Frog, Siikala, Anna-Leena & Stepanova, Eila (toim.) 2012: Mythic Discourses: Studies in Uralic Tradition. Helsinki: SKS. 485 sivua.
Elina Hytönen-Ng
SKS:n vuonna 2012 julkaisema Mythic Discourses: Studies in Uralic Traditions on kansainvälisesti mielenkiintoinen teos, jossa kolmen eri maan tieteellinen osaaminen yhtyy niin sanotun uralilaisten kulttuurien tutkimisen puitteissa. Kahdeksastatoista englanninkielisestä artikkelista koostuva teos tavoittaa aiheellaan myös kansainväliset lukijat ja nostaa tutkimusalan tuntemusta myös Suomen ja sen lähialueiden ulkopuolella. Kirjan tavoitteena voidaan pitää uralilaisten perinteiden tarkastelemista nykyaikaisesta näkökulmasta.
Tilan puutteen vuoksi käsittelen tässä artikkelissa vain muutamia artikkeleita, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö muut teoksen artikkelit olisi hyvin kirjoitettuja tai kiinnostavia.
Jumalien tarinat
Kirja on jaettu neljään eri osaan artikkeleiden aiheiden mukaisesti. Ensimmäinen osio ”Gods and Their Stories” toimii eräänlaisena alustana, jolle teoksen loput artikkelit rakentuvat. Osan avaa oikeutetusti Anna-Leena Siikalan artikkeli ”Myths as Multivalent Poetry: Three Complementary Approaches”. Siikala käsittelee tekstissään suomalais-ugrilaisten kansojen sekä Siperian hantien ja mansien perinteitä kolmesta erilaisesta teoreettisesta tutkimusnäkökulmasta.
Myyttien monitasoisuus antaa tällaiselle useampaa näkökulmaa hyväksi käyttävälle lähestymistavalle varsin hedelmällisen maaperän. Siikala on nostanut tarkastelun kohteeksi hantien ja mansien hirvenmetsästys- ja karhumyytit sekä niiden astraalisen ulottuvuuden. Tekstissä tehdään myös nopeita vertauksia kalevalamittaisten runojen hiiden hirven hiihdäntä -myyttiin sekä karhun syntymistä käsitteleviin myytteihin. Myyttien tarkastelun kautta esille nousee myös se, miksi toiset eläimet koetaan tietyissä kulttuureissa tärkeiksi ja toiset ohitetaan tai leimataan. Tällaisesta voitaisiin pitää esimerkkeinä muun muassa karhusta ja sudesta nykypäivän Suomessa käytäviä keskusteluja.
Laajempaa lukijakuntaa ajatellen artikkelin mielenkiintoisimpana osiona voitaisiin pitää kahta viimeisintä kappaletta, joissa Siikala pohtii sitä, miten myytit toimivat osana poliittista toimintaa ja globalisoituvaa maailmaa. Vaikka keskustelu jääkin tältä osin suhteellisen suppeaksi, nousee tämän tarkastelun kautta esille kysymyksiä siitä, miten perinteisiä myyttejä voidaan käyttää hyödyksi muun muassa kansallisvaltiota ja etnistä identiteettiä luotaessa. Osion muissa artikkeleissa käsitellään erilaisten jumalien ja sankareiden ympärillä vaikuttavia perinteitä sekä kertomuksia. Mielenkiintoisia lähestymistapoja tarjoaa muun muassa Vladimir Napolskikh’n artikkeli ”The Earth-Diver Myth (A812) in Northern Eurasia and North America: Twenty Years Later”. Napolskikh laajentaa kirjan tarkastelualaa myös Pohjois-Amerikkaan todeten, että erilaisia sukeltajamyytin variaatioita näyttää löytyvän kaikkialta arktisilta alueilta. Napolskikh’n tulokset korreloivat hänen mukaansa molekyyligenetiikan löydösten kanssa. Maansukellus-myyttiä näyttäisi löytyvän samoilta etnisiltä ryhmiltä kuin tiettyä DNA:n haploryhmää. Tämä löydös ei sinällään lukijaa yllätä, sillä haploryhmähän viittaa ihmisryhmien jonkinasteiseen geneettiseen sukulaisuuteen, jonka perusteella voidaan jäljittää myös eri kansojen sukulaisuutta ja muun muassa kansainvaellusta. Myyttihistorian rinnastaminen genetiikkaan tarjoaa kuitenkin mielenkiintoisen esimerkin uudenlaisesta kokeellisesta tavasta tehdä folkloristista tutkimusta.
Sammon takojat
Kirjan toisessa osiossa käsitellään Sampoon liittyviä myyttisiä diskursseja. Osion ensimmäinen, Lotte Tarkan artikkeli ”The Sampo: Myth and Vernacular Imagination” käy lävitse Sammon ympärillä käytyjä keskusteluja 1800-luvulta nykypäivään. Tämäntyyppiset tarkastelut aukeavat useimmiten parhaiten, kun niitä lähestytään niitä ympäröineiden myyttisten maailmankuvien ja uskomustraditioiden valossa. Sammon tarkastelussa hedelmällisintä onkin merkitysten ja yksilöllisten variaatioiden monikerroksisuus. Sampoa voidaan pitää hyvänä esimerkkinä siitä, miten ihmiset luovat merkityksiä muokkaamalla rajoitettua määrää kulttuurillisia ja perinteisiä kuvia. Tarkka pitää Sampoa ihmisten resurssien symbolina, joka mahdollistaa arvojen ja merkitysten luomisen vähäisistä resursseista.
Pekka Hakamies tarkastelee artikkelissaan ”Ilmarinen and Popular Techno-Utopian Conceptions” Sammon takojaa seppä Ilmarista. Kalevalassa Väinämöisen varjoon jäänyttä Ilmarista voidaan lähestyä Agricolan listan mukaisesti ilman ja taivaan jumalana, joka toimii eräänlaisena asioiden luojana. Hakamies tarkastelee Ilmarista muun muassa häneen liitettyjen luonteenpiirteiden kautta ja vertaa seppää muissa myyteissä esiintyviin seppäsankareihin, esimerkiksi kreikkalaiseen Hephaestukseen. Sepän mytologisointia voidaan pitää varsin luonnollisena seurauksena rauta-ajan kehitykselle ja uudenlaisten teknologioiden ilmestymiselle. Onkin todennäköistä että Ilmariseen liittyvät runot ovat peräisin rauta-ajalta. Mircea Eliade (1978) on selittänyt sepän liitosta taivaaseen sillä, että takomisessa käytetty rauta oli alkujaan peräisin taivaalta pudonneista meteoriiteista. Rautaan itseensä on liitetty mytologisia, esimerkiksi tietäjää suojaavia ominaisuuksia.
Sukupuolta, aikaa ja paikkaa tarkastelemassa
Kolmannessa ”Gender, Genre and Mythic Patterns” -osiossa olevat neljä artikkelia käsittelevät hyvin laaja-alaisesti sukupuoleen sekä genreen liittyviä kysymyksiä. Galina Mišarina tarkastelee omassa artikkelissaan Komin alueella karkottamisrituaalien yhteydessä käytettyä itkemistä, joka on liittynyt erityisesti luteiden ja ohdakkeiden karkottamiseen. Mišarina lähestyy näiden rituaalien yhteydessä tapahtuvaa itkemistä performatiivisuuden kautta ja pohtii genren ongelmaa tässä yhteydessä. Hän selittää itkemisen käyttämistä sillä, että karkotuksen kohteet vietiin rituaalien kautta tuonpuoleiseen. Itkut loivat myös eräänlaisen suojaavan rajan pahaa aiheuttavien objektien ja ihmisten välille.
Neljäs ja viimeinen osio, ”Place, Space and Time”, koostuu viidestä artikkelista, joissa käsitellään myyttisten diskurssien roolia luotaessa ymmärrystä maailmasta uskomusten, paikallisuuden, kerronnan ja rituaalien kohtauspaikkana. Viimeisen osion avaa Karina Lukinin artikkeli ”Narrating the Last Shaman”. Lukin tarkastelee artikkelissaan Kolgujevin saaren viimeisestä nenetsišamaanista Amgalëvista kertovaa kahta erilaista kertomusta sekä näiden seurauksia. Šamaanien kuolemaa käsitellään nenetsien diskursseissa hyvin vähän, vaikka näistä tapahtumista onkin tieteellisessä tutkimuksessa kirjoitettu suhteellisen paljon. Tämä lähtökohta avaa mielenkiintoisen näkökulman Lukinin artikkelille. Lukin käsittelee mielekkäästi myös laajemmin Kolgujevin nenetsien šamanismin ja šamaanien häviämistä osana neuvostoajan murrokseen liittyvää elämäntavan muutoksista johtuvaa kriisiä.
Jaetut myytit
Myyttien tutkiminen on alkanut viime vuosina taas kiinnostaa sekä perinteentutkijoita että kulttuurintutkijoita. Kuten Siikala artikkelinsa alussa kirjoittaa, myytit tuovat esille perustavanlaatuisia kysymyksiä kulttuurista ja ihmisten olemassaolosta. Tästä syystä myyttien tutkimista on pidetty tärkeänä tarkasteltaessa eurooppalaista kulttuurihistoriaa sekä pienten kansojen kulttuuri-identiteetin muotoutumista. Myyttien voidaan katsoa paljastavan meille tärkeitä asioita menneisyydestämme ja kulttuurisesti olennaisista kysymyksistä. Kulttuurien välillä jaetut myytit tarjoavat myös mielenkiintoisia näkökulmia kulttuuristen ja etnisten identiteettien luomiseen ja avaavat ovia yhteisen menneisyyden pohtimiseen.
Lukijaa jää kirjan kokonaisuutta tarkastellessa kuitenkin häiritsemään muutama seikka. Samalla kun useat teoksen artikkeleista keskustelevat toistensa kanssa varsin läheisesti, jää osa teoksen artikkeleista nyt hieman irralleen, omiksi kokonaisuuksikseen. Tämä on kuitenkin varsin tyypillistä tämän tapaisille kokoomateoksille. Osaa aiemmin julkaistuista artikkeleista on vaikeaa sitoa myöhemmin kirjoitettuihin teksteihin. Kirjassa huomiota herättää väistämättä myös tiettyjen artikkeleiden kielen tason vaihtelevuus. Muutama artikkeleista tuntuu jääneen vaille kunnollista oikolukua, sillä englannin kieli on niissä hyvin kapulakielistä. Tämä on hyvin tyypillistä käännöksiin perustuville artikkeleille, mutta tämäntyyppiset laajempaa kansainvälistä huomiota hakevat teokset vaatisivat hyvin huolellista kielenhuoltoa editointivaiheessa. Pelkkä oikoluku ei useimmiten korjaa muun muassa monimutkaisia lauserakenteita, jotka taas tekevät teoksesta lukijan kannalta hyvin raskaan luettavan.
Alueita ja aihetta vähemmän tuntevalle lukijalle, erityisesti kansainvälistä lukijakuntaa ajatellen, olisi kirjassa voinut olla karttoja niistä alueista, joita artikkeleissa käsiteltiin. Nyt lukijalle jää sellainen mielikuva, että lukijan oletetaan tietävän, missä teoksessa käsitellyt alueet ovat maantieteellisesti. Tämäntyyppiset konferensseista syntyneet, varsin hyvin rajatutut kokoomateokset tarjoavat kuitenkin varsin mielekkäitä kokonaisuuksia, joita toivoisi näkevänsä useamminkin. Teoksessa on useita artikkeleita, jotka on julkaistu jossain muodossa aikaisemmin, osa suomeksi tai englanniksi. Tämä ei sinällään alenna teoksen arvoa, vaan tuo erilaisissa konteksteissa aikaisemmin julkaistut teokset nyt osaksi yhtenäistä kirjaa, jossa artikkelit voivat luontevasti keskustella toistensa kanssa.
Kirjallisuus
Eliade, Mircea 1978: A History of Religious Ideas I. From the Stone Age to the Eleusinian Mysteries. Chicago: Chicago University Press.
Filosofian tohtori Elina Hytönen-Ng on Itä-Suomen yliopiston tutkijatohtori.