Bergholm, Alexandra 2012: From Shaman to Saint: Interpretive strategies in the study of Buile Shuibhne. Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia. 212 sivua.
Elina Hytönen-Ng
Alexandra Bergholmin kirja From Shaman to Saint: Interpretive strategies in the study of Buile Shuibhne tutkii paljon huomiota saanutta keskiaikaista irlantilaista tekstiä, jossa käsitellään Buile Shuibhnen tarinaa ja hulluutta. Bergholm tarkastelee tarinaa useammassa tulkinnallisessa kontekstissa, joita on käytetty aiemmin tarinan avaamiseen ja jotka ovat vaikuttaneet tätä kautta siihen, miten tarina on ymmärretty. Tulkinnalliset kontekstit ovat historiallinen, esikristillinen, kristillinen sekä antropologinen, ja niiden vuoksi päähenkilön hulluus avautuu usealla tasolla. Shuibhnen hahmoa voidaan lukea sekä šamaanin, irlantilaisen pyhyyden, kelttiläisen jumalan että hullun noviisin kautta. Buile Shuibhne voidaan nähdä muun muassa esimerkkinä kelttiläisestä kujeilija (trickster) -hahmosta. Bergholm pyrkii avaamaan tekstiä lähinnä osana yhteisöllisiä odotuksia ja lukustrategioita, eikä niinkään yksilön lukukokemuksen kautta.
Buile Shuibhnen tarina
Buile Shuibhne kertoo tarinan irlantilaisen Dál n-Araidhen kuninkaasta, joka pyhimyksen kiroamana pelästyy taistelun ääniä keskellä Mag Rathin taisteluita ja pakenee vuosiksi metsään elämään. Tarinan mukaan Shuibhne tekee useampia yrityksiä palatakseen takaisin osaksi normaalia yhteiskuntaa, mutta yritykset epäonnistuvat erinäisistä syistä. Lopulta kuitenkin hieman ennen kuolemaansa Shuibhne kohtaa pyhimyksen, joka säälii tätä samalla kun hänen tarinansa merkitään ylös. Buile Shuibhnen tarina löytyy kolmesta säilyneestä käsikirjoituksesta, joista kaksi sijaitsevat Dublinissa Royal Irish Academy:n kokoelmissa ja kolmas Brysselin kuninkaallisessa kirjastossa. Kaikkien käsikirjoitusten on aiemman tutkimuksen valossa nähty olevan liitoksissa toisiinsa. Yhteys palautuu kolmea sukupolvea aikaisempaan esitekstiin.
Buile Shuibhne on yleisesti nähty kirjallisena arkkityyppinä. Hänen hulluutensa voidaan nähdä laajennettuna metaforana, joka saa merkityksensä varsinaisen narratiivin ulkopuolelta. Bergholmin hypoteesina on, että Shuibhnen hulluutta voidaan tulkita symbolisesti, kun huomioimme, miten paljon se muistuttaa muita varhaisessa irlantilaisessa kirjallisuudessa tavattavia hulluusteemoja. Kirjan toisena hypoteesina on ajatus, että Shuibhnen hulluuden ymmärtämisen kontekstina toimii parhaiten uskonnollinen luenta. Näistä lähtökohdista Bergholm lähtee avaamaan keskiaikaista tekstiä.
Kirjan alkuosassa Bergholm tarkastelee muun muassa käsikirjoituksen historiallisia ulottuvuuksia, kirjoitusajankohtaa ja tarinan käsittelyä muissa keskiaikaisissa irlantilaisteksteissä. Tästä fokus siirtyy hulluusteeman ja siihen liittyvien erilaisten merkitysten avaamiseen varhaisissa irlantilaisteksteissä. Hulluudelle sinällään on määritelty aiemmissa tutkimuksissa varsin moninaisia aiheuttajia, mutta myös hulluuden tyypeissä on eroja. Samaten hulluudesta paranemisen tapoja on useita. Geilt-sanalla taas on viitattu irlantilaisissa teksteissä henkilöön, joka ajautuu hulluuteen pelosta tai paniikista esimerkiksi taistelukentällä koettujen kokemusten jälkeen. Irlantilaisissa teksteissä hulluuteen eivät ajaudu vain miehet, vaan tarinoiden mukaan myös naiset, vaikkakin syyt näyttäisivät olleen erilaisia miesten ja naisten välillä. Mielenkiintoista sinällään, että geltacht, joka viittaa taas kauhuun, kiihkoon ja hulluuteen, löytyy geilt-sanan kanssa vanhasta norjalaisesta ja islantilaisesta kirjallisuudesta muodoissa geltacht ja gjalti. Termien on nähty yleisesti olevan irlantilaisia lainasanoja.
Historiallinen tulkinta
Tulkinnan neljä eri kontekstia, historiallinen, esikristillinen, kristillinen sekä antropologinen, muodostavat johdannon lisäksi myös kirjan osat. Vaikka Buile Shuibhnea on tutkittu vuosien saatossa varsin paljon, on näiden kontekstien näkökulmasta tapahtuvaa tulkintaa pidettävä jossain määrin innovatiivisena pyrkimyksenä. Historialliseen tulkintakontekstiin keskittyvän osion aloittaa Shuibhne Geiltin tarkastelu kelttiläisen Villi mies -tradition puitteissa. Esimerkiksi walesilainen Myrddin hahmo, skottilainen Lailoken ja Merlin of Geoffrey of Monmouth voidaan nähdä villin miehen stereotypioina. Naapurikulttuurien samanlaisia teemoja on yleisesti tulkittu osoituksena kulttuurien välisestä lainaamisesta. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä mahdollisuutta, että teemat olisivat syntyneet alkujaan itsenäisesti toisistaan irrallaan. Eri tarinoiden vertailu kuitenkin näyttää tarinan keskeiset asiat, jotka ovat hulluuden alkaminen taistelussa, ennustus, pyhimys ja kolminkertainen kuolema.
Muiden tekstien tarkastelu paljastaa myös Shuibhne Geiltin tarinasta löytyvän lentämiseen, keholliseen ketteryyteen, nopeuteen ja hyppäämiseen liittyvien teemojen olennaisuuden. Irlantilaisissa teksteissä ja perinteessä näiden on katsottu liittyvän villiyden tai hulluuden tilaan. Motiivin alkuperästä ei ole kuitenkaan minkäänlaista näyttöä. Mielenkiintoista kuitenkin on, että hulluus (geltacht) -teema kehittyy täyteen mittaansa vain yhdessä tarinassa Shuibhne Geiltin lisäksi.
Esikristillinen, kristillinen ja antropologinen tulkinta
Varhaisessa irlantilaisessa kirjallisuudessa, vaikka sen katsotaan usein olevan suhteellisen myöhään kirjoitettua, on löydettävissä elementtejä, jotka voidaan johtaa takaisin esikristillisiin aikoihin. Teksteissä on muun muassa merkkejä šamanismista, kelttiläisestä mytologiasta sekä indoeurooppalaisesta ideologiasta. Tutkimus on ollut taipuvainen tarkastelemaan Shuibhne Builea eräänlaisena kelttiläisen šamaanin arkkityyppinä. Eliadeen viitaten Bergholm toteaa, että šamanismin tutkimus on painottanut ajatusta siitä, että šamanismista on löydettävissä ihmisrodun alkuihin viittaavia elementtejä. Nykypäivän modernilla ihmisellä taas on mahdollisuus saavuttaa tämä pyhä ikuinen tieto eeppiseen kirjallisuuteen ja kansantarustoon jääneistä jäljistä.
Kun geilt-hahmot tulkitaan šamaaneiksi, näyttäytyy geilt maailman eri tasojen välisenä välittäjänä, jolla on jonkinlaista yliluonnollista tietoa. Hahmon ketteryyden ja tämän suorittamat hypyt Bergholm taas näkee esimerkkeinä yliluonnollisista kyvyistä. Geilt-hahmoihin on yleisesti liitetty myös lintusymboliikkaa, joka osaltaan tukee šamanistista tulkintaa. Onhan lintu eläimenä usein olennainen osa šamaanin asua tai maailmankuvaa. Myös Shuibhne Builen tarinalle keskeiset puut tukevat šamanismitulkintaa.
Kristinuskon saapumisen jälkeen kristinuskon voitto luonnonuskonnoista nousi keskeiseksi teemaksi irlantilaisessa kirjallisuudessa. Aiheet druidien ja kristillisten pyhimysten kohtaamisista alleviivasivat uuden uskon ylemmyyttä ja luonnonuskontojen henkisen auktoriteetin aseman alasajoa. Myös tämä on nähtävissä Shuibhne Builen tarinassa.
Antropologisessa tulkinnassa kiinnitetään huomiota tarinan sisältämiin epäpyhän ja pyhän villin miehen teemoihin. Shuibhne on myös nähty noviisina, joka odottaa liminaalisessa tilassa siirtymistään kristilliseen ryhmään ja kristinuskoon. Bergholm kuitenkin ehdottaa, että Shuibhnen tarinaa ei pitäisi nähdä liitoksissa minkään uskonnollisen ryhmän jäsenyyteen, vaan se on pikemminkin näiden ryhmittymien sisällä liittyen niihin kaikkiin.
Yleisiä huomioita
Kuten arvion järjestyksestä käy ilmi, on historiallinen tulkintakonteksti oma kokonaisuutensa kirjassa, eikä se keskustele paljonkaan muiden tulkinnallisten kontekstien kanssa. Esikristillinen, kristillinen ja antropologinen tulkinta taas kytkeytyvät kirjan loppua kohden enemmän toisiinsa. Tämä kaksijakoisuus ei sinällään häirinnyt lukukokemusta, mutta jätti lukijan miettimään sitä, olisiko historiallinen tarkastelu toiminut paremmin osana johdantoa ilman, että se esitetään erillisenä tulkinnallisena kontekstina. Toisaalta Bergholm nostaa esille myös kysymyksen siitä, miten paljon tarun muistiinmerkitsijät ovat muuttaneet tekstin sisältöä. Kuka antoi tarinoille niiden viimeisen muodon sellaisina, kuin me ne tänä päivänä tunnemme? Tämä on olennainen kysymys sen vuoksi, että aiemmin muistiinmerkitsijät nähtiin passiivisina toimijoina. Samanlaisia keskusteluita löytynee myös muihin kansantaruihin liittyen.
Erityisen ilahduttavaa kirjassa oli tekstin sujuvuus. Tekstiin on jäänyt muutamia pieniä kirjoitusvirheitä, jotka tarkkasilmäinen lukija huomaa, mutta yleisesti ottaen kirja on hyvin viimeistelty. Kirja oli siis varsin mukavaa luettavaa.
Filosofian tohtori Elina Hytönen-Ng toimii tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopistossa.