Brubaker, Rogers 2013: Etnisyys ilman ryhmiä. Tampere: Vastapaino. 351 sivua.
Outi Fingerroos
Rogers Brubaker on sosiologian professori Kalifornian yliopistossa Los Angelesissa (UCLA). Petri Ruuskan, Jarno Valkosen ja Erkki Vainikkalan suomentama Etnisyys ilman ryhmiä perustuu vuonna 2005 ilmestyneeseen alkuperäisteokseen Ethnicity without groups (Taylor & Francis Ltd). Siinä Brubaker haastaa humanistit ja yhteiskuntatieteilijät itsetutkiskeluun. Hän väittää, että etnisyyden ja identiteetin käsitteet eivät ole mitenkään yksinkertaisia, luonnollisia tai edes olemista avaavia. Nykyisellään ne kertovat enemmän tieteen trendeistä, käyttäjistään ja käyttäjien tavoitteista kuin tutkittavista ihmisistä, ilmiöistä tai kulttuureista. Brubaker siis kyseenalaistaa näiden käsitteiden ontologisen aseman, jollaisen ne ovat saaneet etenkin angloamerikkalaisessa tiedemaailmassa.
Kirja koostuu yhteensä kahdeksasta artikkelista, jotka ovat viimeistä lukuun ottamatta ilmestyneet erilaisissa tieteellisissä julkaisuissa. Suomennosta varten Brubaker on päivittänyt artikkeleihin joitakin tietoja sekä korjannut virheitä ja kieltä. Osa artikkeleista on kirjoitettu yhdessä muiden tutkijoiden kanssa. Lisäksi kirjan kaksi viimeistä artikkelia on päivitetty teoksen suomenkieliseen versioon. Tekijät ja prosessin Brubaker esittelee kiitossanoissaan. Kokonaisuutta täydentää suomentajien kirjoittama johdanto ”Tekstejä tutkivalle mielelle”.
Arjen etnisyyttä tutkimaan!
En tässä arviossa käy Rogers Brubakerin kirjaa läpi järjestelmällisesti, vaan avaan hänen ajatteluaan niin kuin se toistuu kirjan luvuissa. Yleisesti voidaan nimittäin todeta, että teoksen artikkelit käsittelevät hieman eri kanteilta paitsi etnisyyttä ja identiteettiä, myös rotua, nationalismia, etnistä väkivaltaa, kollektiivista muistia, muuttoliikettä, assimilaatiota ja kansallisvaltiota. Käsitteitä avataan jokaisessa luvussa sekä niihin kytkeytyvän tutkimuksen että käytännön esimerkkien kannalta. Itse pidän kirjan tärkeänä antina sitä, että tekijä tarjoaa erinomaiset välineet luentoja suunnitteleville opettajille. Brubakerin oma tutkimustyö on kohdentunut maahanmuuttoon ja kansalaiskysymyksiin Euroopassa, mutta myös ihmisten jokapäiväisen elämään kenttätyötilanteissa Clujin transilvanialaisessa kaupungissa.
Brubaker kertoo ymmärtäneensä Clujissa, että vaikka tietyt yleisesti käytetyt kategoriat, kuten kansakuntaisuus ja nationalismi, ovat ylhäältä päin rakennettuja, niitä ei voi ymmärtää analysoimatta ilmiöitä myös alhaalta päin, suhteessa tavallisten ihmisten olettamuksiin, toiveisiin, tarpeisiin ja haluihin. Brubaker onkin arjen etnisyyden ohjelmallinen puolestapuhuja, mikä tietenkin miellyttää etnologia. Tästä ajattelutavasta hyviä esimerkkejä ovat kirjan keskeiset käsitteet etnisyys ja identiteetti, joita Brubakerin mielestä pitäisi käsitellä mieluummin puhetapoina, asennoitumisina, väitteinä ja vaatimuksina kuin itsestään selvinä ja rajattuina kokonaisuuksina. Luvussa kaksi, ”’Identiteetin’ tuonne puolen”, Brubaker jopa väittää, että yhteiskuntatieteilijät ja humanistit ovat antautuneet identiteetin käsitteelle niin, että sillä tarkoitetaan liian paljon, liian vähän tai ei yhtään mitään.
Läpitunkeva kiinnostus ”identiteettiin” on leimannut sosiaalisen sukupuolen, seksuaalisuuden, rodun, uskonnon, etnisyyden, nationalismin, maahanmuuton, uusien yhteiskunnallisten liikkeiden, kulttuurin ja ”identiteettipolitiikan” tutkimista, mutta aivan siitä riippumatta nekin, joiden työ ei ole ensi sijassa koskenut näitä aiheita, ovat kokeneet velvollisuudekseen pohtia identiteetin kysymystä. (S. 59)
Etnisyydestä Brubaker puolestaan toteaa: ”Aina kun puhutaan etnisyydestä ja varsinkin etnisistä ristiriidoista, puhe tahtoo automaattisesti kääntyä etnisiin ryhmiin” (s. 39). Tutkijoita hän kehottaakin siirtymään pienemmän mittakaavan empiiriseen tutkimukseen ja välttämään taipumusta pitää kiinteärajaisia ryhmiä (engl. groupism) arjen analyysin perusyksikkönä.
Brubaker myös osoittaa, että ryhmien luonnollistaminen yhteiskuntaelämän perusyksiköksi on johtanut niiden – kuten etnisyyden ja identiteetin – luonnollistamiseen tutkimuksessa. Todellisuudessa mitkään näistä käsitteistä eivät ole neutraalia maaperää, sillä niillä on yhteytensä kansanomaisiin, arkiymmärrykseen perustuviin luokituksiin, poliittiseen retoriikkaan, performatiivisuuteen, kerronnallisuuteen ja etnopoliittiseen arvottamiseen.
Miten päästä eroon kliseytyneestä konstruktivismista
Kirjan toinen kantava teema liittyy konstruktivismin kritiikkiin. Brubakerin ajatukset ovat tässä kohtaa radikaaleja. Hän muun muassa kirjoittaa, että konstruktiivisesta puhetavasta, joka aika lailla läpäisee humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, on tullut ”väsähtänyt, tylsä, lattea ja hedelmätön” (s. 19). Sellaiseksi se muuttui jo 1960-luvulla, kun identiteetin käsite sai laajan kaikupohjan sekä journalistisessa että tieteellisessä puheessa. Älyllinen velttous näkyi ennen kaikkea siinä, että konstruktiivinen ja ryhmäkeskeinen puheenparsi pesiytyivät tutkimuksiin huolimattomina yleistyksinä.
Kirjassa on mielenkiintoisia vaihtoehtoja lattealle konstruktionismille. Yksi mahdollisuus on palata arjen tasoa tutkimaan. Toinen mahdollisuus on etnisyyden, rodun ja kansakunnan kaltaisten ilmiöiden analyysi kognitiivisella otteella, joka pohjaa sosiaalipsykologiaan ja antropologiaan. Toisin sanoen etniset ja kansalliset ryhmät voidaan analyysissa nähdä myös kollektiivisina ja kulttuurisina representaatioina, jotka ovat laajasti jaettuja tapoja nähdä, jäsentää ja ajatella sosiaalista kokemusta tai maailmaa. Erityisesti ihmisten ryhmänmuotoutumiselle (engl. group-making) tällainen ote voi tarjota hedelmällisiä selityksiä.
Luku viisi, ”Assimilaation paluu”, on sikäli yllättävä, että se todentaa eroja korostavan differentialismin aallonharjan saavutetuksi. Sitä on pitkään suosittu muun muassa etnisyyden ja maahanmuuton tutkimisessa. Siirtymä assimilaation teorioihin on siis jälleen mahdollista ja suotavaakin. Näkökulmaansa Brubaker perustelee sillä, että nykyinen, jälleen kerran apriorinen tapamme arvostaa erilaisuutta ja moninaisuutta, on tehnyt assimilaation käsitteestä tarpeettoman jälkijättöisen ja jopa vääristänyt sitä. Brubakerin mielestä käsite voitaisiinkin ymmärtää ”yleisessä ja abstraktissa mielessä intransitiivisesti samankaltaiseksi tulemiseksi – samankaltaistumiseksi joissakin suhteissa, jotka on tietenkin erikseen mainittava” (s. 181). Näin ymmärrettynä assimilaatio ei enää vaikuta virheelliseltä ja moraalisesti paheksuttavalta vaan analyyttisesti erittäin hyödylliseltä kategorialta.
Summa summarum
Itse kiteyttäisin kirjan sanoman yksinkertaisesti näin: vältä etnisyyden ja identiteetin käsitteiden käyttöä apriorisina kattokäsitteinä ja ontologioina. Pura käsitteet mieluummin osiin ja paneudu niihin ympäristöissään. Näin tutkimus ei asetu norsunluutorniin, eivätkä käsitteet etäännytä tutkimustuloksia kohteistaan. Vasta silloin käsitteet saavat sisällön – tai osoittautuvat tarpeettomiksi.
Kirja on innostavaa luettavaa ja haastaa varsinkin rutinoituneen tieteentekijän oman ajattelunsa itsestäänselvyyksien purkamiseen. Suomentajat ovat tehneet mittavan työn, sillä Brubakerin alkuperäisen käsitteistön asettaminen toimivaan suomen kielen mittapuuhun ei ymmärrettävästi ole ollut ongelmatonta. Lopputulos on mielestäni tältä osin varsin kunniakas.
Brubaker antaa folkloristeille, perinteentutkijoille ja etnologeille merkittävän tehtävän kirjoittaessaan, että houkutus omaksua nykyhetken muodikkaita käytännön termejä myös analyysin apuvälineiksi (käsitteiksi) on pesiytynyt sosiologiaan ja sitä lähellä oleville tieteenaloille (s. 173–175). Sitä pitäisi vastustaa, sillä vaihtelevia ja hyvin erilaisia tapauksia ei voi tutkia vain yhden linssin läpi. Tähän tavoitteeseen ”päästään vain sellaisella tutkimusstrategialla, joka sekä aineistonkeruun että teorian rakentamisen osalta on sitoutunut tiukasti eritteleviin ja osittaviin menetelmiin”.
Outi Fingerroos on etnologi ja akatemiatutkija Jyväskylän yliopistossa.