Suutari, Pekka (toim.) 2013: Karjala-kuvaa rakentamassa. Helsinki: SKS. 453 sivua.
Merja Leppälahti
Karjala ja karjalaisuus ovat monikerroksisia konstruktioita, jotka voi määritellä hyvin monella eri tavalla ja jotka voivat eri ihmisille merkitä aivan eri asioita. Usein tulkinnoissa on tärkeässä roolissa myös aika, tavallisesti tietty ajanjakso menneisyydessä, mutta myös pohdinta tulevaisuudesta.
Pekka Suutarin toimittamassa Karjala-kuvaa rakentamassa -teoksessa tarkastellaan yhdeksäntoista kirjoittajan voimin erilaisia tulkintoja Karjalasta ja karjalaisuudesta. Kirjan neljätoista artikkelia on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa on nimeltään ”Millaista Karjalaa tutkimus tuottaa”, toinen ”Kokemus, historia ja perinne identiteetin aineksina” ja kolmas ”Kielen käyttö karjalaisuuden rakentajana”. Ajallisesti ja alueellisesti artikkeleissa käsitellään sekä Suomen että Venäjän/Neuvostoliiton Karjaloita ennen ja nyt. Kirjassa tulee esille tutkijoiden näkökulman lisäksi myös ”tavallisten ihmisten” tulkintoja omasta Karjalastaan ja karjalaisuudestaan.
Julkisia Karjala-esityksiä
Kimmo Katajala esittelee artikkelissaan ”Konstruoitu Karjala” 1900-luvun historiantutkimuksen Karjala-käsityksiä ja kuvaa, miten poliittiset tekijät ovat vaikuttaneet siihen, mitä alueita ja mitä aikakausia on milloinkin historiantutkimuksissa nähty tarpeellisena tarkastella. Esimerkiksi heti Suomen itsenäistymisen jälkeen ilmestyi useita tutkimuksia Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisistä rajoista eri aikoina. Karjala-tutkimuksia ilmestyi myös talvi- ja jatkosodan aikana, mutta tällöin ei keskitytty historiaan, vaan esimerkiksi paikannimistön ja aineellisen kansankulttuurin tutkimukseen. Erityisesti jatkosodan alussa tutkimuksilla haluttiin myös osoittaa Karjalan olevan kulttuurisesti kiinteä osa Suomea ja näin kuuluvan Suomen yhteyteen.
Sodan jälkeen Karjalaan liittyvässä historiallisessa tutkimuksessa oltiin varovaisia, mutta muistoja menetetyistä alueista talletettiin aikakauskirjoihin ja moniin muihin julkaisuihin; kirjoittajina olivat nyt tutkijoiden lisäksi tavalliset ihmiset, karjalainen siirtoväki. Suuri paradigman muutos tapahtui 1960–1980-luvuilla, kun Karjalaa alettiin kuvata erillisenä alueena ”idän ja lännen välissä”. Myöhemmät muutokset ovat mahdollistaneet Karjala-tutkimuksen laajenemisen ja myös yhteistyön venäläisten tutkijoiden kanssa. Katajalan artikkeli muistuttaa lukijaa siitä, ettei Suomessakaan tieteellinen tutkimus ole arvovapaata, vaan vahvasti sidoksissa aikansa näkemyksiin.
Neuvostoajan koulukirjoja on toistaiseksi tutkittu hyvin vähän. Olga Iljuha ja Yury Shikalov tarkastelevat Neuvosto-Karjalan alkeiskouluissa käytettyjen suomen kielen oppikirjoja artikkelissaan ”Karjala ja Neuvostoliitto”. Ylempien asteiden oppikirjat olivat melko lailla samat koko Neuvostoliitossa – kieli vain muutettiin. Ala-asteen oppikirjoja sen sijaan tehtiin paikallisesti. Oppikirjoissa lapsille korostettiin, että heidän lähiympäristönsä oli ”pieni kotimaa”, jota ympäröi ja suojasi yhteinen ”Suuri Kotimaa”, Neuvostoliitto, ja tämän ympärillä vaani vihamielinen ulkomaailma. Varhaisimmissa Karjalan lasten aapisissa oli nähtävissä perinteisten karjalaisten rakennusten ja esineiden kuvia, mutta vähitellen tällaisten kansallisten piirteiden käyttöä ruvettiin varomaan.
Väestön kokemaa karjalaisuutta on toisinaan myös pyritty ohjaamaan johonkin suuntaan. Maria Lähteenmäki tarkastelee artikkelissaan ”Kannaksen karjalaisuus” Terijoen pitäjää esimerkkinä karjalaisuudesta 1900-luvun alun nationalistis-fennomaanisten pyrkimysten ja alueen venäläisvaikutteiden ristiriidassa. Lähteenmäki näkee karjalaisuuden hegemonisina diskursseina toisaalta ”kurjuuspuheen” eli kuvaukset paljon kärsineestä kansasta, toisaalta käsityksen karjalaisista iloisena ja lapsellisena heimona. Lähteenmäki toteaa, että Kannaksen karjalaisuuspuheessa ei niinkään korostettu karjalaisuutta kuin suomalaisuutta vastakohtana venäläisyydelle. Vasta alueluovutusten jälkeen luovutettu Karjala alettiin nähdä toisin silmin, nimenomaan ”karjalaisen kansan” asuinpaikkana.
Siirtoväen karjalaisuus
Tarja Raninen-Siiskonen ja Raija Pyöli käsittelevät artikkeleissaan karjalaisen siirtoväen sopeutumista uusille asuinalueilleen ja siirtoväen karjalaisidentiteetin kysymyksiä kumpikin hiukan eri näkökulmista. Siirtoväki asutustarpeineen, erilaisine tapoineen ja puheenparsineen oli ilman muuta uudessa asuinpaikassa silmätikkuna. Asutustoiminnan alkuvaiheessa oletettiin, että siirtoväki assimiloituu uusilla asuinalueillaan paikalliseen väestöön, ja ensimmäisissä aiheesta tehdyissä tutkimuksissa sopeutuminen näyttääkin tapahtuneen melko ongelmattomasti. Raninen-Siiskonen toteaa kuitenkin artikkelissaan ”Karjalaisen siirtoväen sopeutuminen tutkimusten kohteena”, että tämä on osin harhaa. Nykytulkintojen mukaan ongelmista vaikeneminen ei välttämättä osoita sopeutumista vaan konfliktien piilottamista. 1950-luvulla siirtoväkeen kuuluvien oli tärkeää vakuuttaa olevansa oikeita suomalaisia ja välttää vastakkainasettelua, mutta 1980- ja 1990-luvulla on alettu puhua ääneen myös epäasiallisesta kohtelusta, jota siirtoväki sai osakseen.
Raija Pyöli käsittelee artikkelissaan ”Rajakarjalaiset ja muuttuva identiteetti” ortodoksista, karjalankielistä siirtoväkeä. Rajakarjalaisten ortodoksinen uskonto outoine tapoineen nähtiin uusilla asuinpaikoilla helposti osoituksena venäläisyydestä. Uuteen elämään sopeutuminen ja raskas elannon hankkiminen yhdessä uuden elinyhteisön paineiden kanssa työnsivät helposti nuorempien mielessä uskontoon liittyvät asiat toissijaisiksi. Uskonnollisia traditioita noudatettiin salavihkaa ja häpeillen tai niistä luovuttiin kokonaan. Äidinkieleltään karjalankielisissäkin perheissä alettiin kodin ulkopuolella puhua suomea. Koulussa suomen kielen käyttäminen oli välttämätöntä, sillä karjalan kieltä pidettiin virallisesti murteena, ei äidinkielenä. Pyöli toteaa, että vanhat kielen puhujat vähenevät ja yhä harvemmille nuorille karjala on kotikieli, vaikka he vielä isovanhempiensa puhetta ymmärtäväisitkin.
Karjalan kieli kahden puolen rajaa
Keskusteluun Karjalasta ja karjalaisuudesta kuuluu varsin keskeisesti kysymys karjalan kielestä. Marjatta Palander, Pekka Zaikov ja Milla Uusitupa ovat otsikoineet artikkelinsa ”Karjalan kielen tutkimusta ja opetusta kahden puolen rajaa”. Kirjoittajat toteavat, että vaikka karjalan kieltä alettiin tutkia jo 1800-luvulla, karjala tulkittiin pitkään suomen murteeksi. He esittelevät artikkelissaan eri aikojen tutkimushankkeita, kuten sanakirjoja ja kielinäytteiden keruuta. Jonkun verran karjalankielen tutkimusta tehtiin myös Neuvostoliitossa. Vuonna 1990 perustettiin Petroskoin yliopistoon karjalan ja vepsän kielen laitos, vuonna 2009 Joensuun yliopistossa perustettiin karjalan kielen ja kulttuurin professuuri. 2000-luvulla virisi useita tutkimushankkeita sekä Suomessa että Venäjällä, monissa hankkeissa on tehty ylirajaista yhteistyötä.
Kirjakieltä pidetään tärkeänä osana kielen säilymisessä elinvoimaisena. Jaan Õispuu käsittelee artikkelissaan ”Painettu sana pitää kansaa koossa” pyrkimyksiä luoda karjalan kirjakieli. Õispuu vertaa karjalaisesta kirjakielestä käytyä keskustelua ja kehitystä Viron vastaaviin, mikä tuo tekstiin paikoin onnistuneesti perspektiiviä, mutta tuntuu paikoin päälle liimatulta. Varhaisin karjalainen kirjakieli on ollut suomi, ja aikanaan kielikeskustelussa esitettiin niitäkin näkökantoja, että suomi riittäisi eikä erilliselle karjalan kirjakielelle olisi tarvetta. Yhtä ainoaa karjalan kirjakieltä ei nykyäänkään ole, vaikka kaunokirjallisuutta kirjoitetaan ja käännetään karjalaksi.
Niina Kunnas osoittaa artikkelissaan ”Vienankarjalaisten kielikäsityksiä”, että ajatus Karjalasta yhtenäisenä kieliyhteisönä on kielentutkijoiden kuvitelmaa. Paikallinen kielenpuhuja ei välttämättä osaa hahmottaa karjalan kielen tilannetta omaa kielivarianttiaan kauemmas. Monet vienankarjalaiset pitävät kieltään suomen murteena ja aunuksenkarjalaa aivan eri kielenä. Kunnaksen haastattelemat henkilöt nimittävät kieltään välillä suomeksi, välillä karjalaksi ja välillä vienankarjalaksi. Haastatteluissa he suhtautuivat karjalan kieleen hyvin positiivisesti, mutta asenneskaalatehtävien valossa venäjää arvostetaan kuitenkin enemmän. Kunnaksen tutkimuksessa venäjää pidetään luonnollisena pääkielenä, karjalaa sitten ”harrastetaan” venäjän rinnalla.
Karjalan kieli sai Suomessa vähemmistökielen aseman vasta vuonna 2009, toteaa Tapio Hämynen artikkelissaan ”Rajakarjalaisen kieliyhteisön rapautuminen ja karjalankielisten määrä Suomessa”. Hämynen kuvaa, miten karjalan kieli syrjäytettiin jo ennen Suomen itsenäistymistä: sortokausien aikana noin puolet karjalankielisistä lapsista kävi venäjänkielistä koulua, toinen puoli suomenkielistä. Karjalankielisestä opetuksesta ei keskusteltu silloin eikä Suomen itsenäistymisen jälkeenkään. Kuitenkin karjala oli käyttökieli ja karjalan puhujien määrä kasvoi Raja-Karjalassa. Sotien jälkeen rajakarjalaiset olivat eri syistä hajonneet ympäri Suomea, eikä samassa taloudessa enää tavallisesti asunut monta sukupolvea. Timoi Munne toteaa kuitenkin artikkelissaan ”Karjalan kielen voimavarat Suomessa”, että karjalan revitalisoimiseksi on olemassa paljon mahdollisuuksia. Esimerkiksi internetin karjalankieliset ryhmät lisäävät tilaisuuksia kielen käyttämiseen, vaikka kotipaikkakunnalla ei olisi mahdollisuutta karjalan puhumiseen.
Vieläkin on monta Karjalaa
Karjaloita on monta. Karjaloita on Suomessa ja Venäjällä, historiassa, muistoissa ja kuvitelmissa. Karjala on raja-alue, se on brändi ja se on paljon muuta. Jälkisanoissaan Pekka Suutari toteaa Karjala-kuvien olevan rinnakkaisia ja vastakkaisiakin. Kun otetaan mukaan tai korostetaan jotakin, suljetaan aina samalla pois jotakin muuta.
Karjala-kuvaa rakentamassa antaa varsin laajan ja monipuolisen kuvan nimenomaan nykypäivän ja lähimenneisyyden Karjala-tulkinnoista, karelianismi ja Suur-Suomi näyttäytyvät mainintoina. Teos käsittelee kiinnostavasti monia Karjala-keskusteluihin kuuluvia kysymyksiä mm. siirtokarjalaisuudesta, karjalankielestä ja -kielistä sekä ortodoksisen uskonnon asemasta. Kirja on paksu, asiaa on paljon, mutta ehkä olisi mahtunut mukaan vielä muutama tietolaatikko esimerkiksi nykyisestä karjalankielten jaottelusta. Kirjan lopussa on asiaankuuluvasti kirjoittajien esittely ja henkilöhakemisto, mutta asiasanahakemistoa ei ole.
Filosofian lisensiaatti Merja Leppälahti on vapaa tutkija, tietokirjailija ja kriitikko.