Kristian Blomberg & Irma Hirsjärvi & Urpo Kovala (toim.): Fantasian monet maailmat. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu. 2004.
Fantasiakirjoissa ihmisen on mahdollista nousta lentoon lohikäärmeen selässä, keskustella yksisarvisten kanssa tai tutustua keijujen tai haltioiden yhteisöihin. J. R. R. Tolkien (2002) on kirjoittanut tunnetussa esseessään Saduista (On Fairy-Stories) fantasian täyttävän jonkin ihmisen ikiaikaisen halun tai kaipuun. Tällainen toive voi olla uteliaisuutta - miltä tuntuisi lentää kuin lintu - tai liittyä syvempiin haaveisiin, kuten haluun voida keskustella muiden lajien kanssa (puhuvat eläimet) tai haluun kuoleman voittamisesta.
Fantasiamaailmoja kuvataan usein esittämällä, että niihin kuuluu jotakin, joka puuttuu arkisesta maailmastamme. Fantasia ei kuitenkaan kuvaa pelkästään olematonta. Usein fantasian mahdoton pohjautuu ikivanhoihin uskomuksiin, haaveisiin ja kuvitelmiin. Fantasia kuvaa todellisuuden kääntöpuolta, arkea suurenmoisempaa mielikuvituksen maailmaa. Samalla fantasia tarjoaa uusia näköaloja ja näkökulmia todelliseen maailmaan ja omaan itseemme.
Fantasian monet maailmat -teoksen avaa kirjailija Johanna Sinisalo artikkelillaan Fantasia lajityyppinä ja kirjailijan työvälineenä. Sinisalo pohtii toisaalta fantasian määrittelyä kirjallisuuden kentässä, toisaalta fantasian tarjoamia mahdollisuuksia kirjailijan saada sanottavansa kuuluviin. Sinisalo pitää fantasiaa eräänlaisena eksaktiksi kirjoitettuna satuna. Sadun sijoittelu ”olipa kerran eräässä kaukaisessa kuningaskunnassa” muuttuu fantasiassa nimetyksi ajaksi ja paikaksi, joilla ei välttämättä eikä läheskään aina ole mitään yhteyttä reaalimaailman aikojen ja paikkojen kanssa, ja sadun nimetön tai epämääräisesti nimetty kuningas ja sikopaimen saavat fantasiassa nimet ja sukupuut.
Artikkelin toisessa osassa Sinisalo käsittelee omien teostensa Ennen päivänlaskua ei voi ja Sankarit fantasiaa ja sitä, miten fantasian käyttö mahdollistaa asioiden käsittelyn uudenlaisista näkökulmista. Sinisalo kertoo halunneensa kirjoittaa ihmisen ja luonnon suhteesta ilman opettavaista sormellaosoittelua. Hän kuvitteli mielessään eläintä, joka todella voisi uhata ihmisen asemaa ja olemassaoloa. Vaihtoehtona olisi voinut olla jokin täysin mielikuvituspohjainen olento, mutta Sinisalo päätti käyttää kansanperinteen peikkoa. Sinisalon peikko (Finlandia-palkitussa teoksessa Ennen päivänlaskua ei voi) on fantasiaa, jonka juuret ovat kuitenkin suomalaisessa kansanperinteessä, saduissa ja uskomuksissa. Fantasiaolennoksi peikko muuttuu, kun Sinisalo siirtää peikkouskomukset maailmaan, jossa ne pohjautuvatkin todellisuudelle.
Kansanperinteen ja fantasian suhteen käsittelyä jatkaa saksalainen folkloristi Sabine Wienker-Piepho artikkelissaan Kansantarinat ja folklore fantasian maaperänä. Wienker-Piepho toteaa fantasiakirjallisuudessa esiintyvän pitkälti samojen motiivien kuin kansantarustossa. Eteenkin ihmesadut, myytit ja balladit ovat sisällöltään usein helposti siirrettävissä suoraan fantasiakertomuksen juoneksi. Lisäksi fantasiassa käytetään samanlaisia rakenteellisia keinoja kuin saduissa, esimerkkeinä Wienker-Piepho mainitsee sadun aloituskaavan käytön ja siirtymisen maailmojen välillä. Fantasiakertomus myös noudattaa usein sadun kaavaa: sankari joutuu äkkiä lähtemään tutusta ympäristöstään ”taikametsän” halki kohtaamaan vihollista, jonka hän auttajien avulla voittaa, minkä jälkeen sankari palaa kotiin ”vanhempana, viisaampana, usein myös vauraampana – ja avioituneena.” (s. 47.) Kokonaisten juonisisältöjen, tarinamotiivien sekä juoni- ja rakennekaavojen lisäksi fantasiakirjailija käyttää kansanperinnettä (aitoa ja tekaistua) myös fantasiamaailman uskottavuuden ja paikallisvärin luomiseen.
Toisessa artikkelissaan Potter-demonologia: fantasiaa vai kunnon tutkimusta? SabineWienker-Piepho esittelee muutamiin Harry Potter -kirjoissa esiintyviin elementteihin, kuten alruuna, yksisarvinen, feeniks, basiliski, lohikäärmeet, urobos ja ihmissusi liittyvää kansanperinnettä. Nämähän eivät toki ole J. K. Rowlingin luomuksia, vaan kaikki peräisin vanhoista kansanuskomuksista. Suvi Niinisalon artikkeli Keijukaisten lähteillä käsittelee keijukaiskuvan muotoutumista Suomessa. Christfrid Gananderin Mythologia fennicassa esittämistä kuolemaan ja kalmaan liittyvistä ja muotoaan muuttavista uskomusperinteen ”kejjusista” on vähitellen tullut kuvataiteessa eteerisiä naispuolisia fantasiaolentoja. Keijujen piiritanssi on tullut suomalaisille lukijoille tutuksi muun muassa Rudolf Koivun satukuvituksista.
Fantasiatyyppistä kirjallisuutta on ollut olemassa ainakin antiikin ajoista alkaen, mutta nykyaikaisen fantasiakirjallisuuden aloittajana ja mestarina pidetään usein J. R. R. Tolkienia. Sirkka Heiskanen-Mäkelä on antanut uudelleen julkaistavaksi alun perin vuonna 1971 ilmestyneen artikkelin Tolkien ja me. Saatesanoissaan hän kertoo hienoisen nostalgian sävyttämästi tekstin kirjoitusajankohdasta, jolloin Tolkienin tuotantoa ei oltu vielä suomennettu eikä tutkijalle tai fanille ollut tarjolla selityksiä tai tutkimuksia Tolkienin teoksista, vaan esimerkiksi intertekstuaalisten yhtymäkohtien löytäminen oli kiinni lukijan lukeneisuudesta ja vainusta. Itse artikkeli on edelleen kiinnostava ja lukemisen arvoinen katsaus Tolkienin fantasiaan.
Irma Hirsjärven artikkeli Suomalaisen tieteiskirjallisuuden juuret esittelee tieteiskirjallisuuden varhaisvaiheita ja sen määrittely-yrityksiä Suomessa ja muualla. Nykyään tieteiskirjallisuutta pidetään fantasian osa-alueena, mutta itse asiassa tieteiskirjallisuuden genre on vanhempi kuin fantasia. Ensimmäisenä varsinaisena tieteiskirjana pidetään Mary Shelleyn Frankensteinia, joka ilmestyi vuonna 1818. Nimitystä science fiction käytti kuitenkin ensimmäisen kerran Hugo Gernsback vasta vuonna 1929. Suomalainen käännöstermi tieteiskirjallisuus syntyi 1950-luvulla.
Artikkelissaan Miksi novellini ovat paremminkin surrealistisia kuin fantastisia? Kirjailija Jyrki Vainonen jatkaa Johanna Sinisalon aloittamaa pohdintaa kirjailijan paikasta. Molemmat ovat samaa mieltä siitä, ettei kirjailija istu kirjoittamaan ”fantasiaa”, vaan hänellä on jotain sanottavaa, joka ehkä kirjautuu tekstiin parhaiten fantasian muodossa – tai sitten jossakin muussa muodossa. Vainonen arvelee itse kirjoittavansa lähinnä surrealistisesti. Hän kertoo haluavansa teksteillään hämmentää ja hämmästyttää lukijaa, herättää lukijassa sellainen tunnetila, joka avaa portteja mielikuvitukselle.
Kuten esimerkiksi Irma Hirsjärven artikkelissa mainitaan, ensimmäiset suomalaiset tieteiskirjat olivat pääosin utopioita (ja dystopioita), joissa kuvattiin ihanteellisia tai pelottavia tulevaisuuden maailmoja. Kirjailijat ovat yleisemminkin käyttäneet fantasiakirjallisuuden keinoja kuvatakseen todellisuutta uudesta näkökulmasta. Fantasiaan sisältyvät näennäisesti vieraat maailmat saavat lukijan näkemään arkipäivän asioita uudessa valossa. Kirjallisuudentutkija Matti Savolaisen artikkeli Ulos getosta ja valtavirtaan käsittelee Samuel R. Delaneyn miekka ja magia -fantasiaan sisältyviä yhteiskunnallisia piirteitä: orjuutta, seksuaalisuutta ja niihin kuuluvaa valtaa. Itse asiassa Delaneyn kuvaama Nevèrÿon-fantasiamaailma kuvaakin 1980-luvun Yhdysvaltoja ja näennäisesti ”pelkkää fantasiaa” sisältävä kirjasarja onkin todellisuudessa yhteiskunnallinen kannanotto.
Maria Ihonen tarkastelee artikkelissaan Lasten ja nuorten fantasian kerronnalliset keinot fantasiakirjallisuutta lapsen ja nuoren henkisen kehityksen näkökulmasta. Keskeisenä erona aikuisille tarjottuun fantasiaan Maria Ihonen näkee monen tutkijan esittämän huomion siitä, että nuorille lukijoille suunnattu fantasia käsittelee vaikeitakin teemoja siten, että lopuksi jää jäljelle toivo. Lasten- ja nuortenfantasia tarjoaa lukijalle lupauksen siitä, että pahoistakin asioista voi selvitä ja että suurtenkin mullistusten jälkeen koittaa uusi päivä. Fantasiakirjallisuudessa yleiset etsintäretki- ja aikamatkateemat voidaan Ihosen mukaan tulkita myös matkoiksi sisäiseen kasvuun ja kehitykseen. Varsin yleinen teema lasten- ja nuortenfantasiassa on myös heikon tai mitättömän kohoaminen vahvaksi sankariksi. Kuvaus fantasiatapahtumista, joilla ei näennäisesti ole mitään yhteyttä reaalimaailmaan, voi tuottaa nuorelle lukijalle oivalluksia ja uusia näköaloja omaan elämään.
Fantasian monet maailmat -teoksen viimeinen artikkeli, Jean-Yves Malherben Ranskankielinen fantasiakirjallisuus, avaa lukijalle vielä uuden oven ihmetystä ja yliluonnollista käsittelevään kirjallisuuteen, kun englanninkieliseltä alueelta poistuessamme fantasian määrittelyt eivät enää olekaan itsestään selviä. Artikkelista käy ilmi, että itse asiassa Harry Potterit ja Taru Sormusten herrasta eivät olekaan Ranskassa fantasiaa (fantastique), vaan ne määritellään ihmeellisiksi tai sadunomaisiksi, (merveilleux). Ranskalainen fantastique on kirjallisuutta, jossa yliluonnolliset elementit ilmestyvät tavalliseen maailmaan ja jäävät ihmetyttämään lukijaa saamatta lopultakaan luonnollista selitystä. Kysymyksessä on ehkä lähinnä maagista realismia muistuttava kirjallisuudenmuoto. Ranskalaiseen fantastique-kirjallisuudenlajiin kuuluu sekä populaarikirjallisuudeksi että kaunokirjallisuudeksi katsottavia teoksia, jotka herättävät kielialueella runsasta mielenkiintoa niin lukijoissa kuin tutkijoissakin.
Fantasian monet maailmat -teoksen artikkelien kirjoittajat käsittelevät fantasiaa kukin omasta näkökulmastaan ja erilaisista viitekehyksistä. Artikkelikokoelman taustalla häämöttää Jyväskylän yliopistossa keväällä 2003 pidetty fantasiaa käsitellyt ja erittäin suosituksi osoittautunut luentosarja. Teoksen artikkeleilla on siis tieteellistä pohjaa, mutta ne avautuvat hyvin kenelle tahansa fantasiasta kiinnostuneelle. Tutkimusten lisäksi teoksessa annetaan tilaa myös kirjailijoille. Tällaisena moniäänisenä kokonaisuutena teos on erittäin onnistunut, tosin olisin suonut kirjaan sisältyvän myös lyhyet esittelyt artikkelien kirjoittajista. Kirjan lopussa olevista henkilö- ja teoshakemistoista löytyvät kuitenkin kätevästi teoksen artikkeleissa käsitellyt fantasiakirjat, tutkimuskirjallisuus ja henkilöt.
J. R. R. Tolkien 2002: Saduista (On Fairy-Stories, suom. Vesa Sisättö). Teoksessa Puu ja lehti. Helsinki: WSOY.
Merja Leppälahti
FL, tutkija
Folkloristiikka, Turun yliopisto