Tuomi-Nikula, Outi, Haanpää, Riina & Kivilaakso, Aura (toim.) 2013: Mitä on kulttuuriperintö? Helsinki: SKS. 392 sivua.
Heidi Haapoja
Kulttuuriperintö on käsite, joka on juurtunut viime vuosikymmeninä sekä tieteelliseen että yleiskieleen. Niin sanottu virallinen kulttuuriperintö viittaa yleensä Unescon yleissopimuksiin maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön sekä aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta. Ensiksi mainitun Suomi ratifioi vuonna 1987, jälkimmäisen vuonna 2013. (Opetusministeriö 2003; Opetus- ja kulttuuriministeriö 2013.) Kansallista tai kansainvälistä merkitystä tuottavien aineellisten tai aineettomien kulttuurin jälkien, kuten museoiden ja arkistojen kokoelmien, rakennusten, luontokohteiden ja rakennettujen alueiden, voidaan katsoa edustavan virallista kulttuuriperintöä.
Kulttuuriperintö-sanaa käytetään myös yleisesti julkisessa ja yksityisessä puheessa perinteen ja kulttuurin synonyymina. Ihmisten arjessa kulttuuriperinnöksi voidaan ymmärtää vaikkapa tavat juhlia, syödä ja niin edelleen. Kulttuuriperintö-käsite nousee usein esille silloin, kun merkittäväksi menneisyyden jäljeksi ymmärretty kohde tai ilmiö on jollakin tapaa uhattuna. On selvää, että kulttuuriperintökeskustelut ovat alati muuttuvia. Ne ovat myös monien valta-asetelmien ja merkityskamppailuiden näyttämöjä. Keskustelujen diskursiivista luonnetta kuvaa hyvin Unescon laatima, opetusministeriön suomentama ja julkaisema kulttuuriperintökohteen valintaperusteiden lista:
i [Kulttuuriperintö]kohteen tulee edustaa ainutlaatuista taiteellista saavutusta.
ii Kohteen tulee olla merkittävästi vaikuttanut omana aikanaan tai omassa kulttuurissaan arkkitehtuurin, monumenttitaiteiden, kaupunkisuunnittelun tai maiseman kehittymiseen.
iii Kohteella tulee olla erityinen tai vähintään poikkeuksellinen todistusarvo jo hävinneestä kulttuurista.
iv Kohteen tulee olla erinomainen esimerkki merkittävää historiallista aikakautta edustavasta rakennustyypistä, arkkitehtonisesta kokonaisuudesta tai maisemasta.
v Kohteen tulee olla erinomainen esimerkki omaa kulttuuriaan (tai useita kulttuureja) kuvaavasta perinteisestä asutuksesta tai maankäytöstä, näin varsinkin sen tultua uhan- alaiseksi peruuttamattomien muutosten vuoksi.
vi Kohde voi liittyä suoraan tai muuten konkreettisesti tapahtumiin, eläviin perinteisiin, ideoihin, uskomukseen tai taiteellisiin ja kirjallisiin teoksiin, joilla on huomattavaa yleismaailmallista merkitystä.
Kohteen tulee lisäksi täyttää autenttisuuden vaatimukset. (Opetusministeriö 2003, 7.)
Kuka lopulta määrittää ”ainutlaatuisen taiteellisen saavutuksen”, ”yleismaailmallisen merkityksen” tai ”autenttisuuden”? Juuri tämäntapaisia kysymyksiä ja niiden taustalla olevia prosesseja pyritään tavoittamaan uudessa Mitä on kulttuuriperintö? -artikkelikokoelmassa. Turun yliopiston kulttuuriperinnön tutkimuksen oppiaineen tutkijat ovat koonneet erilaisia aihetta luotaavia kirjoituksia kokoelmaksi, jolle on ollut tilausta. Kulttuuriperintö on 2000-luvulla noussut monia tieteenaloja lävistäväksi, usein niihin sisäänrakennetuksi ilmiöksi, jonka analyyttiselle tarkastelulle on selvä tilaus suomalaisessa ja myös kansainvälisessä tutkimuksessa. Suomenkielisiä yleisesityksiä aiheesta ei aiemmin ole juuri ollut saatavilla, lukuun ottamatta Petja Aarnipuun (2008) väitöskirjan kattavaa katsausta.
Kulttuuriperintö on käsitteenä niin moneen suuntaan kurotteleva ja yleisluontoinen, että sen käyttökelpoisuutta tutkimuksen välineenä on arvioitava tarkasti. Osa Mitä on kulttuuriperintö? -kirjan artikkeleista reflektoi juuri tätä dilemmaa, ja erityisen ansiokkaasti aihetta lähestyy Outi Tuomi-Nikula Saksan alueen kulttuuriperintökeskusteluja käsittelevässä artikkelissaan. Saksa on kulttuuriperinnön näkökulmasta hyvin räikeä tapaus kansallissosialismeineen ja kommunismeineen, mikä on artikkelissa tuotu esille vivahteikkaan analyyttisesti. Esimerkkien polttavuus (Auschwitz-Birkenaun keskitysleiri, DDR-nostalgia) avaa lukijan silmien eteen kulttuuriperintökeskustelujen hajanaisen, neuvoteltavissa olevan ja poliittisesti latautuneen luonteen niin näkyvästi, että niiden pohjalta voi reflektoida uusin silmin myös monia muita ilmiöitä, niitäkin, jotka ovat suomalaista lukijaa lähempänä ja vähemmän synkästi värittyneitä.
Määrittelemisen sietämätön keveys
Kokoelman onnistuneimmat artikkelit kumpuavat kriittisen kulttuuriperintötutkimuksen (Critical Heritage Studies) perustoilta, jotka ovat monelle folkloristille tuttuja; esimerkiksi Regina Bendixin (2000) ja Barbara Kirshenblatt-Gimblettin (1995) nimet nousevat esiin aika ajoin. Kriittinen kulttuuriperintötutkimus toimii hyvin tuodessaan esille erilaisten kulttuuristen prosessien liikkuvaa ja diskursiivista luonnetta, mutta toisaalta kyseisen lähestymistavan ongelmana voi olla uppoaminen tutkittavan kohteen liiallisen kritisoinnin ja arvottamisen suohon, mikä on suoraan sukua fakelore- tai folklorismi-keskusteluille. Tähän ei kukaan Mitä on kulttuuriperintö? -kokoelman kirjoittajista onneksi vaivu. Kriittinen kulttuuriperintötutkimus tarjoaa analyyttisen tarttumapinnan esimerkiksi turismin tai kansallisten symbolien tarkasteluun, mistä hyvänä esimerkkinä on yllä mainittu Tuomi-Nikulan artikkeli.
Valitettavasti osassa kokoelman artikkeleista analyyttinen ote kulttuuriperinnön käsitteeseen jää varsin heikoksi. Kulttuuriperintöä käytetään joissakin artikkeleissa suvereenisti esimerkiksi perinteen tai kulttuurin synonyymina ilman sen tarkempaa syventymistä käsitteen luonteeseen. Monen kirjoittajan ote koko tieteelliseen kulttuuriperintökeskusteluun jää kursoriseksi. Tämän olisi ainakin osin voinut välttää kirjoittamalla auki sen, että kulttuuriperintö-käsitettä käytetään artikkelissa yleiskielen tavalla. Monen artikkelin kohdalla kiinnostavaa olisi ollut myös tietää, nouseeko kulttuuriperintö-sana aineistosta, jolloin sen käsittely on relevanttia, vai onko se liimattu analyysiin jälkikäteen. Osalle artikkeleista jokin toinen lähestymistapa olisi ollut kenties paljon hedelmällisempi – nyt kulttuuriperintöajatuksen mukaan tuominen antaa kirjoituksille hivenen naiivin sävyn.
Moni kokoelman artikkeli olisi kaivannut myös paljon selkeämpää metodologista otetta ja yleisesti metodologian jämptiä esilletuontia. Kun teoreettinen tausta ja aineiston käsittelyn metodi ovat epäselviä, jää analyysi usein melko kuvailevalle tasolle. Osaa kirjan loppupään artikkeleista vaivaa myös epäkoherentti ilmaisutyyli. Tämä on harmillista, sillä kirjan alkuosa ja johdanto lupaavat hyvää: Outi Tuomi-Nikulan, Riina Haanpään ja Aura Kivilaakson ”Kulttuuriperintökysymysten jäljillä” -johdantoluku on harvinaisen selkeä ja kauniisti muotoiltu. Myös Mika Suonpään artikkeli, joka käsittelee kulttuuriperintö-käsitettä Britannian poliittisessa keskustelussa, toimii hienosti sekä metodologisella että analyyttisellä tasolla.
Punaisen langan jäljillä
Mitä on kulttuuriperintö? -kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa, ”Kansallinen ja ylirajainen kulttuuriperintö”, pyrkii katsomaan kulttuuriperinnön usein hyvin rutiininomaisen ja tiedostamattoman nationalistisesti värittyneen tulkinnan tuolle puolen. Monikulttuurisuus ja transnationalismi ovat monen nykyisen yhteiskunnallisen ja humanistisen tutkimuksen mielenkiinnon kohde, ja niiden ottaminen mukaan kulttuuriperintötutkimukseen on erittäin relevanttia. Kulttuuriperintö sinänsä on jo ilmiönä hyvin transnationaali, mikä saattaa jäädä nationalistisessa tulkintamallissa huomiotta. Kansallisuutta ja ylirajaisuutta käsittelevä kokonaisuus onkin kirjan mielenkiintoisin osuus.
Toinen osa, ”Kulttuuriperintöprosessien jäljillä”, on nimensä mukaisesti hajanaisempi osio. Sen ansio on paikallisuuden ja pienyhteisöjen kulttuuriperintöpuheen esilletuonti, mutta artikkelit eivät keskustele keskenään kovinkaan juohevasti. Tämä toki on artikkelikokoelmassa yleisesti melko vaikeasti saavutettava tavoite. Kirjan kolmas osa, ”Kulttuuriperintö tuotteistamisessa”, jatkaa samaa linjaa. Harmillista on, että esimerkiksi kirjan johdannossa mainittua perinnematkailun (heritage tourism) käsitettä ei mainita tuotteistamisosiossa lainkaan, eikä sijaa anneta myöskään kulttuuriperinnön ja populaarikulttuurin risteyskohtien tarkastelulle, vaikka tähänkin johdannossa viitataan. Näillä aiheilla voisi hyvin osallistua kansainvälisen kulttuuriperintötutkimuksen päivänpolttaviin kysymyksiin.
Kuten sanottu, kulttuuriperinnön käsite on hyvin – jopa liian – hajanainen. On mustavalkoista vaatia kaikkia kohtaamaan aihe esimerkiksi kriittisen kulttuuriperintötutkimuksen näkökulmasta, mutta jonkinlaista metodologista reflektiota olisi hyvä teeman suhteen harjoittaa. Nyt artikkeleiden suhde takakannessa mainittuun ”punaiseen lankaan”, ”kulttuuriperintöprosesseihin eli tapaan, jolla kulttuuriperintöä määritellään paikallisen perinteen, muistin, vallan, rahan ja politiikan keinoin” jää osin hivenen hataraksi.
Kirjallisuus
Aarnipuu, Petja 2008: Turun linna kerrottuna ja kertovana tilana. Helsinki: SKS.
Bendix, Regina 2000: Heredity, Hybridity and Heritage from One Fin de Siècle to the Next. – Anttonen, Pertti J., Siikala, Anna-Leena, Mathisen, Stein R. & Magnusson, Leif (eds.), Folklore, Heritage Politics and Ethnic Diversity. Botkyrka: Multicultural Centre. 37–54.
Kirshenblatt-Gimblett, Barbara 1995: Theorizing Heritage. – Ethnomusicology 39(3): 367–380.
Opetusministeriö 2003: Maailmanperintö Suomessa. Opetusministeriön maailmanperintötyöryhmän muistio ja toimenpide-ehdotukset. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2003: 15 [online]. [18.2.2014.]
Opetus- ja kulttuuriministeriö 2013: Suomi liittyi Unescon aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimukseen [online]. [18.2.2014.]
Filosofian ja musiikin maisteri Heidi Haapoja tekee väitöskirjaa Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineessa kalevalamittaisesta runolaulusta nykykansanmusiikin kontekstissa.