Luovan yksilön kirjoittaen kerrottu sotakokemus etnologisen suurennuslasin alla
Erkka Pehkonen
Lectio praecursoria Jyväskylän yliopistossa 14.12.2013
Viime vuosina Suomessa on nostanut päätään halu ymmärtää toisen maailmasodan aikaa uusista näkökulmista. Tapahtumatasollahan kivet on käännelty hyvin tarkasti sekä poliitikkojen toiminnassa että karttapöytien ääreltä. Uusien tulkintojen ja ymmärtämisen halusta esimerkkeinä ovat muun muassa vuoden 2008 Tieto-Finlandia-ehdokkaana ollut Sari Näreen ja Jenni Kirveen (2008) toimittama teos Ruma sota, joka herätti monipuolista keskustelua (sodasta), ja tänä vuonna Tieto-Finlandia-palkinnon voittanut Ville Kivimäen (2013) Murtuneet mielet, jonka humaani sanoma ei voi olla vaikuttamatta lukijaansa. Etnologinen sodan kulttuurin tutkimus antaa oivallisia välineitä lähihistorian ymmärtämiselle yksilöiden ja poikkeustilan arjen tasolta. Näin tänään tarkistettava väitöskirjani liittyy maailmalla jo keski-iän saavuttaneen, uudeksi sotahistoriaksi kutsutun intellektuaalisen virtauksen piiriin, vaikka otteeltaan tai esitystavaltaan työni ei historiantutkimusta olekaan.
Sotaa eivät ymmärrykseni mukaan käy maat vaan ihmiset. Jos sota typistetään poliittisia ja taloudellisia etujaan ajavien valtioiden ristiriitojen selvittelyksi, jäävät helposti huomaamatta ihmiset, jotka elävät sotaa todeksi. Näin käy vaikkapa uutisissa, vaikka kiinnostus ja sympatia herätetäänkin kärsimystä ja uhreja esittelemällä. Ensi kädessä kiinnostuksen kohteenani eivät siis ole olleet tappioluvut taisteluissa tai ontossa juhlapuheretoriikassa tuotetut, ihmisyyden moniulotteisuudesta riisutut sankarisotilaat, vaan elämä ja ihminen omien tuntemustensa ja sodan kokemuksensa kanssa. Lähtökohta ei ole ainutlaatuinen. Väinö Linna kirjoitti kansakunnan itseymmärryksen merkkiteokseksi nousseen romaaninsa Tuntematon sotilas (1990 [1954]) nimenomaan yksilöiden kokemusta unohtamatta. Toinen esimerkki olkoon vaikka Tuntemattoman tieteellinen vastine, Knut Pippingin (1978 [1947]) Komppania pienoisyhteiskuntana, jonka tärkeänä pontimena olivat tutkijan omat sotakokemukset kiväärikomppaniassa jatkosodan aikana.
Edellä esitetyt näkökulmat eivät olleet tutkimuksen alussa lähtökohtiani, vaan ne ovat muodostuneet tutkimuksen kuluessa tärkeiksi. Alun perin en ollut ajatellut tutkivani sotaa tai mitään siihen liittyvää. Sota ei ole koskaan kiinnostanut minua missään muodossa – ehkä lukuun ottamatta paria elokuvaa tai kirjaa. Vajaa kuusi vuotta sitten tilanne kuitenkin muuttui. Monen sattuman kautta sain tutkittavakseni kahden itäsuomalaisen miehen kirjeenvaihdon rakkailleen. Toinen kirjeaineisto on levännyt minulle kerrotun mukaan talon kattopuruissa monta kymmentä vuotta ja toinen on matkustanut vuosikymmenet matkalaukussa kohti nykypäivää.
Kirjeet kirjoittaneista miehistä toinen, Olavi, oli työläistaustaiseen perheeseen syntynyt poika, joka jäi äitinsä kasvatettavaksi isän kuoltua. Jatkosodan alkaessa Olavilla oli jo vaimo ja yksi tytär. Toinen mies syntyi puolestaan keskiluokkaiseen perheeseen Tampereelle. Perheen omaisuus oli huvennut sisällissodan aikaisissa taloussotkuissa ja he muuttivat pieneen itäsuomalaiseen kylään 1930-luvulla harjoittamaan maataloutta. Tulevaan vaimoonsa Juhani tutustui jatkosodan kynnyksellä ja meni naimisiin sodan loppupuolella. Oikeat nimet on muutettu sota-aikana suosituimpiin etunimiin tutkittavien henkilöllisyyden suojaamiseksi.
Lueskelin kirjeitä ensin sieltä täältä ja mietin, että ne oli kirjoitettu varsin poikkeuksellisena ajankohtana. Niissä ei kerrota sodan makaabereista yksityiskohdista, vaikka raadollisuuttakin sivutaan. Minua ihmetytti, miten hyvin vähän kouluja käyneet miehet kertoivat kokemuksistaan, kuvailivat tunteitaan ja kohtaamiaan asioita. Tämä herätti kiinnostukseni tutkimukseni aihetta eli miesten kirjeiden kerrontaa kohtaan. Mitä ihmettä näissä kirjeissä kerrotaan, mietin.
Vuoroin vieraissa, samana yönä olit sinäkin luonani pistäytymässä. Yleensä nukun milloin siihen on tilaisuutta kuin tukki. Milloinkahan pääsen oikein todellisesti luoksesi? Silloin luemme nämä kummankin kirjoittamat eepokset. En minäkään ole ollut niin järkevä, että olisin polttanut kirjeesi. Olen niitä epätoivon vimmalla raahannut repussani, joka paikassa missä itsekin olen joutunut olemaan. (Juhani 31.10.1941.)
Kirjeitä lukiessani mietin miten uskomatonta on, että niitä on kuljeteltu kaiken uhallakin ja lisäpainona kaiken muun mukana repussa. Melko pian kirjeitä lukiessaan kuka tahansa varmaan tajuaisi, että kirjeet olivat kaikkein tärkein keino pitää yhteyttä kotiin ja ylläpitää ihmissuhteita. Jo pelkästään kirjeiden kirjoittamisen tiheys kertoo siitä. Aineistoni koostuu yli tuhannesta kirjeestä, erityisen tarkasti olen lukenut niistä miesten kirjoittamat 601 kirjettä. Sotaa käytiin kesäkuusta 1941 syyskuuhun 1944, joten kirjeitä kirjoitettiin rintamalla ollessa keskimäärin yli kaksi viikossa – ja kirjeet olivat melko pitkiä, usein 2–5 sivua. Kirjeiden kirjoittamisen tärkeyden havaitseminen ei ole kummoinen tutkimustulos, joten halusin analysoida tarkemmin kerrontaa. Halusin ymmärtää: mistä kerrotaan ja miten. Järjestelin keittiön pöydällä purujen keskellä kirjeitä jonkinlaiseen kronologiseen järjestykseen ja luin niitä entistä tarkemmin ja tein niistä muistiinpanoja. Näin kirjeiden keskeiset teemat nousivat esiin ja tästä pohjatyöstä temaattiset analyysiluvut alkoivat rakentua.
Kerrontaan pureutuessani olen ammentanut narratiivisen tutkimuksen teoreettisista kehittelyistä. Kaksi lähtökohtaa lienee syytä mainita. Narratiivisuudella tarkoitan ihmiselle ominaista tapaa tulkita, jäsentää ja järjestää kokemuksiaan sekä tuottaa ymmärrystä itsestään ja ympäröivästä maailmasta. Miesten kerronnassa korostuu erityisesti itsestä kertominen, joka liittyy narratiivisen identiteetin käsitteeseen. Tällä tarkoitan ranskalaista filosofia Paul Ricoueria (ks. esim. 1994; 2002a; 2002b) mukaillen elämäntapahtumien kerronnallista muotoilua juonellisesti ja vastausta kysymykseen: kuka minä olen? Aineiston luonteesta johtuen ei siinä ole nimeksikään kronologista elämäkerrallista pohdintaa. Kerronta on katkelmallista ja lukijan odotetaan kykenevän kietomaan sen asiayhteyteensä omassa ymmärryksessään. Siksi olen lingvisti Monika Fludernikia (1996; 2009) ja David Hermania (2009) mukaillen ymmärtänyt narratiivisuuden kokemuskerrontana, jossa juonellisuutta oleellisempaa on kertojan oma ääni ja tulkinnallisuuden vahvuus. Näin erilaiset tekstit voidaan ymmärtää kerronnallisina ilman alusta loppuratkaisuun etenevää juonikuviota tai silloin, kun kokonaiskuva on hajaantunut aineiston fragmentteihin.
Sota on poikkeustila, jossa kansakunnan edun nimissä yksilön toimintaa ja olemista rajataan sodan päämäärien suuntaan. Yksilön merkitys tuntuu kapenevan. Kirjeet palvelivat miehiä kahdella tavalla: oman yksilöllisyyden rakentamisessa uhrautumista korostavassa yleisessä ilmapiirissä ja hankaliksi koettujen olosuhteiden käsittelyssä usein myös niitä vastustamalla. Kirjeissä keskeistä kerronnan tapaa kutsun transgressiiviseksi diskurssiksi. Tällä tarkoitan niitä keinoja, joilla miehet eri teemojen puitteissa rakensivat kuvitteellisia kohtaamisia rakastettunsa kanssa sekä toisaalta sitä ilakointia ja karnevalismia, joka käänsi rooliodotuksia ja olosuhteiden pakkoa nurin niskoin. Erityisen hyvin transgressiivinen diskurssi näkyy rakkauden ja jermuilun yhteydessä, vaikka erittäin konkreettista toisen läheisyyden tunnetta miehet kokivat myös maistellessaan kotoa lähetettyjä leipomuksia.
Tekisi mieleni halata sinua, vaan kädet eivät yllä taas toistaiseksi. Tiedätkös mitä aion nyt tehdä? Menen tuohon houkuttelevaan sänkyyni ja näen ja olen unissani luonasi ja samaa lystiä toivon sinullekin. (Juhani 4.9.1941.)
Esimerkiksi unistaan ja toiveistaan kertomalla miehet muistelivat sotaa edeltävää aikaa ja rakensivat omaan identiteettiinsä jatkuvuutta sekä kerrontaa tiettyjen asioiden pysyvyydestä. Kun miehet lupasivat rakkauden kestävän ikuisesti, he paitsi lujittivat suhdetta, myös kertoivat, että kaikesta huolimatta on asioita jotka raadollisen todellisuuden puristuksessakin säilyvät puhtaana ja ikuisena heissä itsessään. Kerronnassa ajallispaikalliset rajat ylittyvät tai ainakin siihen pyritään. Kysymykseen, kuka minä olen, oli kirjeiden kerronnassa vastaus: se jonka sinä hyvin muistat ja jollaisena tulen jatkamaan elämää sodan jälkeen. Melko romanttista? Kyllä, tietenkin. Miehet nimittäin ammensivat rakkauden kokemuksensa kerrontaan ilmauksia aikansa populaarista romanttisesta kuvastosta, kuten elokuvista ja iskelmistä. Niistä he myös siteerasivat kirjeisiinsä katkelmia, jotka heidän mielestään ilmeisesti parhaiten kuvastivat omia sisäisiä tuntoja. Näin teki esimerkiksi Olavi kirjoittaessaan kotiin tunteistaan Katariina ja Munkkiniemen kreivi -elokuvasta tutun Romanssi-kappaleen sanoin: ”Sua vain yli kaiken mä rakastan, sinä taivaani päällä maan, mä maiset murheeni unohdan, sinisilmiis kun katsoa saan…” Näin miehet yksityisimmänkin asian kerronnassa myös niveltyivät aikansa kulttuurisiin resursseihin ja rakastivat todennäköisesti samoilla sanoilla kuin moni muukin sotilas omaa mielitiettyään.
Oman tilan rakentaminen ja itseä koskevan ymmärryksen arviointi on tärkeä osa kirjeiden kerrontaa. Vaikka miehet pääsääntöisesti alistuivat sodan olosuhteiden kurimukseen ohittamattomana pahana, oli sotilaallisiin rooleihin ja valtasuhteisiin vaikea suhtautua.
Nykyaikana ei vielä anneta rintamamiehelle muuta kuin kauniita sanoja lehdissä, kun taas teot jää heidän hyväkseen ja vain sikseen. Ei sitä moni ota huomioon, että ilman rintamamiestä ei herrat ja rouvatkaan noin vain rauhassa olis ja ruokailis. (Olavi 21.1.1943.)
Pakko ja vapauden kaipuu olivat vaikeasti yhteen liitettävissä. Maan johto oli ilmaissut sodan alussa sen tavoitteet tarkoituksellisen epämääräisesti. Osa miehistöstä ei esimerkiksi hyväksynyt vanhojen rajojen ylittämistä sodan alkuvaiheessa, vaan katsottiin, että se oli tarpeetonta. Kun sodan päämäärät ja kokonaistilanne jäivät miehistön keskuudessa huonosti ymmärretyksi ja sota vain jatkui jatkumistaan, nousi esiin myös vastarintaa olosuhteita kohtaan. Sotaa saatettiin sanoa ”herrojen sodaksi” ja pahoiteltiin, miten rintamalla olevat miehet saivat kärsiä ja herrat viettää lokoisaa elämää jossain muualla. Rintamalla vapauksia otettiinkin sitten vastustamalla kaikkea turhalta tärkeilyltä vaikuttavaa, ja sotaan turhan tärkeästi suhtautuvien kustannuksella naurettiin.
Eilen saimme taas olla esittelemässä itseämme parille everstille, joita huvitti tällaisten tyyppien katseleminen. Oikein tapauksen kunniaksi ampua roiskauteltiin tykeillä. Pauketta pitää olla näin sota-aikana. (Juhani 29.3.1943.)
Aikanaan sota loppui ja miehet kotiutuivat marraskuussa 1944. Kirjeet jäivät säilytykseen, ehkä niiden olemassaolo tiedettiin, mutta kenties haluttiin unohtaa. Kirjeissä on poikkeusolosuhteissa kerrottu asioita, jotka saattoivat tuntua hävettäviltä sodan jälkeen tai niistä olisi saattanut uudessa tilanteessa olla vaikeaa tunnistaa itseä. Saman reaktionhan voi tuntea myös silloin, kun katsoo vanhoja kuvia tai lukee omaa päiväkirjaansa vuosien takaa. Ihminen muuttuu ja kertoo itsestään uusilla tavoilla tilanteen mukaan. Tunnistaisivatko miehet itsensä minun tekemistäni tulkinnoista tai hyväksyisivätkö he ne? Entä suvut, joilta olen kirjeet saanut tutkittavakseni? Vaikea sanoa. Kullakin on tarinansa, johon he ovat rakentaneet itsestään ja läheisistään kuvat. Omien käsitysten kanssa ristiriidassa olevat tai jopa täysin erilaiset kuvat eivät sovi välttämättä juuri siihen omaan tarinaan. Tutkimusta ei ole tehty miellyttämään ketään, vaan lisäämään ymmärrystä yhdestä sota-ajan kulttuurisesta ilmiöstä, kirjeenvaihdon kerronnasta ja siinä ilmenevistä erityispiirteistä. Toisaalta miesten omaa ääntä en ole halunnut unohtaa, siksi runsaat lainaukset suoraan kirjeistä tutkimuksessa. Ihminen on joka tapauksessa moniulotteisempi ja -tahoisempi kuin kertomalla pystymme tavoittamaan ja sitä olen halunnut kunnioittaa.
Arvoitukseksi jää se, miten sota miehiin lopulta vaikutti. Monessa kohdassa kirjeissään he pohtivat sodan vaikutusta itseensä. Lyhyt dokumentoitu vaihe elämässä ei kovin hyvin tavoita tätä muutosta. Mitä näistä romantikoista, ihanteellisista sotilaista ja jermuista tuli sodan jälkeen? Toteutuivatko heidän unelmansa rauhallisista yhteisistä hetkistä rakkaittensa kanssa? Alkoiko oletettu onnentila ja autuus sodan jälkeen? Miten miehet ymmärsivät ihmisen ja elämän sodan jälkeen? En tiedä. Monet kuitenkin tuntevat miehiä, jotka sodan kokivat ja ovat eläneet heidän lähellään. He varmaan tietävät. Ehkä tutkimukseni anti yhdeltä kantilta voisi olla se, että se avaa näkökulman sen nuoren miehen kokemusmaailmaan, jolla oli odotuksia ja haaveita – jopa romanttisia – sodan päättymisen jälkeen ja mitä sitten seurasi. Se on kenties osa teidän kuulijoiden tarinaa.
Kirjallisuus
Fludernik, Monika 1996: Towards a ’Natural’ Narratology. London: Routledge.
Fludernik, Monika 2009: An Introduction to Narratology. London: Routledge.
Herman, David 2009: Basic Elements of Narrative. Malden: Wiley-Blackwell.
Kivimäki, Ville 2013: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Helsinki: WSOY.
Linna, Väinö 1990: Tuntematon sotilas. Helsinki: WSOY. [1954.]
Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.) 2008: Ruma sota: talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Helsinki: Johnny Kniga.
Pipping, Knut 1978 [1947]: Komppania pienoisyhteiskuntana. Sosiologisia havaintoja suomalaisesta rintamayksiköstä 1941-1944. Heikki Vilén (suom.). Helsinki: Otava.
Ricoeur, Paul 1994: Oneself as Another. Chicago: The University of Chicago Press. [1992.]
Ricoeur, Paul 2002a: Life in Quest of Narrative. – Wood, John (ed.), On Paul Ricoeur. Narrative and Interpretation. London: Routledge. 20–33.
Ricoeur, Paul 2002b: Narrative Identity. – Wood, John (ed.), On Paul Ricoeur. Narrative and Interpretation. London: Routledge. 188–200.
PEHKONEN, ERKKA 2013. ”Poikasi täältä jostakin”: narratiiviset resurssit, diskurssit ja luovuus kirjoittaen kerrotuissa identiteeteissä jatkosodan aikaisissa kirjeissä. [online]. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä. [16.4.2014.]
FT, YTM Erkka Pehkonen väitteli Jyväskylässä etnologian oppiaineessa ja jatkaa ihmisenä olon kummallisuuksien perkaamista erityisopettajan virkansa ohessa.