Valtakulttuurit ja sopimattomat kokemukset. Tulkinnan ja kohtaamisen ongelmia -seminaari. Järjestäjänä Mieli ja toinen -tutkimusprojekti. Turun yliopisto 10.–11.12 2013.
Kaarina Koski
Valtakulttuurit ja sopimattomat kokemukset -seminaari kokosi yhteen tutkijoita, jotka työskentelevät yliluonnollisiksi nimettyjen tai laajemmin määritellen valtakulttuuriin sopimattomien kokemusten ja ilmiöiden parissa. Kutsutut puhujat mukaan lukien paikalla oli nelisenkymmentä tutkijaa, joiden tutkimusaiheet inhimillisen kokemuksen kentässä ulottuivat historiallisista nykypäivän ilmiöihin ja kristillisistä kokemuksista ufohavaintoihin. Seminaarin avauspuheenvuorossaan Mieli ja toinen -projektin johtaja, professori Marja-Liisa Honkasalo toi esille yhteisen ongelman: tutkimillemme ilmiöille ei ole yksiselitteistä ja neutraalia nimeä. Yliluonnollisen ja paranormaalin kaltaiset käsitteet rakentuvat ajatukselle luonnollisesta tai normaalista, josta poikkeaminen on epänormaalia. Rajanveto normaalin ja epänormaalin välillä voi olla sekä kokijan että tutkijan kannalta stigmatisoiva. Useimmat osallistujat tunnistivat tämän leimautumisen, joka näkyy sekä tutkimuskohteena olevien kokijoiden kertomuksissa että oman tutkimusaiheen herättämissä reaktioissa. Yhteiskunnassamme valtakulttuurin hyväksymien rajojen ehdottomuus tuottaa ongelmia yksilöille, joiden kokemusmaailma poikkeaa yhteisistä odotuksista. Ontologiset rajanvedot ovat kuitenkin kulttuurisesti rakentuneita. Kaksipäiväisessä seminaarissa kuultiin valtainstituutioiden ääntä lääketieteen ja kirkon edustamina, keskusteltiin kokemuksista, jotka kokijoiden itsensäkin on vaikea hyväksyä, ja vastapainoksi myös esiteltiin yhteisöjä ja uskonnollisia maailmankuvia, joissa seurustelu esimerkiksi vainajien kanssa on sallittua ja suotavaa. Vaikka sopimattomien kokemusten kirjo on laaja, yhteinen keskustelu etenkin suhteessa valtakulttuuriin oli valaisevaa ja antoisaa.
Kirkon ja lääketieteen näkökulmia
Yleislääketieteen professori Paula Vainomäki Turun yliopistosta oli tehnyt Honkasalon kanssa yhdessä pilottikyselyn yliluonnollisten kokemusten kohtaamisesta yleislääkärin vastaanotolla. Erikoistuville lääkäreille tehdyssä kyselyssä kartoitettiin aiheen puheeksi ottamisen yleisyyttä, tilanteen vaikutusta potilaaseen sekä lääkärien reaktioita tilanteessa. Suurimmalle osalle vastanneista tällaisia tilanteita oli tullut eteen vastaanotolla, mitä Vainiomäki piti yllättävänä. Potilaat mielsivät vainajaelämykset ja uskonnolliset kokemukset yleensä voimauttaviksi. Sen sijaan pahojen henkien ahdisteluun liittyi usein myös psykoottiseksi epäiltävä psykologinen häiriö ja potilas saatettiin ohjata psykiatrille. Vainiomäki muistutti, että nimenomaan yleislääkärin tehtävänä on lähestyä potilasta kokonaisvaltaisesti ja kuunnella hänen tuntemuksiaan terveydentilan tutkimisen taustaksi. Erikoislääkärien asenne fyysisen mitattavuuden ylittäviä tuntemuksia kohtaan on torjuvampi.
Toiseen todellisuuteen viittaavilla kokemuksilla on selviä statuseroja ja osalle niistä löytyy hyväksyttäviä konteksteja valtakulttuurissa. Lääkärit ymmärtävät hyvin nimenomaan sen, että tuore leski kokee edesmenneen puolisonsa vierailuja. Kristinuskon piirissä voi sen sijaan olla hyväksyttävää kokea voimakkaasti pyhän hengen läsnäolo tai, kirkon sisällä kulkevista linjaeroista riippuen, karismaattiset ilmiöt kuten profetointi ja kielilläpuhuminen tai jopa Kristuksen ilmestyminen. Turun Mikaelin seurakunnan pastori, TT Pasi Jaakkola totesi puheenvuorossaan, että luterilaisen kirkon suhde vainajan kohtaamiseen on kuitenkin varovainen. Näiden kokemusten katsotaan olevan ”sielullisia” eli peräisin kokijasta itsestään. Kirkon piirissä hyväksytään ajatus, että tietyt yksilöt tai suvut ovat hengellisesti herkempiä. Kykyä ei kuitenkaan tule alistaa väärän puolen palvelukseen. Esimerkiksi meediot tai selvänäkijät edustavat pakanallista traditiota eikä heitä hyväksytä. Ahdistavat elämykset tulkitaan sielunvihollisen kautta ja tarjotaan hengellistä apua. Kuten Vainomäki ja Jaakkola toivat ilmi, kummankaan instituution piirissä näitä aiheita ei juuri käsitelty avoimesti ammattilaisten välisissä keskusteluissa. Ne pysyivät, kuten Jaakkola asian ilmaisi, ”pöytälaatikossa”.
Enkelikokemukset ovat verrattain hyväksyttyjä julkisessa keskustelussa. Enkelikuvasto on saanut kristinuskosta legitimiteettiä, mutta kristinopin mukaista se ei ole vaan liittyy ennemminkin uushenkisyyteen. Erilaisten kokemusten ja vaikkapa hoitavien energioiden nimeäminen enkeleiksi liittää ne kansainvälisesti vahvaan traditioon, jolla on huomattavasti positiivisempi status kuin vaikkapa haltijoilla tai menninkäisillä. UFO-kokemuksilla näyttäisi olevan yliluonnollisten kokemusten kentässä leimaavin maine, mutta samalla ne kurottavat tieteen ja tiedefantasian puolelle. Uskontotieteilijä Jaakko Närvä (HY) muistutti, että vaikka UFOjen kohtaamisella on huono ja leimaava maine, niihin liittyvät uskomukset ja käsitykset ovat miltei valtakulttuuria länsimaissa. Närvän mukaan yksi syy UFO-kokemusten vieroksuntaan on niihin usein kuuluva väkivaltaisuus, surreaalisuus, seksuaaliset sisällöt ja uhkaavuus verrattuna esimerkiksi enkelien, läheisten vainajien tai karismaattisten ilmiöiden lohdulliseen ja positiiviseen viestiin.
Vertailut lääkäreille ja papeille kerrottujen epätavallisten kokemusten välillä kertovat kokijoiden tilannetajusta. Ihmiset ymmärtävät, millaisesta asiasta on tolkullista avautua missäkin kontekstissa. Esimerkiksi avaruusolentoja ei tässä otoksessa ollut raportoitu kummallekaan instituutiolle; niistä keskustelemiselle näyttää olevan eri foorumit. Erikoisten kokemusten koko kirjo paljastuikin seminaarissa konkreettisesti juuri siksi, että paikalla oli erilaisten tulkintatraditioiden tutkijoita.
Leimata vai hyväksyä?
Humanisteista ja yhteiskuntatieteilijöistä koostuvalle osallistujajoukolle erityisen valaiseva oli psykiatrian professori Jyrki Korkeilan (TY) esitys kokemisen neurologisesta pohjasta ja psykoottisista häiriöistä. Ontologisesti omituisten kokemusten luokittelu mielenterveyden häiriöiksi asettui uusiin mittasuhteisiin, kun Korkeila kuvaili psykoosin tyypillisiä oireita. Noin 28 prosentilla väestöstä on jokin psykoosioire, kuten aistiharhoja, ajatushäiriöitä tai harhaluuloja, eikä niistä sinänsä seuraa mitään vakavaa. Varsinaisessa psykoosissa oireita on useita, suhde todellisuuteen vaurioitunut ja toimintakyky merkittävästi laskenut. Korkeilan esimerkit psykoottisista harhaluuloista, joiden sisältö oli täysin absurdi, synnytti vääjäämättömän päätelmän: henkilöt, jotka koettavat etsiä toimivaa tulkintakehystä oudoiksi mieltämilleen elämyksille ja harkitsevat, kenen kanssa niistä kehtaa puhua, eivät ole ainakaan psykoottisia. Korkeila tähdensi, että henkiolentojen näkeminen ei ole merkki sairaudesta, jos muita psykoosin oireita ei ole.
Jotkut neurotieteen tutkijat selittävät vainajaelämysten yleisyyden siten, että yksilön aivoissa on varattu kaikille hänen sosiaalisessa verkostossaan oleville henkilöille tietty määrä neuroneja – lähimmille enemmän kuin etäisemmille. Jos tärkeä ihminen poistuu, menetystä voi verrata amputaatioon neuronien tasolla. Emotionaalisesti varautunut muisti prosessoi tilannetta, ja siksi on tavanomaista nähdä myös unia menetetystä. Elämykset ovat siis todellisia ja normaaleja. Niiden tulkitseminen kontakteiksi tuonpuoleiseen puolestaan on emotionaalisesti latautunut tulkinta.
Hyvä vertailukohde suomalaiseen valtakulttuuriin, joka kiistää kuoleman yli jatkuvan yhteyden, on Karjalan ortodoksinen kulttuuri, jossa yhteys edesmenneisiin on ollut – ja on edelleen – sekä normaalia että toivottavaa. Folkloristi Eila Stepanova Helsingin yliopistosta kuvaili itkuja hyväksyttynä ja turvallisena kanavana yhteydenpitoon kuolleiden ystävien ja sukulaisten kanssa. Uskontotieteilijä Marja-Liisa Keinänen Tukholman yliopistosta puolestaan kuvasi materiaalisia keinoja kuten ruokaa ja juomaa, joita on käytetty yhteyden säilyttämiseen. Esiteollista Karjalaa tarkastellut Keinänen tähdensi, ettei sukulaisuus ole pelkästään biologista vaan sitä luodaan jatkuvassa yhteydenpidossa. Karjalaiset esimerkit muistuttavat siitä, että se, mitä pidetään arvokkaana ja toivottavana, määritellään myös normaaliksi. Ortodoksisen uskonnon kehyksessä tärkeänä arvona ovat emotionaaliset ja sosiaaliset siteet, ja suhde tuonpuoleiseen rakennetaan niiden pohjalta.
Uskontojen kenttä on kaikkialla länsimaissa sirpaloitunut ja muuttunut. Åbo Akademin uskontotieteen professori Peter Nynäs puhui postsekulaarista yhteiskunnasta, jossa uskonnon rooli ja uskontojen moninaisuus tiedostetaan aiempaa selvemmin. Siihen ovat vaikuttaneet muun muassa maahanmuutto, kansainväliset konfliktit ja politiikassa käsitellyt arvoladatut kysymykset. Postsekulaarissa yhteiskunnassa uskonnollinen elämä irtautuu valtainstituutioista, ja yksilöt valikoivat ja yhdistelevät eri uskontoperinteitä omaa kokemusmaailmaansa ja identiteettiään vastaaviksi. Tämä antaa yksilöille enemmän tilaa valita vakaumuksensa. Uskonto kiinnittyy muun kulttuurin mukana mediaan, kuluttamiseen ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Samalla on nähtävissä, että kuolemanjälkeisen elämän sijaan kiinnostaviksi ovat nousseet elämän laatuun ja hyvinvointiin liittyvät kysymykset. Vaihtoehtoisiin uskomuksiin liittyykin nykyään usein meditaatiota tai hoitoja. Ihmiset, joilla on vaikeasti selitettäviä kokemuksia, voivat nykyään löytää vaihtoehtoisia selitysmalleja uushenkisyyteen ja erilaisiin uusiin uskonnollisuuden muotoihin perehdyttävistä esittelyistä, kirjoista ja kursseista.
Kokemus, kertomus ja tulkinta
Nykypäivän epätavallisia elämyksiä tutkiva sosiaalipsykologi Jeena Rancken (TaY) totesi tutkimusaineistonsa pohjalta, että elämys oli johtanut osan kokijoista kääntymykseen tai pitkälliseen vastausten etsintään ja asteittaiseen elämänmuutokseen, mutta osa ei etsinnästään huolimatta löytänyt mieleistä tulkintaa. Rancken tähdensi, että yliluonnollisen kohtaamisesta muodostetulla tarinalla voi olla todellista vaikutusta kokijan myöhempään elämään. Kertomus on keskeisimpiä lähteitä kokemuksen ja sen merkityksen tutkimisessa. Folkloristi Pasi Enges (TY) esitteli kertomisen tyylilajeja ja vaikuttimia: kaikki elämyskertomukset eivät ole aitoja ja niiden viestit voivat olla moninaisia. Kokemuksen jakaminen muiden kanssa alistaa sen yhteiselle merkityksenannolle. Autenttinenkaan elämys ei muutu suoraan kertomukseksi, vaan kertominen on koetun tulkintaa, joskus myös neuvottelua erilaisten tulkintamahdollisuuksien välillä tai tapahtuman seurausten arviointia.
Mieli ja toinen -projektille spontaanisti kertyneen kirjeaineiston pohjalta folkloristi Kaarina Koski (TY) hahmotteli niissä useimmin käytettyjä tulkintakehyksiä. Ensinnäkin kristillinen kehys oli useissa mukana, vaikka monet kokijat tiedostivat joutuvansa venyttämään kristillistä maailmankuvaa mahduttaakseen elämyksensä siihen. Toiseksi useat tukeutuivat nykyaikaiseen henkisyysdiskurssiin, joka on hajanainen kenttä mutta kasvaa jatkuvasti erilaisten yhdistysten, teemapäivien ja runsaan rajatietoa ja uushenkisyyttä koskevan kirjatarjonnan pohjalta. Kolmas tärkeä tulkintatapa perustui luonnontieteiden sanastoon: diskurssiin, joka on valtakulttuurissa mahdollisimman legitiimi. Arkikokemuksen ja tuntemamme luonnonlait ylittävien ilmiöiden selittäminen erikoisten fysikaalisten ominaisuuksien tai vaikkapa DNA:n kautta ilmentää toisaalta toivetta, että tiede tulee vielä joskus selittämään koetun luonnolliseksi. Toisaalta se kertoo kokijan halusta säilyttää identiteettinsä tieteelliseen maailmankuvaan nojaavana ”normaalina” ihmisenä. Normaaliuden säilyttäminen sekä omissa että ympäristön silmissä vaikuttaa tehtyihin tulkintoihin. Yliluonnollisen etnografiasta puheenvuoronsa käyttänyt folkloristi Kirsi Hänninen (TY) totesi, että kokemuksistaan kertovilla on taipumus normalisoida itsensä kertomuksessaan mieleltään terveiksi, raittiiksi, työssäkäyviksi, koulutetuiksi ja perheellisiksi. Toinen normalisoinnin tapa on kuvata kokemuksen herättämiä tunteita, jotka tekivät elämyksen ymmärrettävämmäksi. Normaaliuden etsintää on myös hyväksytyn tulkintakehyksen löytäminen tai hakeutuminen samanhenkisten alakulttuuriin, jollaisia löytyy nykyään erityisesti internetin kautta.
Kuinka tutkia kummia kokemuksia?
Tutkijoille kokemuksistaan kirjoittavat henkilöt ovat saattaneet pohtia tapahtumaa vuosia, jopa vuosikymmeniä, kehtaamatta kertoa siitä kenellekään muulle. Monet odottavat vastausta ontologisiin kysymyksiin, mutta humanistisen tieteen metodein pystymme tutkimaan vain kokemusta, kerrontaa ja tulkintaa. Tutkijan eettinen vastuu on suuri, ja haasteeseen voidaan vastata vain purkamalla tieteessä ja kulttuurissa vallitsevia ennakkoluuloja ja esittämällä avoimia ja kunnianhimoisia hypoteeseja. Näiden esittämisensä haasteiden taustaksi filosofi ja teologi Kai Alhanen (TY) esitteli seminaarissa tieteenfilosofisia näkökulmia kokemuksen tutkimiseen. Alhanen suositteli John Deweyn pragmatismin pohjalta niiden uudelleenarviointia ja ekologisen kokemuskäsityksen omaksumista. Kokemukset ja niiden tulkinnat on ymmärrettävä kontekstissaan, tekojen ja seurausten jatkumossa. Ennen kaikkea kokemista tulisi lähestyä sekä biologisesti määräytyneenä että kulttuurisesti muovautuneena toimintana.
Valtakulttuurit ja sopimattomat kokemukset -seminaari ehti kahdessa päivässä vakuuttaa osallistujat tieteidenvälisen yhteistyön tärkeydestä tällä leimautumista uhmaavalla tutkimusalueella. Miten esimerkiksi folkloristien ja antropologien tallentamia kertomuksia voidaan selittää neurologian ja psykologian pohjalta? Mitä näiden yllättävän yleisten kokemusten kiistäminen ja leimaaminen kertoo kulttuuristamme ja yhteiskunnastamme? Entä mitä meidän pitäisi päätellä niiden noususta yhä julkisemmiksi viime vuosina? Miten sekularisaatio ja sen pysähtyminen, uskontojen kentän sirpaloituminen ja uskonnollisen kokemisen yksilöllistyminen ovat vaikuttaneet henkisiin kokemuksiin? Miten esteettiset esitystavat ja fiktio vaikuttavat tulkintaamme maailmasta ja kokemuksista?
Legitiimiä yhteistä nimitystä sopimattomille kokemuksille ei edelleenkään löytynyt – eikä sitä kukaan vakavasti odottanutkaan. Pääasia oli löytää monitieteinen keskusteluyhteys erilaisia yliluonnollisia tai sopimattomia elämyksiä eri näkökulmista ja eri välinein tarkastelevien tutkijoiden välille. Tavoitteen onnistuminen näkyi muun muassa siinä, että osallistujat jäivät seminaarin päätyttyä luentosaliin maleksimaan ilmeisen haluttomina lähtemään pois. Uusi tapaaminen päätettiin järjestää jo keväällä. Yhteinen tutkimusverkosto perustettiin nimellä KUMMA, ja sitä organisoi Mieli ja toinen -projekti.
Folkloristiikan dosentti Kaarina Koski toimii folkloristiikan ma. yliopisto-opettajana Turun yliopistossa sekä tutkijana Mieli ja toinen -hankkeessa.