Hyvärinen, Matti, Hatavara, Mari & Hydén, Lars-Christer (eds.) 2013: The Travelling Concept of Narrative. Amsterdam/Philadelphia: John Benjamins Publishing Company. 311 sivua.
Tuija Hovi
Kertomuksen ja kerronnan tutkimusta tehdään yhä useammilla tieteenaloilla ja mitä moninaisimmilla kentillä. Perinteiset kirjallisuudentutkimus sekä kielen ja suullisen perinteen tutkimus ovat jo pitkään saaneet jakaa narratiivi-käsitteen monen muun käyttäjän kanssa. Tieteiden- ja kulttuurienvälisyys tutkimuksessa ovat sekä laajentaneet että hämärtäneet käsistä toisiin vaeltaneen käsitteen merkitystä. Tuotteliaat narratiivisen tutkimuksen edustajat Matti Hyvärinen, Mari Hatavara ja Lars-Christer Hydén ovat toimittaneet tukevan artikkelikokoelman, jonka tavoitteena on ennen kaikkea käsitteellinen täsmennys rönsyilevässä narratiivin tutkimuksessa. Kokoelman artikkelit tarkastelevat kolmea tärkeää aluetta narratiivisissa teorioissa: käsitteellistä, materiaalista ja kontekstuaalista. Tekstit on ryhmitelty kolmeen osa-alueeseen, joissa osittain toisiaan leikkaavina teemoina ovat käsitteen historiallisten linjojen seuraaminen, faktan ja fiktion vaihtosuhde sekä kehollisuuden rooli narratiivisuudessa.
Kansainvälinen kirjoittajakunta tulee Tanskasta, Suomesta, Ranskasta, Saksasta, Ruotsista, Italiasta, Iso-Britanniasta, Yhdysvalloista ja Kanadasta. Monitieteisyys kokoelmassa toteutuu kirjallisuuden narratologian, humanistisen narratiivisen teorian ja yhteiskuntatieteellisen kertomusten tutkimuksen kautta. Kirjoittajat edustavat filosofiaa, psykologiaa, lingvistiikkaa, kirjallisuudentutkimusta ja sosiologiaa. Koska kokoelma The Travelling Concept of Narrative rakentuu johdannon lisäksi kaikkiaan peräti 14 artikkelista, esittelen teoksen tässä yleisluonteisesti ja nostan esiin vain muutamia folkloristisesti virittyneen lukijan yksittäisiä huomioita.
Historialliset linjat
Kokoelman otsikko on viittaus Mieke Balin (2002) ajatukseen humanistisilla aloilla vaeltavista käsitteistä. Artikkeleissa analysoidaan narratiivi-käsitteen muunnoksia, siirroksia ja yhteismitattomuutta. Avausartikkelissaan Matti Hyvärinen jäsentää niin kutsuttua narratiivista käännettä, jota hän on jäljittänyt myös aiemmissa julkaisuissaan. Hyvärinen esittää, että itse asiassa on puhuttava vähintään neljästä erillisestä käänteestä. Niistä kullakin on omanlaisensa tutkimustavoite, kieli ja näkemys narratiivin syvimmästä olemuksesta. Käänteet asemoituvat kirjallisuudentutkimukseen, historiankirjoitukseen, sosiaalitieteisiin ja laajempaan kulttuuriseen käänteeseen mediassa ja politiikassa.
Mark Freeman puolestaan tarkastelee lähemmin niitä intellektuelleja liikkeitä ja motiiveja, jotka ovat vaikuttaneet narratiivisten käänteiden taustalla. Sellaisina hän näkee Paul Ricoeurin ajattelun vaiheet tai ”hetket”, jotka hän on nimennyt freudilaiseksi eli psykodynaamiseksi, tekstuaaliseksi, historiankirjoituksen hetkeksi ja poeettiseksi hetkeksi. Niiden kautta Ricoeur käsitteellisti esimerkiksi kielen ja todellisuuden suhdetta sekä avasi referentiaalisuuden ideaa ja merkityksen kontekstuaalisuutta, kuin myös metaforan roolia kielessä ja kerronnassa vanhaa ja uutta, läheistä ja etäistä yhteen sitovana tekijänä. Nämä vaiheet ja niiden innoittaman käsitteellisen pohdinnan Freeman näkee perustana sille, ettei narratiivinen tutkimus todennäköisesti jää vain ohimeneväksi vaiheeksi tutkimushistoriassa vaan on tullut jäädäkseen. Se on hänen mukaansa erityisesti Ricoeurin esille nostaman hermeneuttisen tulkintatavan seurausta.
Käänteiden historiaa on varmasti kaavoittanut myös tietty emansipatorinen tavoite. Narratiivisella tutkimuksella on myös annettu ääni marginaalille, löydetty uusia merkityksenannon tapoja, hahmotettu vastakertomuksia ja tutkittu alistavuutta. Haasteena tutkijalla on silloin löytää riittävä herkkyys tunnistaa eri äänet. Olivia Guaraldo analysoi artikkelissaan italialaisen feminismin narratiivisuutta, joka ei ole vain antanut ääntä uusille poliittisille subjekteille ja tietoisuudelle vaan myös uudistanut itse subjektin, kehollisen itseyden ja minä–muut-suhteen ymmärrystä. Hänen mukaansa nimenomaan marginaaliset ryhmät olivat luomassa narratiivista käännettä omine yhteiskunnallisine tarpeineen.
Puhuttua ja kirjoitettua totta ja tarua
Kysymys faktasta ja fiktiosta nivoutuu myös toiseen kirjoittajien pohtimaan kysymykseen, nimittäin kirjallisen ja luonnollisen kertomuksen suhteeseen. Niiden suhdetta, erityisyyttä ja samankaltaisuutta, pohditaan useassa tekstissä. Niin ikään artikkeleissa punnitaan, tuleeko narratiivi ymmärtää prosessina ja toimintana vai muotona ja (kommunikaation) lajina.
Jens Brockmeier paneutuu artikkelissaan narratiiviseen mieleen ja kerronnan kulttuurisiin konventioihin analysoimansa itsemurhakirjeen tekstin kautta. Hän tulkitsee itsemurhakirjeen dialogisena aktina, vuoropuhelun tapahtumana, jonka tulkinta rakentuu viime kädessä intersubjektiivisesti. Mari Hatavara on puolestaan vertaillut kuvitteellista ja aitoa autobiografiaa. Kaksi kirjallista tekstiä – fakta ja fiktio – näyttäytyvät merkityksenannon kenttinä, joiden tekstuaalisia piirteitä, kokemuksen välittämisen moodia ja mielen tyyppejä tekstien takana kirjoittaja analysoi kognitiivisen narratologian keinoin.
Kokoelman artikkeleista lähinnä folkloristista otetta on Alexandra Georgakopouloun lingvistisesti suuntautunut tutkimus uutisten kertomisesta (engl. breaking the news) kerronnallisena kommunikaation lajina. Hänen etnografisina aineistoinaan ovat peruskouluikäisten lasten puhetallenteet kouluympäristössä sekä sosiaalisesta mediasta (Facebook, Twitter) kerätty aineisto. Niin Georgakopoulou kuin Mark Freemankin vetävät rajaa isojen ja pienten, ”käsillä olevien” kertomusten tutkimuksen välille, mitä Andreea Deciu Ritivoi loppupuheenvuorossaan kritisoi. Ritivoi kysyy, mikä loppujen lopuksi on ”pieni kertomus” ja yksinomaan suullinen – monet suuret kertomuksetkaan eivät välttämättä ole kirjallisia.
Valaisevaa ja ajatuksia herättävää on monien tekstien jo totuttuja konventioita kyseenalaistava pohdinta. Esimerkiksi Brian Schiff ruotii narratiivin käyttöä psykologiassa. Ongelmana hän näkee käsitteen ”ylisoveltamisen” ja epäselvän määrittelyn, minkä seurauksena narratiivinen psykologia on vaarassa sortua triviaaliksi. Schiff tarkastelee kahta tieteenalallaan jännitteistä suhdetta eli teorian ja metodin sekä rakenteen ja funktion suhdetta ja keskinäistä roolia. Nämä suhteet eivät toki ole olleet muillakaan tieteenaloilla aina lähdeveden kirkkaita. Metodologista kritiikkiä jakaa myös Kuisma Korhonen artikkelissaan, jossa hän tarkastelee narratiivi-käsitteen ymmärrystä kulttuurisen trauman teorioissa.
Matka jatkuu
The Travelling Concept of Narrative -kokoelman artikkelien valossa narratiivinen käänne ei ole vain teoreettinen diskurssi vaan laajempi kulttuurinen ilmiö. Kuitenkin, kuten toimittajat johdannossaan toteavat, kertomus käsitteenä menettää helposti relevanssinsa liian laajasti ymmärrettynä. Andreea Deciu Ritivoi punoo lopuksi yhteen artikkelien esittämät käsitteelliset käännökset ja piruetit kriittisellä arviollaan käsitteen kierrätyksestä eri tieteenaloilla ja kulttuureissa. Hän toteaa katsauksessaan narratiivisen tutkimuksen olevan jo globaalia (joskin maailma tässä yhteydessä tarkoittaa käytännössä samaa kuin jääkiekossa: Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa). Ritivoi on lukenut kokoelmaa sekä narratiivin voittokulkuna että varoitustarinana. Kaikki tutkijat ja tieteenalat eivät pyri samoihin tavoitteisiin. Siispä kenen tavoitteet ovat oikeutetumpia kuin muiden? Entä mitkä käyttötavat ja sovellukset ovat parempia kuin muut? Ritivoi kiittää kokoelman ”ekumeenista” lähestymistapaa. Kirjallisen ja luonnollisen narratologian rinnakkaisuus teoksessa tukee molempia tutkimussuuntia sekä näkemystä kirjallisen ja suullisen kerronnan vuorovaikutuksesta.
Yhteisen käsitteen soveltaminen hyvin erilaisilla aloilla historiankirjoituksesta lakiin ja psykologiaan on tullut mahdolliseksi niin kutsutun narratiivisen käänteen ansiosta. Muutosta käsitteen ymmärryksessä on ruokkinut siirtymä kirjallisuudesta tieteidenvälisyyteen hermeneutiikan ja kognitiotutkimuksen läpi. Liikkumisen lisäksi narratiivin käsite on myös muuttunut – yhtäältä reissussa rähjääntynyt, toisaalta uusia maailmoja kohdatessaan kasvanut ja vahvistunut.
Kirjallisuus
Bal, Mieke 2002. Travelling Concepts in the Humanities. A Rough Guide. Toronto: University of Toronto Press.
Filosofian tohtori Tuija Hovi työskentelee tutkijana Åbo Akademin uskontotieteen oppiaineessa.