Vähemmistöt, marginaalit ja keskiöt
Karina Lukin
Vuoden 2013 ISFNR:n konferenssissa Vilnassa käytiin keskustelua keskusten ja periferioiden suhteesta. Eräässä konferenssin plenaari-istunnon keskustelussa Galit Hasan-Rokem totesi, että yksi folkloristiikan fokuksista on ollut ja sen pitää olla marginaaleissa, ymmärrettiin ne sitten maantieteellisesti, taloudellisesti, symbolisesti tai suhteessa valtaan. Eloren Vähemmistöt-teemanumeron lähtökohtana kirjoituskutsua laadittaessa olivat marginaalit, ja vähemmistöjen liittäminen marginaaleihin oli tietoisen provosoivaa. Vähemmistöjen liittäminen marginaaliin aiheuttaa epämukavia kysymyksiä siitä, kuka loi asetelman, missä on keskus ja mitä siellä on. Vastaavasti voidaan myös kysyä, ovatko vähemmistöt marginaalissa tai haluavatko vähemmistöt äänensä kuuluviin juuri vähemmistöinä tai osana marginaalia.
Kulttuureja ja yhteisöjä on nykytutkimuksessa tapana hahmottaa niiden sisältä käsin. Tällöin tutkija tulee helposti havainneeksi, että yhteisöt ovat keskipakoisia ilmiöitä, jotka ovat omien maailmojensa keskuksia. Tai toisaalta hahmotettuna: maailman keskus sijaitsee jokaisen yhteisön keskuudessa tai keskellä. Sijaitsivatpa yhteisöt maailman maantieteellisillä rajoilla, vallan keskittymien ulkopuolella, köyhyyden rajamailla tahi hajallaan ja liikkeessä, niiden hahmottamiseksi on oletettava jotain sidosaineista, jotta ne olisivat yhteisöjä. Perinne on tällainen sidosaine, mutta sen rooli yhteisöjen synnyssä ja niiden olemassa olossa on monitahoinen: perinne ei vain heijasta yhteisöllisyyttä, se on myös yhteisöllisyyden rajaamisen, siitä keskustelemisen ja kiistelyn areena sekä väline, jonka avulla yhteisöllisyyttä voidaan esittää. Perinne ei aina ole keskuksessa.
Vähemmistön suhteet
Enemmistöjä ei ole ilman vähemmistöjä, ja vastaavalla tavalla myös keskuksen ja marginaalin suhde on vastavuoroinen. Suhde perustuu rajoihin ja erilaisuuden näkyväksi tekemiseen. Erilaisuuden erilaiset korostukset voivat toiseuttaa ja alistaa kokonaisia ihmisryhmiä, mutta toisessa ääripäässä on aina mahdollisuus kertoa erilaisuuden avulla jostain erityisestä, synnyttää kiinnostusta ja aloittaa vuoropuhelu. Tässä Eloren teemanumerossa Antti Teittinen kertoo kolumnissaan siitä, miten vammaisuuden käsittämisen historia paljastaa muutoksen. Ennen vammaisia ei lähtökohtaisesti pidetty pystyvinä kokonaisvaltaiseen kansalaisuuteen: korostettiin heidän erilaisuutensa kielteisiä piirteitä yhteiskunnan keskuksen kannalta. Tänään vammaisia kannustetaan ja tuetaan kansalaisiksi. Vähemmistön suhde enemmistöön tuleekin usein esiin kansalaisuuden tai kansallisvaltion kontekstissa.
Historia kertoo ja osittain vaikenee sellaisista enemmistöjen ja vähemmistöjen kohtaamisista, jotka ovat perustuneet tietoiselle tai tiedostamattomalle väärinkäsitykselle, alistamisen tai jopa tuhoamisen halulle. Juutalaisten ja eurooppalaisten pitkä ja väkivaltainen historia on vain yksi, vaikkakin merkittävä, esimerkki näiden historioiden joukossa. Susanne Nylund Skog pohtii artikkelissaan Ruotsissa asuvien juutalaisten suhdetta juutalaisuuteen tänään. Artikkeli nostaa hienosti esiin vähemmistöidentiteetin sitovuuden, mutta myös mahdollisuudet käydä neuvottelua siitä, miten omaa kuulumistaan voi toteuttaa, tuoda esiin ja miten siihen voi suhtautua. Nylund Skogin informantit peilaavat juutalaisuuttaan ruotsalaisuuteen, ja artikkeli tuokin hienosti esiin vähemmistöjen ja enemmistöjen vuorovaikutteisen suhteen yksilöiden arkipäiväisissä ratkaisuissa.
Tässä teemanumerossa käydään läpi myös tuoretta saamentutkimusta, joka avaa näkymän toisenlaiseen vähemmistöön. Saamentutkimuksessa käydään näkyvästi keskustelua kolonialismista ja postkolonialistisen tutkimuksen mahdollisuuksista ja oikeutuksesta, ja halutaan tehdä eroa aiempaan tutkimukseen. Saamentutkimus onkin tuonut tarkkasilmäisesti esiin prosesseja, joiden puitteissa saamelaisia on pidetty kulttuurisesti, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti, usein myös älyllisesti alempina – hyvinkin samaan tapaan kuin kolonialistisissa diskursseissa. Radikaalit saamentutkijat tuntuvat rakentavan vastakkainasetteluja saamelaisten ja länsimaisten tutkijoiden välille.
Tällaisen ajattelun taustalla on käsityksiä etnisistä tai muista sosiaalisista ryhmistä autonomisina ja rajattuina kokonaisuuksina. Niihin liitetään mielikuvia, stereotypioita, joiden on tapana muuttua identiteettivankiloiksi: liian kauniiksi kuviksi alkuperäisestä kulttuurista tai liian kielteisiksi näkemyksiksi jonkin ryhmän tavoista ja niiden seurauksista. Kulttuurien tutkimuksen yhtenä lähtökohtana on ollut tällaisten stereotypioiden purkaminen. Jari Ruotsalainen purkaa merimiehiin ja heidän tatuointeihinsa liitettyjä mielikuvia sekä ulkoa että sisältä artikkelissaan. Poikkeuksellisten työaikojensa ja -alueidensa vuoksi yhteiskunnan marginaalissa pitkään eläneisiin merimiehiin on liitetty monenlaisia mielikuvia. Ammattiin kiinnittyviin tatuointeihinkin liittyy mielenkiintoisia stereotypioita ja tarinastoa, joka perustuu merimiesten muistelukerronnan perusteella enemmän fantasiaan kuin todellisuuteen.
Kun huomio kiinnitetään keskusten ja keskipakoisten voimien sijasta rajoille ja sellaisille pinnoille, joissa ihmiset, ajatukset ja olemisen tavat kohtaavat, voidaan hahmottaa yksittäisten ryhmien sijasta inhimillisesti luotujen rakenteiden ja sisältöjen risteäviä virtoja. Konkreettisemmaksi virrat ja mahdollisuudet vuorovaikutukseen tulevat yksilöissä, kuten Ruotsalaisen ja Nylund Skogin artikkelissa. Olen itse työskennellyt – tosin kirjallisesti – reilun vuoden metsänenetsiläisen runoilijan ja aktivistin Juri Vellan kanssa. Vella on elänyt neuvostoyhteisössä, jossa eri etnisten ryhmien perinteiden ulkoisia piirteitä nostettiin näkyvästi esille, mutta käytännössä yksilöitä rohkaistiin omaksumaan moderni neuvostokansalaisuus, hylkäämään äidinkieli ja perinteiset elinkeinot. Vella kävi vastavirtaan: hän muutti vaimonsa leiriin taigalle ja alkoi rakentaa ympärilleen infrastruktuuria, joka mahdollisti sekä asumisen metsässä että esimerkiksi lasten kouluttamisen. Hän opiskeli Maksim Gorkin kirjallisuusinstituutissa ja alkoi kirjoittaa runoja ja novelleja.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Vella kävi jatkuvaa taistelua öljynporauksen aloittamista vastaan omilla metsästys- ja poronhoitomaillaan. Hän näki, miten kouluttamattomat metsästäjä-kalastajat eivät pärjänneet edes kielen tasoilla neuvotteluissa öljyteollisuuden ja viranomaisten kanssa. Epäonnistuneiden neuvotteluiden taustalla oli myös rasistinen suhde: paimentolaista elämäntapaa ei lähtökohtaisesti pidetty säilyttämisen arvoisena tai tärkeänä ainakaan, jos sitä verrattiin öljyä ostaviin länsimaisiin ja venäläisiin talouksiin.
Monien alkuperäiskansa-aktivistien ratkaisu tällaisissa tilanteissa on yrittää selittää oman elämäntavan taustaa ja merkitystä ja selittää, mihin menneisyyden tai tämän päivän huonot käytännöt ovat johtuneet. Monet aktivistit tuottavat varmasti tahtomattaan sellaista uhriretoriikkaa, joka synnyttää mielikuvan passiivisista kärsijöistä. Retoriikka toistaa vastakkainasetteluja ja vähemmistöjen alisteista asemaa.
Vella on perustanut toimintansa kohtaamisille, keskusteluille ja dialogille. Hän on tietoisesti etsinyt vuoropuheluita niin ulkomaalaisten tutkijoiden kuin öljyteollisuuden työntekijöidenkin kanssa. Hänen teksteissään epäonnistuneiden ja kaltoin kohdelluiden ihmisten elämän merkitys ei nouse vääryyden kokemuksesta, vaan näiden ihmisten omasta kielestä ja kulttuurista. Vellan runous kritisoi venäläistä ja länsimaista kulttuuria ja huomauttaa, etteivät pohjoiset vähemmistöt halua vähääkään tulla venäläisten kaltaisiksi. Mutta he haluavat keskustella venäläisten kanssa.
Vellan visio on ehkä utopistinen, mutta se muistuttaa paljon folkloristista puhetta marginaaleissa olemisesta ja marginaalien äänen esiin nostamisesta ja sen ymmärrettäväksi tekemisestä. Ymmärrettävyys nousee usein sekä siitä historiallisesta maailmasta, johon ihmisten puhe sisältöineen, muotoineen ja konventioineen kiinnittyy että hetkestä, jossa dialogi onnistuu tai epäonnistuu.
Vähemmistöt ja perinteen esittäminen
Vähemmistöjen tai marginaalien ja perinteen tarttumapintoja luova jännite on yksi folkloristiikan keskipakoisvoimista. Euroopan syntymässä olevien kansallisvaltioiden kiinnostus niiden omia marginaaleja, talonpoikaisväestöä kohtaan, synnytti liikehdintää kansanomaisten ilmausten ympärillä jo varhain 1600- ja 1700-luvuilla. Näissä paljon tutkituissa prosesseissa synnytettiin älymystölle sellaisia peilikuvia, joihin he pystyivät samastumaan mutta joita he kykenivät myös tarkkailemaan ja osoittelemaan. Kansallisvaltioiden yhteisöt luotiin usein keräämällä kansakunnan marginaalista aineksia, jotka olivat historiallisesti yhdistettävissä sen hetkiseen väestöön, mutta kulttuurisesti toisia.
Suomessa toiseutta ei tuotettu ainoastaan talonpoikaiston kulttuurista ja perinteestä, sillä enemmistökielisen suomalaisen väestön perinteen ohitse nostettiin yhteisiä symboleja karjalaisen vähemmistön parista. Suomalaisuuden juuria lähdettiin hakemaan sukukielten puhujien parista. Sieltä löytyi yhteisöjä, joita tänä päivänä nimittäisimme vähemmistöiksi. Näistä yhteisöistä tämän teemanumeron aiheiksi ovat päätyneet saamelaisten ohella inkeriläiset. Juha-Matti Aronen pohtii artikkelissaan, millaisia reittejä pitkin kolmen inkeriläistanssin muistiinpanot päätyivät julkaisuihin ja miksi tanssit julkaistiin juuri niin kuin ne julkaistiin. Arosen artikkeli on kertomus intohimoisen tutkijan tallennustyöstä ja ajassa muuttuvien ideologisten vaateiden ja muiden vaikutteiden vaikutuksesta siihen, miten tutkijat ja aktivistit esittävät perinnettä. Mutta Arosen artikkeli heijastelee myös tämän päivän perinneprosesseja, sillä kirjoittaja reflektoi avoimesti omaa suhdettaan kansantanssiin ja sen esittämisen tapoihin Virossa.
Arosen artikkeli sivuaa perinteen ja sosiaalisen ryhmän välistä yhtenäisyyttä sekä inkeriläisten sisältä käsin että virolaisten tutkijoiden toiminnasta lähtien. Sen kautta on helppo hahmottaa, miten perinne itsessään voi toimia sosiaalista yhtenäisyyttä – ja samalla myös rajoja – luovana toimintana. Inkeriläisten suomenkieliset tanssilaulut ovat toimineet monin tasoin sosiaalista ja kulttuurista identiteettiä luomassa ja tukemassa: naisten, inkeriläisten omaehtoisena perinteenä tanssit on jälkikäteen vaikea erottaa Valpuri Vohdan tietoisista yrityksistä luoda inkeriläisiä tanssiryhmiä omine ohjelmistoineen. Kuten Aronen artikkelissaan toteaa, juuri tällaiset ryhmät ovat ulkopuoliselle tutkijalle kiitollinen kohde. Tutkijan pöydällä tanssit muovautuvat edustamaan yhtäältä inkeriläistä toisaalta virolaista perinnettä – tai omaleimaista tanssin tulkintaa. Merkityksensä tanssi sai virolaisessakin kontekstissaan siitä, että se edusti uhatun vähemmistön perinnettä.
***
Vähemmistöjen ja perinteen jännite kiinnittyy paitsi folkloristiikan oppihistoriaan, myös jokaisen vähemmistön menneisyyteen ja nykyisyyteen. Tämän teemanumeron teksteissä heijastuu jännitteen hyödyntämisen ja purkamisen merkitys, mutta myös perinteiden arkipäiväisyys ja helppous. Vähemmistöisyys on kaukana sellaisista eksotisoivista, nostalgisoivista tai toiseuttavista stereotypioista, joita perinteentutkimuksessa on sekä luotu että purettu.