Laukkanen, Anu 2012: Liikuttavat erot. Etnografisia kohtaamisia itämaisessa tanssissa. Turun yliopiston julkaisuja C 355. Turku: Turun yliopisto. 226 sivua.
[Online]
Inka Juslin
Tanssintutkimus on ala, joka tulee lähelle lukijaa esimerkiksi oman käytännön kokemuksen ja harrastuksen kautta. Tanssin tutkimiseen sisältyy monia mahdollisuuksia puhutella erilaisia yleisöjä. Tutkimus voi myös herättää laajempaa yhteiskuntapoliittista keskustelua. Näin silloin, kun etnografinen aineisto kuvaa ajankohtaisia sosiaalisia käytänteitä ja kulttuurisia kohtaamisia.
Anu Laukkasen odotettu väitöskirja, jonka artikkelit ovat ilmestyessään herättäneet paljon keskustelua, on koottu ansiokkaasti uudeksi teokseksi. Artikkeliväitöskirjassa sukellukset eri aineistoihin merkitsevät tutkijalle lähtökohtien ja tulokulmien moninaisuutta, jopa erityistä joustavuutta tutkija-minän etnografisissa artikulaatioissa. Onnistuminen tässä tehtävässä on yksi lajityypin haasteista ja mahdollisuuksista.
Etnografinen tutkiva minä
Laukkasen väitöskirjan vahvuus on eittämättä moninaisen tutkimuskentän haltuunotto. Tanssintutkimuksen, kulttuurintutkimuksen ja esitystutkimuksen kysymyksenasetteluja on yhdistetty naistutkimuksen performatiivisuutta, sukupuolta, feminiinistä, naiseutta ja ruumiillisuutta koskeviin käsitteisiin. Tutkimuksessa on selkeästi esiin tuleva etnografinen ote ja oma tutkiva ääni, jossa kuuluu pitkäjänteinen työskentely tutkimuskysymysten parissa. Alan syvällinen tuntemus ja oma tanssiharrastus tulevat paikoitellen tutkimuksessa vahvasti esiin. Toisaalta keskustelu haastateltavien kanssa, puheenvuorojen moninaisuus ja monikulttuurisuutta käsittelevän kentän kysymykset myös haastavat tutkijan kriittisen otteen. Paikka paikoin eläytyminen on liiaksi itseään selittävää, toisinaan se koituu yhdeksi tutkimuksen vahvimmista ansioista. Laukkanen myös kuvaa joidenkin haastattelutilanteiden kömpelöitä asetelmia, jotka ilmentävät tutkimusprosessiin liittyviä tavallisiakin neuvotteluja.
Laukkasen tutkimat itämaisen tanssin käytännöt nostavat esiin erilaisia teemoja. Suomalaisessa kontekstissa tanssin terveysvaikutukset ovat olleet keskustelussa mukana. Tähän sisältyvät teemat liittyvät omaan naiseuteen, kehonhuoltoon, mielihyvään ja tanssin nautintoon. Laukkanen mainitsee myös tanssin sisältämän spirituaalisen ulottuvuuden, joka nivoutuu naiseuteen. Tutkijan oma historia tanssin parissa sekä identiteetti tanssin esittäjänä ovat ansiokkaasti mukana pohdinnassa. Hän kertoo kokeneensa tanssin vapauttavaksi, mutta toteaa myös alkaneensa suhtautua siihen akateemisten opintojen myötä kriittisemmin. Kriittisyys liittyy tanssin ylläpitämiin heteronormatiivisiin asetelmiin. Laukkanen on tutkijana kuitenkin löytänyt tutkimusasetelman ja kysymykset, joiden kautta pureutua niihin uusiin sisältöihin, joita tutkimus avaa omalle tanssin harrastamiselle.
Itämaisen tanssin ilmiö on Suomessa varsin uusi, vaikka harrastajien joukko on suhteellisen runsas. Laukkanen taustoittaa työtään käymällä läpi tanssin ruumiillisuutta ja performatiivisuutta käsitteleviä tutkimuksia. Nämä tarjoavat hedelmällisen alustan analyysille tanssin ja sukupuolen suhteista. Laukkanen avaa käsitteen itämainen tanssi moninaisuutta ja pohtii sen kulttuurisidonnaisuutta. Suomessa tanssista tehty aikaisempi tutkimus on pyrkinyt tuottamaan tietoa eri tanssityyleistä ja opetuskäytännöistä. Tutkimus on perustunut pääosin egyptiläiseen tanssin perinteeseen. Tämä asetelma on minulle tuttu myös omakohtaisesti harrastusvuosiltani.
Tanssi ja erot
Anu Laukkasen tutkimus lisää ymmärrystä lajista pohtimalla tanssiin liittyvää tietoa, tanssin ja musiikin välistä suhdetta ja tanssin ja erojen tekemisen välistä suhdetta. Erot ilmenevät väitöskirjan keskustelussa sekä kulttuurisina eroina että merkityksinä, jotka nousevat tanssijoiden haastatteluiden ilmentämistä kokemuksista. Laukkasen väitöskirja esittää suoria kysymyksiä toisen kohtaamiselle omassa yhteiskunnassamme, jossa rinnakkaiselo meidän ja toisen (esimerkiksi maahanmuuttajataustaisten) välillä ei ole mutkatonta. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys kiinnittyy jälkikoloniaalisten erojen tulkinnan viitekehykseen. Tutkimuksen monikulttuuristen projektien analysoiminen tuo esiin kommunikaation ja yhteistyön, yhteisen liikkeen mahdollisuudet ja monikulttuurisen esityksen hybridit tulkinnat. Se pyrkii avaamaan molemminpuolisia jännitteitä, ei vain kulttuurisien erojen ja ennakkokäsityksien vaan myös hyväksymisen läpäiseminä. Kohtaamisiin kuuluvat torjutuksi tulemisen, marginalisoitumisen, odotuksen ja pettymyksen tunteet.
Tanssiminen herättää ajatuksia vapaudesta ja liittyy olennaisesti vapaa-aikaan ja harrastuksiin. Nämä taas tuovat monen naisen elämässä esiin arjen ja esityksen välisen eron. Vapaa-ajan ja harrastusten ero on jo ilman monikulttuurista diskurssia stereotypioita helposti toistava asia. Tanssiharrastuksessa naisten rutiinit, vapaa-aika, oma aika, arjen toistuvat liikkeet ja riippuvaisuus toistoista hakevat uutta sisältöä. Tutkimukseen kuuluvat sellaiset kysymykset kuin millaisia ovat arabinaiset omassa arjessaan, saavatko he esiintyä ja kenelle, ja mikä on heidän vapautensa rinnastettuna suomalaisen naisen vapauteen. Pohdinta herättää kiinnostavan keskustelun erojen dynamiikasta ja merkityksistä, joissa yhteinen tanssikokemus voi toimia alkuna uudelle ystävyydelle. Tutkimuksen lähtökohdista juuri monikulttuurisuutta koskeva kysymyksenasettelu on välttämätön, jotta mikrotason käytännöistä voidaan tehdä johtopäätöksiä laajemmista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Monikulttuurisuutta rajaavat normatiivisuudet ovat tulevaisuuden tutkimuskohteita; näiden normien kyseenalaistaminen on varmasti tärkeää, jotta monikulttuurisuus voisi toimia. Valitettavasti Suomessa pohditaan näitä asioita muita maita myöhemmin, mikä heijastuu myös akateemisessa tutkimuksessa.
Jälkikolonialistinen keskustelu
Keskeisin diskurssi näytti olevan sukupuolieron diskurssi, joka oli esioletuksena kaikissa muissa esille tulleissa diskursseissa. Dikotomiset ajattelutavat, anatomis-biologisen ruumiin ja sosiaalisesti tuotetun käyttäytymisen liittäminen yhteen ja luonnollistaminen olivat tapoja tuottaa ymmärrettävää sukupuolta tässä diskurssissa. (S. 155.)
Kuten yllä oleva sitaatti väitöskirjasta antaa ymmärtää, sukupuoli ja ruumiillisuus painottuvat tutkimuksen metodologiassa, ja ne nivoutuvat luonnollisesti tanssintutkimuksen omiin kysymyksiin. Ruumiillisuuden tutkimus merkitsee myös affektien tutkimusta. Anu Laukkasen affektitutkimuksesta kumpuavan metodologian myötä tutkimuksessa tuodaan hienosti esiin tanssin kinesteettisyyttä. Kinesteettisyys merkitsee tutkimuksessa eroja, joissa tulevat esiin tärkeät tarinat. Tutkimus nivoo yhteen eri aineistot Suomessa ja suomalaisen tutkijan Egyptiin tekemän matkan. Yksi aineisto liittyy toiseen tutkimuksen esittämissä kysymyksissä, ja kokonaisuus limittyy osaksi koloniaalisten valtasuhteiden maailmaa. Tutkimuksen teesi on: ”nähdessäni muut havaitsen myös itseni ja historiani uudessa valossa”. Keskeinen lopputulema on, että erilaisten aineistojen kirjo nostaa Suomen osaksi muuta maailmaa. Monikulttuurisuudesta tulee tilanjakaja, jonka kautta voidaan tarkastella nyky-yhteiskunnan eroja ja valtarakenteita.
Tällaisena monikulttuurisuus on kuitenkin hyvin uusi ilmiö. Sen sijaan arabimaiden tai Lähi-idän kulttuurien historiallinen eksotisointi on jatkunut pidempään länsimaissa. Itämaisen tanssin tai muiden itämaisen kulttuurin osien eksotisoinnin laajempi käsittely ja sen ymmärtämistä koskeva luokittelu on kuitenkin vielä varsin hankalaa suomalaisessa keskustelussa. Kenties siksi, että Lähi-idän ilmiöt tai erot nähdään meillä liian uusina tai kaukaisina? Kenties jälkikoloniaalisten merkitysten avaaminen Suomessa edellyttäisi oman historian moninaisuuden tunnistamista? Erittäin ansiokkaan tutkimuksen merkki on se, että se herättää uusia kysymyksiä.
Filosofian tohtori Inka Juslin on ollut post doc -tutkijana Yhdysvalloissa New Yorkin yliopistossa vuosina 2007–2010 ja Columbian yliopistossa 2012–2013. Parhaillaan hän tekee uutta tutkimussuunnitelmaa eurooppalaisen taiteen modernismin ja venäläisen avantgarden yhteisistä rajapinnoista.