ja historian suhteesta sekä muistin paikoista olisivat avanneet ainakin Viipuria koskevaa aineistoa eri tavalla (esim. Peltonen 2003).
Kirja on englanninkielinen ja ilmeisesti suunnattu myös ulkomaalaisille lukijoille. Tästä syystä kiinnitin huomiota seikkoihin, jotka voisivat olla heidän kannaltaan tärkeitä. Kirjan johdannossa esitellään hyvin tutkimusprojektin lähtökohdat, tutkimusaineistot ja tutkimuskohteena olevat kaupungit. Jokaisesta kaupungista on tässä yhteydessä myös yleiskartta, mutta olisin kaivannut lisäksi artikkeleiden yhteyteen tarkempia karttoja käsiteltävinä olevista kaupunginosista. Tekstissä paikkojen nimet esiintyvät epäsystemaattisesti joko englannin- tai suomenkielisinä. Kartat ovat kuitenkin suomenkielisiä, joten lukijan on mahdotonta löytää esimerkiksi Viipurin kartasta tekstissä mainittua Fortress-nimistä aluetta, joka löytyy sieltä suomenkielisenä nimellä Linnoitus. Suomalaisena lukijana pystyn kyllä hahmottamaan Helsingin, Jyväskylän ja Viipurin sijainnit mielessäni, mutta eduksi olisi ollut liittää kirjaan myös Suomen kartta, johon nämä kaupungit olisi merkitty. Kirjan sivuilla olevat valokuvat ovat yleensä ottaen hyviä ja tekstejä valaisevia, tosin yllättäen jotkut nykyistä Helsinkiä esittävät valokuvat ovat todella tummasävyisiä ja tuovat lähinnä mieleen meille nyt niin ajankohtaisen kaamosajan. Myös kirjoittajien esitteleminen olisi ollut paikallaan esimerkiksi kirjan johdannossa.
Kirja on ajankohtainen sekä muistelukerronnan että paikallisuuden tutkimuksen kannalta. Kaupunkien mieltäminen kotipaikaksi on viime vuosina noussut esille sekä akateemisen tutkimuksen piirissä että yleisessä keskustelussa, ja tämä näkyy myös useissa kirjan artikkeleissa, kun niissä viitataan erilaisten yhteisyyden symboleiden, esimerkiksi rakennusten ja patsaiden lisäksi myös aktiivisten asukasyhdistysten ja muun muassa Stadin slangi -yhdistyksen toimintaan. Artikkeleissa toistuvien keskeisten käsitteiden ja hyvin valittujen kaupunkikohteiden ansiosta kirja muodostaa toimivan kokonaisuuden, joka avaa mielenkiintoisia ja uusiakin näkökulmia kaupunkitutkimuksen kenttään.
Certeau, Michel de 1984, The Practice of Everyday Life. (Alkup. Arts de faire.) Berkeley and Los Angeles: University of California Press.
Lefebvre, Henri 1994, The Production of Space. (Alkup. La production de l’espace, 1974.) Oxford: Blacwell.
Peltonen, Ulla-Maija 2003, Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. Helsinki: SKS.
Syrjämaa, Taina & Tunturi Janne (toim.) 2002, Eletty ja muistettu tila. Helsinki: SKS.
Kaisu Kortelainen
FL, tutkija
Perinteentutkimus, Joensuun yliopisto