Oma näkökulma vahvistuu ja uusi itää tieteiden välimaastossa
Eerika Koskinen-Koivisto
Emerituksia ja emeritoja haastatellessa kysytään usein menneistä: uran huippukohdista, tieteenalan suurista kehityskuluista ja merkittävistä tapahtumista. Kun toimituskunnan kokouksessa ehdotettiin, että jututtaisin perinteentutkimuksen emeritusprofessoria Seppo Knuuttilaa, ajattelin, etten tohdi pyytää häntä muistelemaan menneitä, vaan hänen kanssaan on syytä keskustella nykypäivästä: siitä, mikä on kiinnostavaa juuri nyt ja mitä folkloristiikan kentällä seuraavaksi tapahtuu.
Seppo on tutkijanurallaan verkostoitunut yli tieteenalarajojen ja ottanut osaa ajankohtaisiin keskusteluihin. Hän on myös problematisoinut perinteentutkijoiden menneisyyden kuvaamista ja korostanut sekä perinteen jatkuvuutta ja uusiutumista että omaehtoisuutta. Hänen tutkimusaiheistaan saa kattavan kuvan tutustumalla esimerkiksi teokseen Entinen aika, nykyinen mieli (SKS 2008). SKS:n esimiehenä ja Kalevalaseuran puheenjohtajana Sepolla on loistava näköalapaikka tieteenalan nykypäivään.
Tapasimme maaliskuussa Helsingissä ja keskustelimme ennen kaikkea nykyhetkestä, työn alla olevista ajatuksista ja projekteista. Vaikka pyrin välttämän kysymyksiä, jotka suuntaavat katseen menneisyyteen, halusin kuitenkin kuulla, miten kaikki alkoi, miksi Seppo päätyi opiskelemaan folkloristiikkaa ja mikä siinä viehätti.
EKK: Miten kaikki alkoi? Mikä alassa kiinnosti ja ovatko ajatuksesi muuttuneet? Minkä koet kiinnostavaksi nyt?
SK: Opiskelin Helsingin yliopistossa pääaineenani taidehistoria ja huomasin, että sen tenttivaatimuksissa oli samoja teoksia kuin kansanrunouden tutkimuksen kursseilla. Ilmoittauduin opiskelemaan ainetta ja heti alkuun päästyäni tunsin tuttuuden tunnetta: minähän tunnen tämän maailman, josta kirjoissa puhutaan. Myös kirjallisuuden tutkimuksessa oli paljon yhteistä folkloristiikan kanssa. Tämä eri alojen yhteisvaikutus tuntui lupaavalta, vaikka koin opiskelujeni aikana myös takaiskuja professorien ilmoittaessa, etteivät tietyt aihepiirit kuulu heidän alaansa, tai tieteeseen lainkaan. Myöhemminkin olen liikkunut oppiaineiden ja tieteenalojen välimaastossa. Niissä syntyy uusia kysymyksiä, merkintöjä, tulkintoja ja tuttavuuksia. Koen, että oma erityinen näkökulma vahvistuu ja kirkastuu, kun asioita katsotaan laajemmasta näkökulmasta ja myös uudistuu saadessaan rinnalleen uusia konteksteja.
EKK: Mitkä tutkimukset, tutkijat ja projektit ovat vaikuttaneet työhösi ja tutkimusotteeseesi?
SK: Näitä on luonnollisesti useita. Tutkimuskohteista minua ovat inspiroineet ja kiinnostaneet lastenperinne, populaarikulttuuri, huumorin ja koomisen tutkimus sekä mentaliteettien historian ja mikrohistorian keskustelut. Tutkimusprojekteista voisi mainita Leea Virtasen 1970-luvun alkupuolella virittämän lastenperinteen keruun ja tutkimuksen, Matti Kuusen ja kumppaneiden monitieteisen maailmankuvaprojektin 1970-luvun lopulla, Joensuussa yhteistyö eri alojen, muun muassa yhteiskunta- ja maantieteilijöiden kanssa, poiki kylätutkimushankkeen, joka jatkuu jo neljännellä vuosikymmenellä. Valtakunnalliset ja pohjoismaiset tutkijaseminaarit (1980- ja 1990-luvuilla) ovat myös jääneet mieleen. Niiden keskushahmo Lauri Honko oli monista aiheista kiinnostunut ja todella hyvä keskustelija.
Folkloristiikan ydinalueilta voisin suositella kiinnostuneille kolmea eriaikaista ja eri tavoin argumentoivaa tutkimusta: Uno Holmbergin Elämänpuu (1920), Martti Haavion Kansanrunojen maailmanselitys (1955) sekä Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia (2012).
EKK: Minkä tutkimuksen luit viimeksi? Millaiset näkökulmat hallitsevat nykytutkimusta ja millaisia avauksia soisit nähtävän tulevaisuudessa?
SK: Viimeisimpänä olen yrittänyt perehtyä folkloressa usein esiin tulevan olemattoman havaitsemisemisen ja kuvitellun kokemuksen tieto-oppeihin sekä tässä hengessä lukenut mm. John Deweyn teoksia Experience and Nature (1929) ja Taide Kokemuksena (1934) sekä Kai Alhasen John Deweyn kokemusfilosofiaa (Gaudeamus 2013). Näihin liittyen olen myös tarttunut Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikkiin – ynnä Olli Koistisen tulkintaan siitä (Kant ja puhtaan järjen kritiikki, Areopagus 2008) sekä seuraillut ajankohtaisia keskusteluja ns. representatiivisen realismin ongelmista.
Odotan näkeväni kulttuuristen käänteiden (laajasti ottaen ne ajoittuvat noin vuosien 1975–1995 haarukkaan) tapaisen paradigman murroksen, jossa syntyisi ennenkuulumattomia teoreettisia avauksia. Siis sellaisia, joista kukaan ei vielä tiedä, mitä ne ovat.
EKK: Kaikki kouhkaavat nykyään huippututkimuksesta, laitosten pitäisi saada ”huippareita” ja ”ERCejä”. Mitä sinun mielestäsi on huippututkimus?
SK: Kaikkeen tieteelliseen työhön kuluu jatkuva (vertais)arviointi ja parhaan tuloksen tavoittelu, jotka voisivat toteutua muutenkin kuin kilpailullisella vastakkainasettelulla. Huippuja etsivän systeemin suurin ongelma on sen alttius tieteen ja tutkimuksen ulkopuoliselle, esimerkiksi poliittiselle ohjailulle. On muistettava, että huippuyksikköjen ja yliopistojen ulkopuolellakin tehdään huippututkimusta.
EKK: Aloitit viime vuonna SKS:n esimiehenä ja toimit aktiivisesti Kalevalaseurassa. Mitä ajankohtaista näissä ympäristöissä on meneillään?
SK: Edelliseen kysymykseen viitaten SKS on hyvä esimerkki yliopistojen ulkopuolella tehtävästä monipuolisesta ja korkeatasoisesta tutkimuksesta. Seura on hyvin verkostoitunut tiedemaailmaan, mikä taas heijastuu rakentavasti arkistoissa aineistojen hankinnan ja ylläpidon käytäntöihin. Kalevalaseura on puolestaan jatkanut perustajiensa ideaa tieteiden ja taiteiden dialogista. Taiteilijoiden Kalevala -hanketta on edistetty eri puolilla maailmaa. Viime viikolla (haastattelua edeltävällä viikolla, 25.2.) Pietarissa avattiin Taiteilijoiden Kalevala Venäjällä -näyttely.
EKK: Lopuksi huumoritutkijalle huumorikysymys: Heräät aamulla Anna-Leena Siikalan ja Frogin välistä. Mitä on tapahtunut?
Kuuntelin heidän keskusteluaan itämerensuomalaisen ja skandinaavisen mytologian yhteyksistä ja nukahdin.
Filosofian tohtori Eerika Koskinen-Koivisto työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa ja liikkuu mielellään sekä luonnossa että tieteenalojen välimaastossa.