Hanke-esittely: Kaupunkiköyhyyden tutkimusta Etiopiassa ja Tansaniassa

Urban Renewal and Income-Generating Spaces for Youth and Women in Addis Ababa, Ethiopia

Laura Stark & Tiina-Riitta Lappi

 

Lähes kaikissa kehitysmaiden suurkaupungeissa on laajoja alueita, jotka ovat syntyneet virallisen kaupunkisuunnittelun ja hallinnon ulkopuolella. YK:n määritelmän mukaan ”slummi” on epävirallisista alueista kaikkein huonokuntoisin, siellä asukkailla ei ole puhdasta vettä eikä toimivaa viemäröintiä, asuinrakennukset ovat huonokuntoisia ja asuinpinta-ala asukasta kohden on pieni. Vuodesta 2001 vuoteen 2030 mennessä slummien asukkaiden prosentuaalisen osuuden koko maailman väestöstä arvioidaan kasvavan yhdestä kuudesosasta yhteen neljäsosaan (UN-Habitat 2003). Afrikan maiden keskushallinnot haluavat saneerata slummien arvokkaita maa-alueita hallinnolliseen ja kaupalliseen käyttöön ja parhaimmissa tapauksissa ovat valmiita siirtämään slummien asukkaat moderneihin kerrostaloasuntoihin. Nämä pyrkimykset ovat kuitenkin usein epäonnistuneet, koska taustalla olevaan köyhyyteen ei ole samanaikaisesti puututtu.

Suomen Akatemian rahoittamassa (2013–2017) projektissa Urban Renewal and Income-Generating Spaces for Youth and Women in Addis Ababa, Ethiopia tutkimme urbaania köyhyyttä ja sen taustoja Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa. Projektissa työskentelee etnologeja, kaupunkisuunnittelijoita ja yksi aluetieteilijä. Projektin johtajan, Laura Starkin lisäksi projektissa ovat mukana Elias Yitbarek, Tiina-Riitta Lappi, Susanna Myllylä, Yonas Alemayehu, Imam Mahmoud ja Jyri Mäkelä.

Alkuperäisen tutkimussuunnitelman mukaisesti tarkoituksenamme oli keskittyä yksinomaan Etiopian pääkaupunkiin Addis Abebaan, jossa on prosentuaalisesti enemmän slummeja kuin missään muualla Afrikassa (70–80 %). Oletuksemme oli, että köyhät ihmiset, joiden asuinalueet hävitetään, muuttaisivat valtion rakennuttamille uusille kerrostaloalueille. Aioimme kysyä, kuinka uudelleensijoitettujen, köyhien kaupunkilaisten elintilat ja asuinalueet voidaan suunnitella niin, että ne lisäävät naisten ja nuorten tulonhankintamahdollisuuksia.

Jyri Mäkelän kenttätyöhaastattelut kuitenkin osoittivat, että köyhät eivät sittenkään ole muuttaneet uusille kerrostaloalueille. Epävirallista asutusta hävitetään koko ajan, mutta korvaaville uusille alueille muuttaa pääasiassa keskiluokkaan kuuluvia, koska sopivan asunnon löytäminen kaupungista on vaikeaa myös heille. Mihin poissiirretyt köyhät sitten menevät?

Tilanne Addisissa on herättänyt uusia kysymyksiä, joiden pohjalta olemme muuttaneet alkuperäistä tutkimussuunnitelmaamme. Olemme laajentaneet tutkimuskenttäämme niin, että se käsittää slummeja myös Tansaniassa, Dar es Salaamissa, jossa osa projektin tutkijoista on tehnyt kenttätöitä vuodesta 2010. Sekä Etiopiassa että Tansaniassa valtio omistaa kaikki maa-alueet, mutta yhteiskunnallisesti ja poliittisesti maiden tilanne eroaa huomattavasti toisistaan.

Uudet tutkimuskysymyksemme ovat:

1) Mitkä syyt ovat johtaneet siihen, että Addis Abebassa köyhiä ei ole sijoitettu epävirallista asutusta korvaaviin kerrostaloihin valtion alkuperäisestä suunnitelmasta huolimatta?

2) Johtuuko tämä ristiriita (a) toimenpiteistä ja päätöksistä, joiden seurauksena köyhiltä on viety mahdollisuus asettua osakeasuntoihin (köyhille ei ole osoitettu asuntoja, asumiskulut ovat liian korkeat jne.) vai (b) köyhien omista valinnoista koska uudet asunnot eivät vastaa heidän tarpeitaan (toimeentulon turvaaminen, sosiaaliset verkostot, palveluiden saavutettavuus jne.)?

3) Miten poliittiset päätökset ja toimenpiteet vaikuttavat slummeissa asuvien arkeen ja asuinolosuhteisiin Tansaniassa?

Kehitystutkimus on keskittynyt erilaisiin mitattaviin tekijöihin sekä ”hyviin käytäntöihin”, joilla yksilöiden ja kotitalouksien köyhyyttä pyritään vähentämään. Etnografiset menetelmät sen sijaan avaavat mahdollisuuden pureutua syvemmälle ja laajemmin köyhyyden rakenteellisiin ja yhteiskunnallisiin syihin. Tämä on erityisen tärkeää siksi, että välttyisimme sysäämästä syytä köyhyydestä köyhille itselleen. Ymmärtääksemme, miksi köyhät ovat köyhiä, on selvitettävä millaiset päätökset ja menettelytavat kanavoivat resursseja ja etuoikeuksia tietyille yksilöille ja ryhmille, mutta jättävät toiset niiden ulkopuolelle.

Köyhyyden olemukseen ja sen syihin liittyen olemme tehneet aikaisemman tutkimuskirjallisuuden pohjalta seuraavia huomiota:

Yksi syy köyhyyteen ovat köyhiltä puuttuvat oikeudet kaupunkiin ja kaupunkitilaan, mikä ei välttämättä johdu siitä, että heidän asuinalueensa ovat luvattomia tai epävirallisia. Todennäköisemmin syynä on se, että köyhät eivät sovi vallitsevaan ideologiseen kaupunkimielikuvaan. Ananya Royn mukaan Intiassa on rakennettu varakkaalle väestölle ostoskeskuksia samalla tavoin laittomasti kuin köyhien asuinalueita, mutta ostoskeskukset ovat saaneet jäädä paikoilleen, toisin kuin hävitettäväksi joutuneet köyhien asuinalueet. Valtio on laillistanut ostoskeskukset, koska ne istuvat vallitsevaan länsimaiseen käsitykseen globaalista metropolista. Sen sijaan laittomat asuinalueet on kriminalisoitu, koska niiden on katsottu olevan ristiriidassa tämän kaupunki-ideaalin kanssa. (Roy 2011:233; Cornea 2011: 8-9.)

Epävirallinen talous on toinen keskeinen köyhyyden syy. Epäviralliset elinkeinot, joille ovat ominaisia matalat palkat, epävarmat työsuhteet ja huonot työskentelyolosuhteet, eivät juuri anna mahdollisuutta päästä ulos köyhyydestä. Useilla kehittyvien maiden teollisuuden aloilla matalat palkat ja huonot työolosuhteet edistävät ainoastaan yksityisen pääoman kasvua työntekijöiden hyvinvoinnin kustannuksella. Kovan kilpailun vuoksi myös kaupustelijat ja muut itsensä työllistävät joutuvat tekemään yhä enemmän töitä jatkuvasti vähenevien tulojen eteen, jotka usein hädin tuskin riittävät muuhun kuin erittäin vaatimattomaan toimeentuloon.

Urbaani köyhyys – etnografinen näkökulma

Tutkimusmenetelminä käytämme pääasiassa perusteellisia, puolistrukturoituja haastatteluja ja elämäkertahaastatteluja. Tähän mennessä olemme havainneet seuraavia asioita:

Keskittyminen vain yhteen alueeseen kaupungin sisällä ei ehkä ole paras mahdollinen tapa tutkia köyhiä. Etnografisesta näkökulmasta tarkasteltuna yhteen alueeseen keskittymisen ongelmana on, että kaupungin köyhät tietyn alueen asukkaina on vaikeasti tavoitettavissa oleva ryhmä. Tämä johtuu siitä, että kaikkein köyhimmät ihmiset muuttavat usein kaupungin sisällä alueelta toiselle. Slummialueet ovat yleensä kaupungin keskustan tuntumassa, jossa maa-alueet ovat arvokkaita. Näin maan hinta ja samalla myös vuokrat näillä alueilla nousevat jatkuvasti. Köyhimmillä vuokralaisilla ei ole enää varaa maksaa kohonneita vuokria ja siksi he ovat pakotettuja muuttamaan muualle, yleensä jonnekin kaupungin laitamille.

Enemmän huomiota on kiinnitettävä paikallisen hallituksen ja valtion harjoittamaan poliittiseen ja taloudelliseen syrjintään, joka kohdistuu erityisesti köyhimpiin ihmisiin. Hallitukset useissa Afrikan maissa eivät ole poistaneet tai ratkaisseet ongelmia sellaisissa institutionaalisissa säädöksissä, jotka estävät ihmisiä saamasta omistusoikeutta maahan tai rakennuksiin. Näin ne ovat työntäneet ihmisiä epävirallisille asuntomarkkinoille. Joissain tapauksissa tontteja on varattu henkilöille, joilla on tiiviitä poliittisia kytkentöjä hallitukseen ja jotka voivat puolestaan kerätä korkeita vuokria kyseisillä mailla asuvilta köyhiltä. Näissä tapauksissa poliitikot hyötyvät siitä, että köyhillä ei ole valtaa ja siksi he eivät halua parantaa köyhien tilannetta (Edelman & Mitra 2007; Fox 2013).

Mikropääomavirtojen kierto köyhien keskuudessa toimii eri tavoin kuin pääomavirtojen liikkuminen kapitalistisessa markkinataloudessa ja voi siksi valottaa köyhiin kohdistuvan alistamisen ja eriarvoisuuden muotoja. Mikrolainojen tehokkuudesta köyhyyden vähentämisessä on kirjoitettu paljon. Monet kriitikot ovat sitä mieltä, että mikrolainoin rahoitetuilla yrityksillä ei ole edellytyksiä kasvaa riittävän suuriksi, jotta ne voisivat parantaa omistajiensa elintasoa tai tehdä kaupustelijoista yrittäjiä, joilla olisi mahdollisuus laajentaa liiketoimintaa. Tutkimusaineistomme osoittaa, että yhden naisen yritykset, jotka harjoittavat pienimuotoista kaupankäyntiä, eivät edes varsinaisesti pyri kasvuun.

Sukulaisten keskinäisissä pääomavirtojen verkostoissa raha yleensä valuu ”alaspäin” verkoston kaikkein haavoittuvimmassa asemassa oleville, jotka usein lopulta menettävät pääoman. Sukuryhmät, jotka onnistuvat nopeasti siirtämään rahaa heikossa asemassa oleville jäsenilleen, varmistavat verkoston jäsenten selviämisen sekä fyysisesti että henkisesti, taaten heidän toimintakykynsä potentiaalisina pääoman kartuttajina verkostossa. Samalla verkosto pysyy elinvoimaisena voidakseen paremmin kestää sitä kohtaavia vastoinkäymisiä. Näin ollen naiset eivät välttämättä toimi pienyrittäjinä kartuttaakseen pääomaa, jonka sukulaiset ovat heille lainanneet, vaan säilyttääkseen sen mahdollisimman pitkään – eläen itse äärimmäisen niukoilla voitoilla – eräänlaisena turvapuskurina slummielämän takaiskuja vastaan, kunnes seuraava  kriisi vie kaiken mennessään.

Dar es Salaamissa keräämäämme aineisto osoittaa, että itsenäisesti työskentelevät kaupustelijat ovat luoneet slummiin sisäisen talousjärjestelmän (internal economy of the slum). Kaupustelijat myyvät naapureille omalla asuinalueellaan ruokatuotteita, kankaita, savukkeita, saippuaa ja puuhiiltä, ja pitävät näin yllä dynaamista ja ulkopuolisille näkymätöntä vaihdantajärjestelmää. Tämä sisäisen talouden järjestelmä perustuu sen varaan, että useimmissa talouksissa naisten on oltava päivät kotona pesemässä pyykkiä, laittamassa ruokaa ja hoitamassa lapsia. Naiset, jotka ostavat tuotteita naapuruston kaupustelijoilta, usein myös itse pyörittävät jonkinlaista liiketoimintaa (biashara) kotoa käsin. Katu- ja torikauppiaat käyvät kauppaa vilkkaasti liikennöidyillä julkisilla paikoilla, mutta löytääkseen naapurikaupustelijoita työssään on mentävä köyhimpien alueiden sisälle, yksityisempiin tiloihin. Silti ilman haastatteluja voi olla vaikea huomata, että talonsa ulkopuolella ruokaa laittava nainen tekee sitä myytäväksi lähialueen asukkaille. (Lappi & Stark 2013.)

Edellä esitetty kyseenalaistaa neoliberaalin populismin ihannointia itsenäisestä yrittäjyydestä kehitysmaissa (katso Roy 2010). Sukuryhmien rahansiirtoverkostot ja slummien sisäinen talousjärjestelmä, jotka toimivat kapitalistisen talousjärjestelmän ulkopuolella herättävät kysymyksen siitä, mitä muita osittain näkymättömiä järjestelmiä tai mikropääomavirtoja slummeissa asuvat ihmiset pitävät yllä. Tähän mennessä olemme tunnistaneet viisi muuta samankaltaista mikrojärjestelmää:

1) vuokrarahan siirtyminen vuokralaisilta rakennusten omistajille,

2) vapaaehtoiset säästökassat ja -yhdistykset

3) vaihtokauppaseksi, jossa tytöt ja naiset ovat seksisuhteessa miesten kanssa, jotka vastineeksi antavat heille rahaa[1] ja materiaalisia hyödykkeitä,

4) huumeiden välitys, esimerkiksi yläkoululaisten käyttäminen huumeiden kuljettajina, koska poliisi ei tarkasta koululaisten reppuja, ja

5) tulojen liikkuminen ja niistä neuvotteleminen ruokakunnan sisällä, esimerkiksi päivän aikana työssäkävijän kotiin kännyköiden kautta lähettämä raha, jonka ansioista kotona olevat saavat hankittua päivän ruokatarpeet.

On tärkeää tietää, miten raha siirtyy köyhille, heidän keskuudessaan ja heiltä pois, koska kehitystutkimuksen piirissä monet näistä rahaa kierrättävistä järjestelmistä on tulkittu yleensä ei-taloudellisiksi ilmiöiksi. Esimerkiksi vaihtokauppaseksiä on tutkittu lähinnä seksuaaliterveyden näkökulmasta, mutta silti se perustuu sukupuolten väliseen taloudelliseen eriarvoisuuteen, koska Tansaniassa kaupungissa asuvilla miehillä on naisia paremmat mahdollisuudet saada palkkatyötä ja tienata rahaa. Antropologi Mark Hunter (2010) kutsuu ilmiötä seksuaalitaloudeksi tarkoittaen, että miesten rahat ohjautuvat joko naisille, joiden kanssa heillä on pitkäaikainen suhde tai naisille, joihin heillä on satunnaisempi suhde.

Köyhyyden dynamiikan ja syiden ymmärtämisen kannalta onkin ensiarvoisen tärkeää, että kaikki pääomavirrat nähdään taloudellisen toiminnan kenttinä, jotka muotoutuvat köyhien ja rikkaiden välisissä, epätasa-arvoisissa suhteissa samoin kuin köyhien keskinäisissä, sisäisissä hierarkioissa.

Etnologian näkökulmasta katsottuna ainoa mahdollisuus ymmärtää köyhyyttä on kysyä siitä köyhiltä itseltään ja kohdistaa huomio siihen, miten he selviävät päivästä toiseen. Vasta kun olemme muodostaneet kuvan köyhyydestä ”alhaalta ylöspäin”, voimme ymmärtää yleisemmällä tasolla, kuinka yhteiskunnalliset ja poliittiset instituutiot ovat vaikuttaneet ruohonjuuritason tapahtumiin.

Kirjallisuus

Cornea, Natasha 2011:  Negotiating Space: Life Space and Livelihoods of the Urban Poor in India. Unpublished MA Thesis. Social Development, University of Sussex.

Edelman, B. & Mitra, A. 2007: Slums as Vote Banks and Residents’ Access to Basic Amenities: The Role of Political Contact and its Determinants. − Indian Journal of Human Development 1(1): 129–150.

Fox, Sean 2014: The Political Economy of Slums: Theory and Evidence from Sub-Saharan Africa. − World Development 54: 191–203.

Hunter, Mark 2010:  Love in the Time of AIDS: Inequality, Gender and Rights in South Africa. Indianapolis: University of Indiana Press.

Lappi, Tiina-Riitta & Stark, Laura 2013: Neighborhood Vendors and the Internal Economy of the Slum: Informal Livelihoods among the Chronically Poor in Dar es Salaam, Tanzania. − Neslihan Catak, Efe Duyan ja Simen Secer (eds.), Rethinking the Urban II. CUI ’13 Contemporary Urban Issues Conference. 287–291.

Roy, Ananya 2010:  Poverty Capital: Microfinance and the Making of Development. London: Routledge.

Roy, Ananya 2011: Slumdog Cities: Rethinking Subaltern Urbanism. − International Journal of Urban and Regional Research 35(2): 223–238.

 

Laura Stark (FT) on Jyväskylän yliopiston etnologian professori. Lisäksi hän on humanistisen tiedekunnan varadekaani. Tiina-Riitta Lappi (FT) on yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa.