Ilmo Massa & Hanna Snellman (toim.): Lappi. Maa, kansat, kulttuurit. SKST 924. Helsinki: SKS. 2003.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama maantieteellisesti laajoja aluekokonaisuuksia esittelevä teossarja (Inkeri 1991, Viro 1995, Karjala 1998, Suomi 1999) on saanut täydennystä Lappia käsittelevällä osalla. Teos keskittyy nykyiseen Lapin läänin alueeseen ja on vahvasti lähihistoriaan ja nykyhetkeen painottunut. Toimittajat kuvaavat varovaisesti – ja syystäkin – kirjaa ”vain yhdeksi monista mahdollisista tulkinnoista Lapin kehityksestä”. Käsittelemiensä aihepiirien kirjolta (vaikkakaan ei käsittelytavaltaan) se muistuttaa esimerkiksi vuonna 1971 ilmestynyttä artikkelikokoelmaa Lappi tänään, samoin tematiikaltaan ja esitysteknisiltä ratkaisuiltaan se lähenee laajan Lappi-kirjasarjan (1983-1985) sisältöjä. Teos pyrkiikin olemaan tarpeellinen uuteen tutkimustietoon nojautuva päivitys, sekä faktatiedon että ymmärtääkseni myös vuosikymmenten mittaan muuttuneiden asenteiden suhteen. Kirjoittajakunnasta suuri osa on pohjoisen yliopistojen nuorta tutkijapolvea.
Kirja jakautuu viiteen osaan: ”Lapin maat ja maisemat”, ”Lapin kansa”, ”Yhteiskunnan rakentaminen ja purkaminen”, ”Taiteen ja tieteen Lappi” sekä ”Lappi maailmanyhteiskunnassa”. Teoksen yhtätoista artikkelia täydentävät niiden sisään sijoitetut, eri kirjoittajien laatimat parin sivun pikkuartikkelit, joista osa tietoiskunomaisesti käsittelee jotakin erityisaihetta, osa taas tuo tarkentavan näkökulman pääartikkelin aihepiiriin ja parhaimmillaan kommentoikin sitä kriittisesti.
Ensimmäisen osan muodostavassa artikkelissaan Matti Tikkanen esittelee aluetta maantieteen näkökulmasta. Artikkeli on tiivis tietopaketti Lapin maaperästä, pinnanmuodoista, kasvillisuudesta, ilmastosta ja demografiasta – tarpeellista taustatietoa kaikille alueesta kiinnostuneille tieteenalasta riippumatta. Toisen osan avaa Matti Enbusken niin ikään kompakti esitys ”Lapin asuttamisen historia”, josta löytyvät perustiedot maata viljelevän suomalaisväestön pohjoiseen levittäytymisen vaiheista, sen taustalla vaikuttaneesta politiikasta ja ”lantalaisten” ja saamelaisväestön välisistä suhteista. Mielestäni turhan kauas teoksen teemasta eksyy Maria Lähteenmäki artikkelissaan ”Jäämeren valloitus”, kun liikkeelle lähdetään valtamerireittien etsinnästä ja tutkimusmatkailijoiden kohtaloista ennen kuin päädytään ruijansuomalaisten merikalastajien kautta Suomen Petsamon-politiikkaan. Markku Ihonen tarkastelee artikkelissaan lestadiolaisuutta vastakulttuurina suhteessa valtakulttuuriin ja sen edustamaan modernisaatioon. Liikkeen nykytilannettakin analysoidessaan Ihonen korostaa liikkeen lappilaista alkuperää ja rinnastaa saamelaiset ja lestadiolaiset ryhminä, joihin valtakulttuuri on osoittanut etnosentrisiä asenteita kautta historian. Teoksen toisen osan päättää Marja Tuomisen artikkeli Lapin sodan aineellisista ja mentaalisista tuhoista ja niistä toipumisesta jälleenrakennusvuosina.
Lappilainen yhteiskunta -teeman alle on sijoitettu kolme artikkelia. Heikki Kerkelän aiheena on Lapin teollistuminen, mikä käytännössä tarkoittaa lähinnä metsäyhtiöiden toiminnan ja alueellisen merkityksen analysointia. Muutkin tärkeät elinkeinot ja tulevaisuuden näkymät saavat toki tekstissä osansa. Aluekehitys on myös Arto Haverin ja Asko Suikkasen artikkelin aiheena. Teoksen tässä osassa perinteentutkijankin tuntosarvet herkistyvät viimeistään Leena Suopajärven valtiojohtoista Lapin luonnonvarojen hyväksikäyttöä ja luonnonsuojelua käsittelevän kirjoituksen kohdalla. Paikallisen väestön näkökulmasta valtiovallan toimet ovat voineet merkitä jyrkkiä rajoituksia ympäristön hyödyntämisessä ja perinteisten elinkeinojen harjoittamisessa. Itsekin pohjoisessa kenttätöitä tehneenä – ja erään kerran jopa haulikolla ammuttavaksi ”luonnonsuojelijaksi” leimattuna – tiedän, että kysymys on jatkuvasti ajankohtainen ja kiihkeitä ja ristiriitaisiakin kannanottoja herättävä.
”Taiteen ja tieteen Lappi” -osa rakentuu vain kahdesta artikkelista ja jää tarkastelukulmaltaan valitettavan suppeaksi. Riitta Kontio käsittelee pohjoisessa kirjallisuudessa esiin nousseita teemoja ja tendenssejä. Puhuttu kieli identiteetin rakennusaineena, tarve kuvata omaa historiaa ja oikaista siitä vallitsevia virheellisiä käsityksiä, myyttisen menneisyyden hyödyntäminen ja uudelleentulkinta, pohjoisen ihmisen luontosuhde sekä tasapainoilu oman kulttuuritaustan ja valtakulttuurin välillä ovat aihepiirejä, joita Kontio tarkastelee lukuisin kirjallisuusesimerkein. Maija Kallisen artikkelin otsikko, ”Tieteellistä tutkimusta Lapissa”, puolestaan herättää lukijassa turhan suuria odotuksia. Kirjoitus ei olekaan katsaus Lapissa tehtyyn tutkimukseen yleensä, vaan keskittyy yhteen Sodankylässä 1800-luvun lopulla toteutettuun kansainväliseen meteorologiseen ja geofysikaaliseen tutkimushankkeeseen. Artikkelikokoelman päättää Lassi Heinisen teksti Lapin uudesta asemasta EU-Suomessa. Geopoliittisen sijaintinsa ja kehitysmahdollisuuksiensa vuoksi Lappia ei ole pidettävä periferiana, vaan kansainvälistyvässä maailmassa sillä voi olla aktiivisen toimijan rooli.
Lapista on kirjoitettu lukematon määrä tieteellisiä, populaareja ja kaunokirjallisia teoksia. Niissä tarkastelukohde on enemmän kuin usein romantisoitu: alue on nähty koskemattoman luonnon, hiljaisuuden ja saamelaisten salaperäisenä maana, johon liittyvistä mielikuvista suuri osa kuuluu jo kauas menneisyyteen tai on kokonaan todellisuuteen perustumattomia. Tässä suhteessa Lappi-teos on terveellinen muistutus siitä, että pohjoisessakin eletään nykypäivää. Kirjan keskeinen ansio onkin irtautuminen romanttisesta Lappi-kuvasta. Lappi ei ole yhtä kuin Saamenmaa, vaan laaja alue, jossa vaikuttavat monet väestöryhmät ja intressipiirit. Aluetta ei tarkastella idealisoidun menneisyyden, vaan nykytilanteeseen johtaneen kehityksen kautta, mahdollisuuksineen ja ongelmineen. Ja kuten kaikkialta, pohjoisenkin kulttuureista löytyvät myös nurjat puolensa.
On tarpeellista nostaa esiin alueen väestön suhde sellaisiin asioihin kuin luonnonsuojelu ja sen paikalliset seuraukset, valtiovallan ja teollisuuden toimet, Lapin asema kansainvälistyneessä Euroopassa, aluepolitiikan mahdollisuudet ja uhkakuvat. Yhtenä osuvana esimerkkinä perinteisen elinkeinon ja keskusjohtoisen talouden ristiriidasta kannattaa mainita Helena Ruotsalan pikkuartikkeli ”Poro, EU-lehmä”.
Perinnetieteiden kannalta teoksella ei suoranaisesti ole kovin paljon annettavaa. Kun kirjan alaotsikko Maa, kansat, kulttuurit kuitenkin lupaa melko paljon ja kun teos kuuluu sarjaan, jonka osat ovat olleet eräänlaisia perustietopaketteja kohdealueistaan, olisin perinteentutkijana kaivannut tähän ajantasaisia, asiansa tiiviisti esittäviä artikkeleja myös alueen henkisestä ja aineellisesta kansankulttuurista samaan tapaan kuin vaikkapa Leea Virtasen ja Ants Viiresin artikkelit Viro-teoksessa (1995). Nyt on tyytyminen hajanaisiin viittauksiin perinteeseen useissa eri kohdissa teosta. Perinnetieteellisen painotuksen puute on hämmästyttävää siinäkin suhteessa, että toinen kirjan toimittajista on kansatieteilijä.
On ymmärrettävää, että kaikkea ei voi mahduttaa yksien kansien väliin. Kuitenkin on selvää, että Lappi. Maa, kansat, kulttuurit ei ole mikään Lapin ja sen tutkimuksen peruskäsikirja, vaan pikemminkin kokoelma aluetta lukuisista eri tarkastelukulmista lähestyviä kirjoituksia, sellaisenakin osin melko epäyhtenäinen. Joitakin artikkeleja painaa liiallinenkin asiapitoisuus, mikä kostautuu paikoin esityksen lähes hengästyttävänä tiivistämisenä. Joidenkin aihepiirien mukaan ottaminen on taas kokonaisuuden kannalta hieman vaikeasti perusteltavissa. Ajankohtaisuutensa ja paikoin kriittisenkin otteensa vuoksi teos kuitenkin ilman muuta puoltaa paikkaansa uuden Lappi-kirjallisuuden joukossa.
Kirjan artikkeleista puuttuu tieteelliselle tekstille normaali viiteapparaatti, lähdeluettelot sen sijaan on liitetty kunkin tekstin loppuun. Viittausjärjestelmästä luopuminen epäilemättä helpottaa maallikon lukukokemusta, mutta tutkija-lukijoita viitteet olisivat hyvinkin voineet kiinnostaa. Lopuksi on vielä mainittava kirjan kuvitus, josta huomattava osa on Unto Järvisen oivaltavaa kameranjälkeä. Toimittajien mukaan pelkästään Järvisen valokuvat olisivat riittävä peruste kirjan julkaisemiselle ja tähän näkemykseen on allekirjoittaneenkin helppo yhtyä.
Lappi tänään. 1971. Helsinki: WSOY.
Linkola, Matti (päätoim.) 1983-1985, Lappi 1-4. Hämeenlinna: Karisto.
Löytönen, Markku & Kolbe, Laura (toim.) 1999, Suomi. Maa, kansa, kulttuurit. Helsinki: SKS.
Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes (toim.) 1991, Inkeri. Historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: SKS.
Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes (toim.) 1998, Karjala. Historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: SKS.
Viires, Ants 1995, Viron kansankulttuuri. - Zetterberg, Seppo (toim.): Viro. Historia, kansa, kulttuuri, s. 178–195. Helsinki: SKS.
Virtanen, Leea 1995, Kansanrunous. - Zetterberg, Seppo (toim.): Viro. Historia, kansa, kulttuuri, s. 164–177. Helsinki: SKS.
Zetterberg, Seppo (toim.) 1995, Viro. Historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: SKS.
Pasi Enges
FM, tutkija
Folkloristiikka, Turun yliopisto