Laitinen, Lea & Mikkola, Kati (toim.) 2013: Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Helsinki: SKS. 558 sivua.
Tuulikki Kurki
Suomalaisia on stereotyyppisten käsitysten mukaan pidetty vähäpuheisena kansana, mutta kuten Lea Laitisen ja Kati Mikkolan toimittama teos Kynällä kyntäjät osoittaa, niin sanottu kansa on kirjoittajana ollut varsin tuotteliasta viimeistään 1800-luvulta lähtien. Se ei ole kirjoittanut pelkästään omaan elämäänsä liittyviä muistiinpanoja, kuten helposti voisi olettaa, vaan hämmästyttävän laajasti, näytelmistä käsinkirjoitettuihin sanomalehtiin, ja mikä kiinnostavinta, varsin tietoisina aikansa kirjallisista ja yhteiskunnallisista virtauksista.
Monitieteinen teos kansankirjoittajista
Kynällä kyntäjät -teoksen taustalla on Suomen Akatemian rahoittama, Lea Laitisen johtama tutkimusprojekti Itseoppineet kirjoittajat ja kirjallistumisen prosessit (2008–2011) sekä projektin myötä syntynyt tutkijaverkosto. Teos sijoittuu monitieteiseen kirjoittavia kansanihmisiä tutkivaan kenttään, jossa kirjahistorian ja niin sanottujen egodokumenttien (kaikenlaisten omaelämäkerrallisten tekstien) tutkimus ovat saaneet kasvavaa suosiota viime vuosikymmenien aikana (Dekker 2002; Laine 2012). Viimeaikaisen tutkimuksen taustalla on nähtävissä myös 1960–1980-luvuilla virinneiden uuden sosiaalihistorian ja mikrohistoriallisen tutkimuksen kiinnostus kirjoittavia kansanihmisiä ja heidän tekstejään kohtaan (Ginzburg 1992/1976; Levi 1992/1985).
Monitieteisyyttä edustaa Kynällä kyntäjät -teoskin, sillä sen 13 kirjoittajaa edustavat kielen- ja kirjallisuudentutkimusta, kirjahistoriaa, sosiaalihistoriaa, folkloristiikkaa, uskontotiedettä, musiikkitiedettä ja etnologiaa. Vaikka kansankirjoittajia ja heidän tekstejään on Suomessa tutkittu esimerkiksi folkloristiikan piirissä viimeistään 1980-luvulta lähtien Satu Apon (1983; 1993) esiteltyä kirjoittava kertoja -käsitteen, kirjahistorian ja egodokumenttien tutkimuksen monitieteisessä kontekstissa kansankirjoittajien tekstit näyttäytyvät uudella tavalla tutkimuksellisesti kiinnostavina, kuten Kynällä kyntäjät -teos osoittaa.
Tavoite esitellä kansankirjoittajien tekstejä ja tutkimusta
Kynällä kyntäjät keskittyy niin sanottuihin kirjallistumisen prosesseihin 1800-luvun Suomessa, ja sen tavoitteena on esitellä kansankirjoittajien tekstejä ja niiden tutkimusta. Kirjallistumisella tarkoitetaan ”prosessia, jossa kirjoitettu ja painettu sana saavat yhä suuremman merkityksen sekä yksilöiden elämässä että yhteiskuntien tasolla” (s. 25). Kirjallistumisen prosessit eivät kuitenkaan kuulu vain historiaan, vaan ne ovat osa myös nykypäivää. Muutos gutenbergiläisestä painetun sanan hallitsemasta kulttuurista osittain digitaalisten muotojen kulttuuriin on sekin osa kirjallistumisen prosesseja. Kirjallistuminen sekä siihen liittyvän suullisen ja kirjallisen kulttuurin jatkuva vuorovaikutus ja jännite ovat tärkeitä käsitteitä 1800-luvun suomalaisten kansankirjoittajien toiminnan ymmärtämiseksi osana laajempia, vuosisatoja ylittäviä ja edelleen käynnissä olevia kulttuurin muutosprosesseja.
Johdannon ja päätösluvun lisäksi teoksessa on kymmenen lukua sekä viisitoista tietolaatikkoa, jotka tarjoavat lyhyehköjä tietoiskuja lukujen aihepiiriin liittyen. Ensimmäinen, Kaisa Kaurasen kirjoittama luku taustoittaa kirjallistumisen ja kirjoittavien kansanihmisten tutkimusta sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta. Lisäksi luku käsittelee luku- ja kirjoitustaidon leviämistä Suomen oloissa ja kansankirjoittajien tekstien säilymiseen liittyviä kysymyksiä. Tämän jälkeen, johdannon luomaa taustaa vasten, kukin luku esittelee yhden kansankirjoittajien tuottaman aineistotyypin: päiväkirjat ja omaelämäkerrat (Anna Kuismin), kirjeet (Taru Nordlund), sanomalehtien maaseutukirjeet (Laura Stark), rahvaan runot (Kuismin), arkkiveisut (Jyrki Hakapää), näytelmät (Lea Laitinen), novellit (Katja Seutu), kansanrunouden kokoelmat (Kati Mikkola) ja käsinkirjoitetut lehdet (Kirsti Salmi-Niklander). Teoksen päättää kirjan toimittajien loppuluku, jossa kirjallistuminen sijoitetaan osaksi suomalaisen yhteiskunnan maallistumiskehitystä ja kansan kielen rakennusprosessia 1800-luvulla.
Teoksen yksittäisistä luvuista nostan esiin ”Novellit” erityisen kiinnostavana kansankirjoittajan tekstin analyysinä. Luvussa Katja Seutu tarkastelee, kuinka kansankirjoittajien teksteissä kaunokirjallisuudesta omaksuttujen kielellisten konventioiden, esimerkiksi ajatusviivan käytön, tulkinnan avulla voidaan hahmottaa asteittainen siirtyminen suullisesta kohti kirjallista kulttuuria. Luku toimii myös eräänlaisena metaforana koko teokselle: lukija saa luvun avulla hyvän käsityksen siitä, kuinka hienovaraista yksityiskohtien ja vihjeiden tulkintaa kirjallistumisen prosessien tutkimus voi olla.
Alkukivi monitieteiseen kirjallistumisen tutkimukseen Suomessa
Kynällä kyntäjät -teosta voidaan varmasti pitää eräänlaisena ”alkukivenä” monitieteisessä suomalaisessa kirjallistumista käsittelevässä tutkimuksessa. Teos on monipuolinen katsaus 1800-luvun kansankirjoittajien toimintaan ja heidän teksteihinsä. Se esittelee kirjailijat henkilöinä elämäntarinoineen sekä tarjoilee runsaasti tekstikatkelmia kansankirjoittajien teksteistä myös lukijoiden tarkasteltavaksi. Laajemmalla tasolla teos avaa kiinnostavia näkökulmia kansanihmisten toiminnan merkitykseen suullisesta kirjalliseen kulttuurin siirtymisessä, joka liian helposti mielletään vain ylhäältä alaspäin tapahtuneeksi prosessiksi. Teos myös avaa suuntaviivoja tulevalle tutkimukselle, sillä aihepiiristä kiinnostuneille tutkijoille teos tarjoaa katsauksen Suomessa jo tehtyyn tutkimukseen ja yleiskatsauksen olemassa oleviin aineistoihin.
Kokonaisuutena teoksen luvut liikkuvat hyvin erilaisilla käsitteellisillä ja abstraktiotasoilla, mikä hieman vaikeuttaa teoksen kokonaisuuden haltuunottoa lukijan näkökulmasta. Osa luvuista painottuu tutkittavien aineistojen sisältöön tai tietyn kansankirjoittajan elämänvaiheisiin ja toiminnan yksityiskohtiin. Aineistojen ja kirjoittajien elämänvaiheiden kuvaus onkin nähtävissä teoksen taustalla olevan tutkimusprojektin yhdenlaisten tulosten esittelynä, sillä kansankirjoittajien aineistojen löytäminen arkistolaitosten kätköistä, yksityishenkilöiden jäämistöistä tai mitä moninaisimmista paikoista on tulos jo sinällään. Osa luvuista puolestaan pureutuu kansankirjoittajien teksteihin analyyttisemmin esimerkiksi kielen yksityiskohtien tarkastelun tasolla.
Teoksen kulussa lukijalle ei kuitenkaan hahmotu selkeää kuvaa teoksen läpäisevästä johtoajatuksesta. Kokonaisuutena kirjaa onkin luettava hieman kuin salapoliisikertomusta, jossa kansankirjoittajien aineistojen ja elämänvaiheiden kuvaus saa yhden tulkintansa ja merkityksensä loppuluvussa, osana 1800-luvun Suomessa tapahtunutta maallistumiskehitystä ja kansan kielen rakennusprosessia. Toisaalta käsitteellisten ja abstraktiotasojen vaihtelevuus luvusta toiseen ei haittaa, jos teosta lukee tietokirjana luku tai tietolaatikko kerrallaan, haluamassaan järjestyksessä.
Kirjallisuus
Apo, Satu 1980: Alina Vaittinen, kirjoittava kertoja. – Laaksonen, Pekka (toim.), Kertojat ja kuulijat. Helsinki: SKS: 185–189.
Apo, Satu 1993: Kirjoittavat kertojat. Teemakirjoittaminen – folkloristiikan ”näkymätön” aineistonhankintamenetelmä. – Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenlehti Elias 4: 12–15.
Dekker, Rudolf M. 2002: Introduction. – Dekker, Rudolf M. (ed.) Egodocuments and history. Autobiographical writing in its social context since the Middle Ages. [online]. Hilversum: Uitgeverij Verloren: 7–20. <http://hdl.handle.net/1765/17065>. [24.2.2014.]
Ginzburg, Carlo 1992: The Cheese and the Worms. The cosmos of a sixteenth-century miller. New York: Penguin. Italiankielinen alkuteos julkaistu 1976.
Laine, Tuija 2012: Lukemisen tutkimus kirjahistorian haasteena. – Tieteessä tapahtuu, Vol. 30 (6): 19–23.
Levi, Giovanni 1992: Aineeton perintö. Manaajapappi ja talonpoikaisyhteisö 1600-luvun Italiassa.. Helsinki: Tutkijaliitto. Italiankielinen alkuteos julkaistu 1985.
Kirjoittaja Tuulikki Kurki on perinteentutkimuksen dosentti ja työskentelee kulttuurintutkimuksen yliopistotutkijana Karjalan tutkimuslaitoksessa, Itä-Suomen yliopistossa.