Lectio: Kati Kallio

Laulamisen tapoja. Esitysareena, rekisteri ja paikallinen laji länsi-inkeriläisessä kalevalamittaisessa runossa

Kati Kallio

Lectio praecursoria Helsingin yliopistossa 14.12.2013.

Vuonna 1931 länsi-inkeriläinen Jeodokia Danilovna Feodorova eli Jeodokia Räkälä lauloi kuoron kanssa Helsingissä vahalieriölle seuraavan laulun (SKS A 507/8):

tulin maille vierahille
yli mere(n) ystäville
ter(e)ve ystävät hyväiset
ter(e)ve kaikki ristinkansa
tasavallan presiDentil
lintuine riiGin ylemBi
riiGin kaitse(r)ja kanainen
teijeD on otsaksi otettu
ja om pääksi päitettynä/ö

Luultavasti vain harva teistä sai fonogrammille alkujaan tallennetusta laulusta kunnolla selvää. Rahinan läpi kuuleminen vaatii aikaa, toistoa, hyviä laitteita ja vertailua laajempaan aineistoon. Esilaulaja on taitava ja varmaääninen. Hän koristelee lauluaan nopeilla korukuvioilla. Naisia hymyilyttää. Sävelmä on yksisäkeinen, neli-iskuinen ja suppea-alainen runosävelmä, kuoro toistaa esilaulajan säkeet.

Ainoa viitetieto on arkistokortin toteamus ”Tervehdysruno Helsingin laulujuhlille”. Tarkempi konteksti on tässä tapauksessa luettavissa runosta itsestään. Laulaja on vieraalla maalla, meren toisella puolella. Hän tervehtii koko suurta kuulijakuntaa, ystäviä, ristikansaa. Erityisesti hän tervehtii tasavallan presidenttiä: lintuine riikin ylempi, valtakunnan ylin lintunen. Laulu on sepitetty tervehdykseksi laulujuhlien yleisölle. Kun tuon Jeodokia Danilovnan laulun nyt käsillä olevaan tilanteeseen, tapahtuu se, mitä laulua uuteen tilanteeseen siirrettäessä on tapana tapahtua. Perinteisetkin viittauskohteet alkavat elää, ne muuttuvat ja siirtyvät puolivahingossakin osaksi uutta hetkeä.

Laulan antaakseni teille rahinasta puhdistetun ja tilassa paremmin kaikuvan esimerkin siitä, miltä tyypillinen länsi-inkeriläinen runosävelmä kuoron kanssa laulettuna kuulostaa, mutta ketä tervehdin, ystävät hyväiset, ja jos jatkaisin loppuun asti, ketkä olisivat ylin lintunen ja kaitsija-kananen, nuo tämän tilaisuuden otsaksi ja pääksi päätetyt? Toisaalta vieraat maat ovat minulle sadan vuoden takaisen Suomenlahden toisella puolella. Tämäkin on tavallista: laulu voi aktivoida samanaikaisesti monta erillistä, ristiriitaistakin tulkintakehystä.

Ensimmäistä kertaa tämän laulun kuullessani ajattelin sen olevan sekä itseni että tutkimukseni kannalta melko mitätön. Tämä on näitä tyypillisiä yksinkertaisimpia inkeriläissävelmiä, näitä riittää. Laulun sanat ovat vähän sieltä täältä, häälauluista ja lyyrisistä runoista kokoon kehrätty, ja koko esitys liittyy siihen 1930-luvun estradiesitysten, kalevalaromantiikan ja nationalismin huipennuskauteen, johon on helpointa suhtautua joko kiusaantuneesti karttaen tai kriittisen etäistävällä otteella. Väitöskirjastani laulu löytyy kahdesta alaviitteestä, pelkkänä arkistoviitenumerona. Työn päähuomio kun on länsi-inkeriläisen perinteisen laulun jaetuissa, tyypillisissä ilmaisun keinoissa, siinä tulkinnallisessa pohjakehikossa, jonka avulla erilaisia sovelluksia ja poikkeuksia on mahdollista tulkita, ei näissä sovelluksissa itsessään.

Lähtökohdat

Työni taustalla on ihmetys länsi-inkeriläisten laulukulttuurien edessä. Mitä nämä runot oikein olivat? Miten niitä käytettiin, mitä niillä tehtiin? Erilaisia laulun rakenteita, sävelmiä ja esitystapoja oli Inkerissä erityisen runsaasti: oliko väliä sillä, mitä niistä milloinkin käytettiin? Kalevalamittainen runo oli tutkijoille pitkään lähinnä tekstiä. Kansanmusiikintutkimus oli oma erillinen alansa. Nykyään ajatus runosta lauluna on yleisesti hyväksytty, mutta laajemmat lähtökohdan testaukset ovat vielä harvassa.

Väitöskirjassani keskeistä on tekstuaalisten, musiikillisten ja esityksellisten piirteiden samanaikainen tarkastelu. Tällöin kuva kalevalamittaisen runon lauletuista muodoista tarkentuu uudella tavalla. Esityksellisten ja musiikillisten tekijöiden huomiointi muuttaa myös käsityksiä kalevalamittaisen runon paikallisista lajijärjestelmistä. Tutkimuksen tuloksena erilaiset esittämistapoihin liittyvät seikat näyttäytyvät ennen kaikkea laulajien käytössä olleina joustavina keinoina määrittää esityksensä ja esittämänsä runon luonnetta. Sävelmät, äänensävyt ja esitystavat saattoivat viitata vaikkapa tiettyihin laulutilanteisiin, tunnelmiin tai tunteisiin, tiettyihin laulajaryhmiin tai paikallisiin laulunlajeihin. Nämä vaikuttivat siihen, miten esityksiä yhteisön sisällä tulkittiin. Esimerkiksi oheinen sävelmä liitetään laajassa arkistoaineistossa säännönmukaisesti naisten tai tyttöjen kulkemiseen läpi kylän praasnikkajuhlilla tai häiden yhteydessä.

Sävelmällä esitettiin tallentajille ennen kaikkea kylän läpi kulkemiseen liittyviä runoja ja moninaista matkan tekoon liittyvää lyriikkaa. Sitä käytettiin joko venäläisperäisen refrengin kanssa tai sitä ilman, mutta tämä refrenki ei liittynyt muihin sävelmätyyppeihin. Aloitusruno, sävelmätyyppi ja refrenki assosioituivat vahvasti tietyntyyppisiin juhlatilanteisiin, paikkoihin ja laulajaryhmiin. Tulkintani ja käyttämäni teoreettisen viitekehyksen mukaan tämänkaltaiset aineistossa vahvana näkyvät assosiaatiot seurasivat runojen, sävelmien ja esityksellisten piirteiden mukana myös vähemmän tyypillisiin, vapaampiin käyttökonteksteihin.

Väitöskirjaani voisi luonnehtia lauluun painottuvaksi arkistoetnografiaksi. Käytössä on kymmenien tallentajien sadoilta esittäjiltä muistiinmerkitsemiä tuhansia runoja ja satoja sävelmiä, satunnaisia kuvauksia runojen esittämisestä, parisataa äänitettä ja muutama sata valokuvaa. Ne sijoittuvat pitkälle jatkumolle 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan asti. Aineistoa on täytynyt pohtia monelta kannalta. Mitä kukin tallentaja etsi, miten hän työtään teki, mitä paikalliset tahtoivat hänelle esittää ja sanoa? Mitä tallennustilanne tekee laululle? Minkälaisia ja mistä tallennettuja aineistoja on syytä tarkastella rinnan? Mitä olivat eri paikkakuntien ja etnisten ryhmien väliset suhteet, miten erilaiset paikalliset puhe- tai lauluyhteisöt rajautuivat? Paljonko kommunikaation tavat muuttuvat ajassa ja paikassa?

Aineiston hyvä puoli on paitsi sen laajuus ja ajallinen sekä maantieteellinen kattavuus, myös sen moninäkökulmaisuus. Tallentajat etsivät ja tallensivat erilaisia asioita. Toinen hyvä puoli on yhdistelmien satunnaisuus. Vaikka yksi tallentaja etsi tietynlaisia runoja ja toinen tietynlaisia sävelmiä, kukaan ei pyrkinyt tallentamaan tietyllä sävelmällä esitettyjä tietynlaisia runoja, ja lähes kaikille maininnat esittämistavoista ja -tilanteista olivat ylimääräistä, satunnaisesti tallennettavaa lisäaineistoa, eivät tallennuksen keskeiskohde. Kun paikallisista laulun lajeista, tavoista ja tilanteista muodostuu analyysin kautta kuva, on tämä toki rajautunut keruuintressien mukaan mutta ei muokkautunut kokonaan niiden ehdoilla.

Työn avainteksti on Armas Launiksen (1907) vuoden 1906 äänitysretkensä jälkeen kirjoittama yhdeksänsivuinen kuvaus paikallisista laulun lajeista. Laulaminen alkoi usein tietyllä sävelmällä ja tietyllä aloitusrunolla tai -teemalla. Paikallisten itsensä hahmottama laulun laji määrittyi ensisijaisesti tilanteen tai tekemisen mukaan. Liekkuvirsi. Tantsunuotti. Metsän sävel. Kuten Senni Timonen (2004) on todennut, tietyt runot kuuluivat kiinteästi yhden lajin, vaikkapa liekkuvirren tai kokkovirren piiriin, toiset taas liikkuivat vapaammin lajista toiseen. Paikalliset nimesivät lajeittain sekä runoja että sävelmiä, mutta sävelmiä etsinyt Launis ei usein tunnistanut paikallisten tietyillä nimillä kutsumia nuotteja musiikillisesti samoiksi sävelmiksi. Työni perusteella näin oli siksi, että tiettyä paikallista lajia saattoi tapauksesta riippuen yhdistää melodian samankaltaisuuden ohella tai sen sijaan myös rytmirakenne, ainoastaan säkeen kertauksen tapa tai jopa vain etäisesti samankaltainen refrenki, ja joskus laji saattoi sulkea sisäänsä useita erilaisia sävelmiä ja laulamisen tapoja. Lisäksi lajeihin liitetyt sävelmät vaihtelivat paikallisyhteisöittäin.

Aloitin tutkimuksen tarkastelemalla inkeriläisiä laulamisen tapoja ja tilanteita. Työn myötä käsitteet täsmentyivät ja liittyivät laajempiin keskusteluihin. Laulamisen tavasta tuli rekisteri eli tiettyihin esitystilanteisiin, esittäjäryhmiin ja näkökulmiin tyypillisesti assosioituva laulamisen tapa (ks. Agha 2007; Harvilahti 2003). Laulamisen tilanteesta tuli esitysareena, tietty tyypillinen esitystilanne osallistujineen ja keskeissisältöineen, tai esitystavan mukana kulkeva muisto keskeisestä esityskontekstista (ks. Foley 1995; Sykäri 2011). Laji eli genre (ks. Briggs & Bauman 1992) täsmentyi paikalliseksi, laulajien itse hahmottamaksi ja nimeämäksi lajiksi. Näiden kolmen keskeiskäsitteen kattamat ilmiöt hahmotan tietyn yhteisön jakamiksi tulkintamalleiksi. Yhteisö kuin yhteisö jakaa käsityksiä siitä, mitä ja miten missäkin tilanteessa tai minkäkin lajin puitteissa on tavanomaista tai sopivaa puhua tai laulaa. Nämä käsitykset näkyvät sekä puheessa laulusta että itse lauluissa. Vaikka esitystilanteet yhteisön ulkopuolisten tallentajien kanssa poikkesivat Inkerissä usein monin tavoin yhteisön sisäisistä esitystilanteista, rakentuivat ne silti samoille perustekijöille. Samat ilmaisun keinot ja laulun jäsentymisen tavat ovat esittäjien käytössä niin vakiintuneissa ja tyypillisissä kuin epätyypillisissäkin tilanteissa: niitä vain käytetään eri tavoin. Laulukulttuurin perusteet täytyy yhden esityksen tarkastelua varten tuntea, oli itse esitys mitä hyvänsä. Perusteet taas eivät ulkopuoliselle tutkijalle aukea kuin riittävän laajan aineiston monitahoisesta tarkastelusta.

Tulin maille vierahille

Jeodokia Räkälä ja kuoro lauloivat Armas Otto Väisäsen vahalieriölle tervehdyslaulun ohella kolme muutakin laulua: kaksi tanssilaulua ja yhden lyyriseeppisen paikoillaan lauletun runon. Intuitiivisesti ajattelisi naisten valinneen aloituslauluunsa mahdollisimman mielenkiintoisen sävelmän. Teknisesti katsottuna minkä hyvänsä kalevalamittaisen runon voi nimittäin laulaa millä hyvänsä runosävelmällä. Nykykuulija kuitenkin pettyy. Ei hienoja moniäänisiä rakenteita, laajoja sävelasteikoita tai sävelmän taidokkaita muunnelmia, ei runon rakenteen monimutkaisemmaksi luovia osakertauksia tai kertaumia, jotka yleensä inkeriläisestä laulusta muistetaan ensimmäisinä mainita. Naiset olisivat voineet käyttää toisenlaistakin sävelmää.

Sävelmän valintaa ei tehty kuulijoiden musiikkimaun, vaan sävelmän kulttuuristen merkitysten pohjalta. Tervehdyslaulun yksinkertainen sävelmätyyppi on tutkimukseni mukaan kaikista tyypillisin ja rituaalisimmin sävyttynyt länsi-inkeriläinen hääsävelmä. Sillä laulettiin monipäiväisen häärituaalin aikana kaikista painokkaimmat morsiamen ja sulhasen suvun pitkään dialogiin liittyvät laulut. Se oli täydellinen valinta kahden toisilleen vieraan ryhmän kohtaamiseen. Myös tervehdysrunon teksti rakentuu pitkälti häärunojen pohjalle. Se alkaa monissa lyyrisissä ja lyyriseeppisissä runoissa yleisellä vieraalle maalle tulemisen formulalla, mutta jatkuu häiden tervehdyslauluja mukailevilla säkeillä. Presidentin ja tämän puolison puhuttelut on sepitetty häissä keskeisen lintukuvaston pohjalta, ja runon loppusäkeet ovat tyypillisiä häiden puhemiehen ylistyssäkeitä. Samankaltaisesti hääkuvastolle rakentuivat muutamat muutkin eri laulajien 30-luvulla sepittämät tervehdysrunot, vaikka perinteisten lauluhäiden viettäminen oli tuolloin jo harvinaistumassa.

Hääkonteksti oli yksi inkeriläisen kalevalamittaisen laulun keskeisimmistä esittämistilanteista. Monipäiväisen rituaalin aikana laulettiin paljon, sekä varsinaisia häärunoja ja -itkuja että kaikenlaista muuta: lyyrisiä ja eeppisiä runoja, pilkkalauluja, tanssilauluja, virsiä. Monet inkeriläisnaisten muuallakin laulamista runoista liittyivät tavalla tai toisella häälaulujen teemoihin, tytön ja naisen elämään, lapsuuskodista pois lähtemiseen, häärituaalin kulkuun. Varsinaisia häälauluja oli myös mahdollista yhdistää erilaisiin lyyrisiin teemoihin ja muokata hyvin henkilökohtaisiksi omaelämäkerrallisiksi lauluiksi. Hääsävelmällä oli mahdollista laulaa muulloinkin, vaikkapa tuutulaulua lapselle. Keskeisten häälaulujen rekisteri oli siis hyvin juhlava ja rituaalinen, mutta samalla käytettävissä monenlaisissa, henkilökohtaisissakin yhteyksissä.

Mitenköhän 1930-luvun suomalaiskuulijat mahtoivat tervehdyslaulun tulkita? Lähtökohtaisesti runolaulu oli jotain vierasta, vaikka kouluopetus ja julkinen keskustelu olivat jo tehneet Kalevalasta ja kansanrunoudesta omaa, oman identiteetin rakennusainesta. Laulun sanat olivat osin käsitettäviä, vaikka esimerkiksi presidentin puhutteleminen lintuseksi saattoi kuulostaa oudolta. Sävelmä kuulosti luultavasti vieraalta, ja jos laulu olisi ollut pitkä, olisi se käynyt puuduttavaksi. On syytä todeta, että Helsingin laulujuhlien kansanmusiikkivastaava A. O. Väisänen oli kokenut kansanihmisten estradille tuoja ja epäilemättä osasi pyytää ohjelmistoon vaihtelevuutta ja napakkuutta.

Naisten lauluunsa rakentama juhlava kohteliaisuus luultavasti välittyi heidän olemuksestaan, ilmeistään ja äänensävyistään, vaikka tekstin ja sävelmän viitteet hääkontekstiin ja häärituaalin keskeisyys inkeroiskulttuurissa jäivät yleisöltä käsittämättä. Keskeiset viestit voivat välittyä esityksen monella tasolla. Ne voivat vahvistaa tai kumota toisiaan. Tässä tapauksessa kaikki esityksen tasot vahvistivat naisten riemastuneen juhlallista tervehdystä, ja vain osankin niistä ymmärtäminen riitti nähdäkseni keskeisviestin välittymiseen.

Laulajien tulkinnat omista runoistaan ja esityksistään välittyvät arkistoaineistosta lähinnä runo- ja sävelmävalintojen sekä erilaisten esityksellisten piirteiden kautta. Samalla lähes kaikki, mitä tiedämme inkeriläisestä laulukulttuurista, juontuu näistä samoista aineistoista. On mahdotonta ymmärtää laulukulttuurin kannalta merkityksellisiä esitysten piirteitä ymmärtämättä kulttuurisesti keskeisiä esitysareenoita ja rekistereitä. Tallenteiden tulkitseminen edellyttää niiden takana olevien kulttuuristen mallien ja käytänteiden ymmärtämistä, mutta samalla tallenteet ovat ainoa lähde näiden mallien tavoittamiseen.

Tutkimusaineistot

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran äänitearkisto

– SKS A 300/14a: Naasto Savasteintytär ja kuoro. Armas Launiksen äänitys Soikkolassa vuonna 1906.

– SKS A 507/8: Jeodokia Räkälä ja kuoro. A. O. Väisäsen äänitys Helsingissä vuonna 1931.

Kirjallisuus

Agha, Asif 2004: Registers of language. – Alessandro Duranti (toim.), A Companion to Linguistic Anthropology. Malden: Blackwell. 23–45.

Briggs, Charles L. & Bauman, Richard 1992: Genre, Intertextuality and Social Power. – Journal of Linguistic Anthropology 2: 131–172.

Foley, John Miles 1995: The Singer of the Tales in Performance. Bloomington and Indianapolis: Indiana University Press.

Harvilahti, Lauri 2003: The Holy Mountain. Studies on Upper Altay Oral Poetry. Helsinki: Academia Scientiarum Fennica.

Launis, Armas 1907: Kertomus sävelkeruumatkasta Inkerissä kesällä 1906. – Suomi IV: 5, Keskustelemukset: 103–116.

Sykäri, Venla 2011: Words as events: Cretan mantinádes in performance and composition. Helsinki: SKS.

Timonen, Senni 2004: Minä, tila, tunne. Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. Helsinki: SKS.

KALLIO, KATI 2013: Laulamisen tapoja. Esitysareena, rekisteri ja paikallinen laji länsi-inkeriläisessä kalevalamittaisessa runossa. eThesis [online]. Helsingin yliopisto: Helsinki.  [1.3.2014.]

 

Filosofian tohtori Kati Kallio on projektitutkija Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa.