Elore 20 vuotta
Tiina Seppä
Käsillä oleva – tai näytöillä hohtava – julkaisu on mitä ilmeisimmin vanhin toiminnassa oleva tieteellinen verkkojulkaisu, ainakin omalla alallamme. Elektroloristina aloittanut ja myöhemmin Elorena tunnettu lehti näki päivänvalon kaksikymmentä vuotta sitten, vuonna 1994. Julkaisun liikkeellepanevana voimana ja alkuvuosien päätoimittajana toimi folkloristi Jyrki Pöysä, joka vaikuttaa tällä hetkellä yliopistotutkijana Jyväskylän yliopistossa, vaikka asuukin Joensuussa. Keskustelimme Eloren menneisyydestä ja nykyhetkestä helmikuussa keittiön pöydän ääressä.
Uutta uraa uurtamassa
JP: Eloren taustalla on tietenkin Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ja sen toiminnan uudelleen käynnistäminen 1990-luvun alussa. Tämä merkittävä tapahtuma juontaa juurensa alun perin (silloisen kulttuuriantropologian lehtorin) Stig Söderholmin tupaantuliaisiin, tarkemmin sanoen Söderholmin kerrostaloasunnon parvekkeella tupakoivaan joukkoon, jossa mukana oli ainakin tuolloinen perinteentutkimuksen professori Anna-Leena Siikala. Sinne voi siis paikantaa suunnitelman seuran elvyttämisestä ja kotipaikan vaihtamisesta Joensuuhun. Pitihän Joensuuhunkin saada oikea tiedeseura, kun useimpien kotipaikkana oli (ja on) Helsinki.
Alun perin 1937 perustettu SKTS oli edellisen kerran toiminnassa 1970-luvulla, mutta Helsingin yliopiston kansanrunoudentutkimuksen professori Leea Virtanen oli kartuttanut sen jälkeenkin seuran varoja laitosjulkaisujen tuloilla. Tarvittaessa hän taisi myös käyttää tiliä laitoksen mustana kassana maksaen toki sieltä tunnollisesti myös Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan jäsenmaksut. Näin seura säilytti myös hiljaisemman jakson aikana jäsenyytensä TSV:ssa, mikä oli tietysti tärkeää seuran toiminnan jatkamiselle. Aluksi yhdistysrekisteristä tilattiin seuran säännöt ja tiedot viimeisimmän valitun hallituksen kokoonpanosta. Pidimme hotelli Kimmelissä vuosikokouksen voidaksemme vaihtaa aiemman hallituksen ja hyväksyäksemme uusia jäseniä.
Oma lehti oli selkeää jatkoa seuran uudelleenelvyttämiselle, seuran tarjoama palvelu tiedeyhteisölleen. Ajatusta folkloristien omasta tiedelehdestä oli aktiivisesti ajanut jo aiemmin Outi Lehtipuro. Lehden idea syntyi kuitenkin sattumalta: yliopiston kirjaston uutuushyllyssä osui käteeni Postmodern Culture -lehden artikkeleista tehty kokoomajulkaisu. Esipuheessa selitettiin elektronisen julkaisun ideaa. Tuohon aikaanhan eivät www-sivutkaan vielä pyörineet tutkijoiden koneilla, mutta kirjasta selvisi, että PMC oli ensisijaisesti netissä ilmestyvä Johns Hopkins University Pressin julkaisu, jota tukivat Kalifornian, Irvinen ja Virginian yliopistot. Verkkojulkaiseminen oli silloin meillä Suomessa vielä todella uusi idea ja hankkeemme taisi olla kaikkiaan toinen tai kolmas Helsingin yliopiston kirjastosta (nykyinen Kansalliskirjasto) ISBN-tunnuksen saanut tieteellinen verkkojulkaisu. Tärkeää taustatukea saatiin HyperKalevala-hankkeen asiantuntijoilta, erityisesti perinnearkistolla naapurihuoneessa majailleelta Juhani Luhtaselta. Ensimmäinen sähköinen lehti taisi kyllä aluksi koostua pelkistä ”korpulla” olevista Word Perfect-tiedostoista, mutta Juhani auttoi alkuun ja myös toteutti ensimmäiset html-koodatut lehden numerot. Lehti oli aluksi myös HyperKalevala-hankkeen palvelimella, mistä se siirrettiin aika pian yliopiston palvelimen puolelle.
Oma ajatukseni oli tehdä mahdollisimman konservatiivinen julkaisu, joka muistuttaisi kaikin tavoin oikeaa lehteä mutta jonka julkaisemisessa voidaan hyödyntää valmiiksi tietokoneella tuotetut tekstit. Aiemminhan kaikki tekstit piti julkaisemista varten latoa vielä uudelleen käsin. Tämä vaihe säästyi, ja tekstit saatiin nopeasti ja suhteellisen helposti julkaisukuntoon (helppous on tietysti suhteellista, kaikissa teksteissä joutui html-koodauksen käymään vielä käsin läpi). Alkuun lehdistä tehtiin myös monistetut kopiot, sillä verkkojulkaisemisen tuoreuden vuoksi jotkut epäilivät, että verkossa julkaistuina tekstit jäävät vapaasti lukijoiden muokkailtaviksi, kopioitaviksi ja varastettaviksi. Tämäkään ei ollut ihan turha pelko. Elektroloristi-nimen lehdelle keksi Pertti Anttonen, mutta vuonna 1998 se vaihdettiin ”yleisön pyynnöstä”, Outi Lehtipuron ja Yrjö Sepänmaan ehdotuksesta Eloreksi. Minusta Elektroloristi oli ihan hyvä väännös folkloristista.
Ajatuksena oli jossain vaiheessa, että lehteen voisi liittää monenlaista materiaalia, esimerkiksi kuvaa ja videota. Suutarin Pekan suomenruotsalaista musiikkia käsittelevän artikkelin yhteydessä tätä kokeiltiinkin, mutta äänitteiden tai videoiden käyttö olisi tullut Teosto-maksujen vuoksi liian kalliiksi ja äänitteet poistettiin jutusta nopeasti. Ainoana interaktiivisuuden muotona lehteen jäi linkittämisen mahdollisuus, muutenhan lehti on ollut rakenteeltaan erittäin perinteinen, tarkoituksella.
Puutarhurin kärsivällisyydellä
Konservatiivisena Elektroloristia on vaikea pitää. Varhaisissa numeroissa käydään esimerkiksi hyvin poleemista, suorastaan terävää keskustelua ajankohtaisista aiheista, tutkijat vastaavat saamaansa kritiikkiin ja toistensa kirjoituksiin. Esimerkiksi etnometodologiasta käydään kärkevääkin keskustelua. Eloressa on vastaavaa nähty viime aikoina vähemmän, tosin juuri viime vuonna keskustelua käytiin suomenruotsalaisuutta käsittelevästä väitöstutkimuksesta.
JP: Lehden muoto pyrittiin pitämään mahdollisimman perinteisenä, näin tavoiteltiin uskottavuutta tieteellisessä maailmassa. Vaikka ajateltiinkin internetin mahdollistavan monenlaista keskustelevuutta ja vuorovaikutteisuutta, se ei tieteellisissä julkaisuissa ollut vielä ottanut tulta alleen. Keskustelevuus on vieläkin tiukassa: innokkaimmat keskustelijat tuntuvat löytyvän Suomi24-palstojen tapaisilta foorumeilta.
Alkunumeroiden henki on kuitenkin lähes anarkistinen: sanoudutaan irti tieteen portinvartijuudesta ja pääkirjoitukset kuuluttavat päällekkäisjulkaisemista mahdollisimman suuren lukijakunnan saavuttamisen nimissä. Ja vaikka verkkokäytänteiden ennustaminen oli vielä arvailua, moni arvaus on osunut kohdalleen nopeammin kuin osasi odottaakaan. Vuonna 1994 Pöysä ennusti pääkirjoituksessaan, että ehkä jonakin päivänä lehti voi vielä sijaita jollakin internet-palvelimella. Seuraavana vuonna sen osoitteena jo oli cc.joensuu.fi/Kalevala.
JP: Päällekkäisjulkaiseminen oli tietenkin käytännön pakko, jotta lehteen saatiin tekstejä. Kukaan ei tiennyt millaiseksi verkkojulkaiseminen muotoutuisi, kaikki ajatukset olivat vain futuristisia arvauksia tulevasta. Tekstejä kyseltiin toisilta tutkijoilta, osa näistä oli vielä epäluuloisia mutta osa lähti heti innolla mukaan, esimerkiksi Seppo (Knuuttila) kirjoitti jo ensimmäisiin numeroihin.
Lehden asema ei myöskään ollut kovin selvä, ja täytyi vain yrittää saada ne kaksi numeroa vuosittain kasaan, jotta saatiin vakiinnutettua sen olemassaolo. Yksi numero olisi ollut liian harva ilmestymisväli tieteelliselle lehdelle. Referee-käytännöistäkin puhuttiin jo alkuun, se askelma noustiin kuitenkin vasta Sinikan (Vakimo) siirryttyä päätoimittajaksi. Sinikka auttoi kuitenkin paljon lehden toimitustyössä jo sitä ennenkin.
Aivan aluksi oli ajatuksena, että lehti julkaistaan internetissä ja kopioidaan sieltä esimerkiksi laitoksilla kaikkien luettavaksi, kaikillahan ei ollut vielä verkkoakaan käytössään, eikä osattu edes kuvitella, että se tulisi pian jokaisen saataville tai jopa taskuun. Lehteä kopioitiin jäsenmäärän mukaan noin 60 kappaletta ja lähetettiin jäsenkirjeen mukana. Ajatuksena oli myös levittää julkaisua tarvittaessa tekstinkäsittelyohjelman tiedostoina korpuilla, underground-hengessä.
Keskustelu ensimmäisissä numeroissa on eloisaa, ajankohtaisessa reagoinnissa on särmää. Poleemisen keskustelun anti on sen päiväkohtaisuus ja tunnepitoisuus, lukijalle välittyy tunne, että tekstien kirjoittajat ovat elossa ja potkivat! Se vetää lukemaan myös muita tekstejä.
JP: Siinä oli oltava kieli keskellä suuta, toimittajana joutui kohtaamaan myös lukijoiden mielipiteitä kirjoituksista. Julkaiseminen ei ehkä ollut oman urankaan kannalta aivan riskitöntä, kun vaikutusvaltaisten ihmisten tunnereaktiot saattoivat kohdistua suoraan lehden toimittajiin.
Vaikka emme halunneet esiintyä tieteenalan portinvartijoina, käytännössä lehti oli nimenomaan folkloristinen julkaisu, ja on toki sitä vieläkin. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ja Elore kulkivat samaa tietä, seuran keskeiseksi tehtäväksi nähtiin nimenomaan Eloren ilmestymisen turvaaminen, taloudellisesti ja muutenkin.
Aluksi en halunnut nimetä itseäni päätoimittajaksi, hankkeesta piti saada kaikkien folkloristien yhteinen vaikka sitä vedettiinkin Joensuusta käsin. Kun irrottauduin itse päävastuusta, Pekka Hakamies jatkoi hetken päätoimittajana. Sen jälkeen Sinikka (Vakimo) päätoimitti Elorea nelisen vuotta, jolloin minä taas toimin aluksi taustatukena. Tänä aikana esimerkiksi referee-käytäntö vakiinnutettiin ja laajentunut toimituskunta alkoi kokoontua yhteen esimerkiksi alan seminaarien yhteydessä. Lehden hengissä pitäminen ei ole ollut aina ihan helppoakaan. Toisaalta se on kuin puutarhanhoitoa: välillä on pakko vaan jaksaa puurtaa muutama vuosi vaikka väkisin, tulokset näkyvät sitten myöhemmin.
Vakiintunut asema tieteenalalla
JP: Elorella on nykyään hyvä internet-näkyvyys, vaikka asiasanoitusta ei vielä olekaan. Sellainen tosin tehtiin seuran jäsenille CD-levynä jaettuun ”Romppu-Eloreen”, jossa oli lehden kaikki kirjoitukset numeroon 1/2003 saakka. Lehden vanhojen numerojen arkisto onkin jo melkoisen laaja, ja internet-haulla Eloren artikkelit löytyvät myös hyvin, usein jo ensimmäisellä aukeamalla. Näistä meidän alojen lehdistä usea on jo lopettanut ja Suomen Antropologi, joka oli ennen Elorea folkloristienkin keskeinen julkaisufoorumi, on kaventanut alaansa. Virossa internet-julkaiseminen on kehittynyt pisimmälle, sielläkin Elektroloristi taisi aluksi olla yhtenä esikuvana. Vuonna 1990 aloittanut Postmodern Culture lopetti vuoteen 2000. Elektroloristia vuotta myöhemmin aloittanut, Tasmaniasta käsin julkaistu sananparsitutkimuksen julkaisu De Proverbio lopetti samoin ilmeisesti vuoteen 2000.
Varsinaiset internet-julkaisun menestystarinat löytyvät kuitenkin lähempää. Vuonna 1996 Virossa aloittanut vironkielinen Mäentagused on ehtinyt jo peräti 54:een numeroonsa. Virolaisten englanninkielinen Folklore: Electronic Journal of Folklore on sekin ehtinyt jo 55. numeroonsa ja lisäksi heillä on vuodesta 2007 ilmestynyt Journal of Ethnology and Folkloristics, joka täyttää jo hyvin kansainvälisen tiedelehden vaatimukset ulkoasunkin puolesta. Folkloristiikan alan artikkeleita julkaistaan englanninkielellä muuallakin, esimerkiksi Yhdysvalloissa Cultural Analysis -lehdessä.
Internet levitti radikaalilla tavalla tieteellisenkin julkaisemisen maantieteellisiä rajoja, eikä verkkolehtien fyysisellä toimituspaikalla ole enää välttämättä merkitystä.
Lehden nykytekijöille Pöysä ei halua jakaa ohjeita, mutta katsoo, että lehti ansaitsisi nykyistä suurempaa julkisuutta.
JP: Nykyiset jättikokoiset numerot ovat toimittajille suuri työnäyte ja yhteisponnistus. Samalla niille toivoisi entistä suurempaa lukijakuntaa. Sanotaankin, että nykyään julkaistaan enemmän kuin koskaan, mutta ihmiset lukevat vähemmän kuin koskaan. Ehkäpä se, että varhaisissa Elektroloristin numeroissa kiisteltiin niin kiivaasti, kuvastaa myös jonkinlaista muutosta: ehkä nykyään ei ole oikein edes aikaa tai voimia kiivastua.
Lehden toimittaminen on aina tietyssä vaiheessa epätoivoista puuhaa, johon lehden valmistuminen vasta tuo helpotuksen. Toimitustyön paine tosin muuttui lehden vakiintuessa sillä tavoin, että alussa stressasi, saako tekstejä edes haalittua kasaan. Nyt lehden toimittamisessa taitaa olla toiset paineet, eikä tarjotuista teksteistäkään ole pulaa. Esimerkiksi Eloren kirja-arviopalsta on laajuudessaan merkittävä kulttuuriteko, sieltä löytyvät arvosteltuina kattavasti kaikki oman alamme julkaisut. Avoimesti saatavilla oleva lehtihän ei tuota mitään, mutta vaatii kuitenkin myös taloudellista panostusta. Jossain vaiheessa tapahtunut Elektra-kirjastokorvauksen kohdentaminen ainoastaan tilattaville verkkojulkaisuille tuntuikin kohtuuttomalta rajaukselta, suorastaan rangaistukselta: Elore jäi vapaasti käytettävissä olevana julkaisuna korvausten ulkopuolelle. Nyt tilanne taitaa olla jo muuttunut: vaikka korvaus ei ole suuri, se on kuitenkin symbolisesti tärkeä lehteä julkaisevalle seuralle.
Aluksi tavoitteena oli vain rakentaa lehdelle vakiintunutta asemaa ja uskottavuutta, nyt se on saavuttanut kaiken sen. Yliopistojen pääsykokeissa ja tenttivaatimuksissa on nykyään Eloren artikkeleita, lehti on tieteenalalla kokonaisvaltaisesti sisällä. Elektroloristissa ja Eloressa julkaistuja artikkeleita on ollut myös osina monia väitöskirjoja. Haasteena on nyt vain pitää tasosta kiinni. Eloren aktiivitoimittajien kokemuksia voisi myös hyödyntää esimerkiksi kouluttamisessa, lehti voisi jopa järjestää omaa toimittajakoulutusta, kokemusta nimittäin löytyy.
Niukkuutta silloin, niukkuutta nyt
Pöysä toteaa, että kaikki päätoimittajat – jos kohta muutkin toimittajat – ovat uhranneet lehden hyväksi siivun omasta tutkijanurastaan. Lehden tekeminen on aikaa vievää työtä.
JP: Reilua olisi, jos tieteellisen lehden toimittaminen olisi tunnustettua työtä ja vielä parempi, jos siitä maksettaisiin esimerkiksi kirjastokorvausten kautta todellista korvausta, jopa palkkaa. Toimitustyö ei kuulu kenenkään työvelvollisuuksiin ja tutkijanuramalli on mitoitettu niin tiukaksi, ettei siihen tahdo mahtua ylimääräisiä vapaaehtoistöitä. Toisaalta Elore on muodostunut myös ylimääräiseksi koulutukseksi tieteellisen lehden käytänteisiin. Samalla tavoin kuin tieteellisen seuran toiminnassa mukana oleminen, vastuu lehdestä kasvattaa ihmistä.
Nykyään tieteellisestä elämästä on tullut tiukkaa ja asiallista, ympäristö on kovin erilainen kuin 20 vuotta sitten. Hitaalle filosofoinnille ei ole aikaa, kaikkien pitäisi ainakin olla tekevinään jotakin tärkeää koko ajan. Tieteen tekeminenkin on formaalimpaa, kaikki on tehtävä tietyn kaavan mukaan. Vaarana onkin se, että kun tekemisen ilo katoaa, myös tulokset huononevat, tiede ei ehkä enää olekaan kiinnostavaa muille kuin laitosten suorituspisteitä laskeville byrokraateille. Kun ihminen leikkii, hän keksii myös jotakin uutta. Toisaalta ensimmäisistäkin Elektroloristin pääkirjoituksista huokuu tuttu rahan ja olosuhteiden niukkenemisen diskurssi. Tämä puhe vain jatkuu ja jatkuu, ehkä loputtomiin – tai sitten kaikki loppuu kertarysähdyksellä.
TS: Tai hitaasti nitisten, kuten maailmankaikkeuskin tekee?
JP: Niin, ja sitten ehkä jää ituja, joista syntyy jotakin aivan uudenlaista, vaikkapa Salvador Dalin taiteen tapaista surrealistista ilottelua. Nykyinen systeemi ei kuitenkaan suoraan kannusta mihinkään tällaiseen. Ihmisen luovuus on viime kädessä se, jonka varassa kaikki toimii. Eloren toimitukselle toivoisin yhteisöllisyyden ja hauskuuden hetkiä. Niin kauan kuin taloudelliset resurssit vain sallivat, kannattaa myös ihmisten kasvokkaisia tapaamisia järjestää, niistä syntyy lehden oikea henki ja tekemisen ilo!
Filosofian maisteri Tiina Seppä viimeistelee kansanrunouden keruuta ja tulkintaa käsittelevää perinteentutkimuksen väitöskirjaansa Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa.