Palmenfelt, Ulf (toim.) 2013: Mellan nation och tradition. Idéströmningar i 1800-talets insamlingar av folklore. Föredrag från ett symposium i Visby 27–28 september 2011. Acta academiae regiae Gustavi Adolphi CXXIV. Uppsala: Kungl Gustav Adolfs Akademien för svensk folkkultur.
Karina Lukin
Vuonna 2011 vietettiin yhden ruotsalaisten folkloristien oppi-isän, Per Arvid Säven, 200-vuotisjuhlia. Juhlan kunniaksi Visbyssä, Gotlannissa järjestettiin symposiumi, jossa pohdittiin 1800-luvun aatemaailmaa erityisesti folkloren keräämisen näkökulmasta. Ulf Palmenfelt on toimittanut symposiumiin perustuvan artikkelikokoelman, joka tarjoaa tiiviin ja innostavan johdannon ruotsalaisten perinnetieteiden historiaan ja sitä koskevaan tämän päivän tutkimukseen.
Skandinaavinen kansa
Koska Ruotsi menetti 1800-luvun alussa Suomen Venäjän keisarikunnalle, eriytyivät suomalaiset ja ruotsalaiset perinnetieteelliset kentät toisistaan varsin nopeasti vuosisadan alussa. Tästä huolimatta Suomen ja Ruotsin aatehistoriallisten virtausten päälinjat ovat hyvin samankaltaisia. 1800-luvulla suullista ja materiaalista kansanperinnettä tallennettiin Pohjanlahden molemmin puolin: länsipuolella suurvalta-asemansa lopullisesti menettänyt Ruotsi katsoi kohti keskiaikaa ja muinaisskandinaavista menneisyyttä, Suomen suuriruhtinaskunnassa kurotettiin itään, omien sukukansojen ja -kielien tarjoamaan menneisyyteen. Tämä ei ole kovin yllättävää, kuten ei ehkä sekään, että ruotsalaisten keskustelu kulttuurintutkimuksen taustoista käy tänäänkin samoja polkuja suomalaisten keskustelujen kanssa. Niinpä esimerkiksi rajanteko poliittisen valtionationalismin ja kulttuurinationalismin välillä tulee esiin useissa artikkelikokoelman teksteissä. Tähän liittyen monet kirjoittajat korostavat myös kansan käsitteen merkityksen väljyyttä 1800-luvun aikana: kansan kiinnittyminen valtioon rajoineen tapahtui monien kirjoittajien mukaan vasta 1900-luvun alun kuluessa, vaikka viitteitä siitä oli toki jo aiemmin.
Erityisen kiinnostavia tästä näkökulmasta ovat Fredrik Nilssonin ja Magdalena Hillströmin artikkelit, joissa käsitellään skandinavismia ruotsalaisten perinnetieteiden piirissä. Skandinavistit korostivat ruotsalaisten yhteyttä muita skandinaavisia kieliä puhuviin kansoihin. Taustalla oli esimerkiksi vertailevan kielentutkimuksen uusimpia tuloksia ja haikailuja menneisiin skandinaavisiin valtiomuotoihin. Poliittisena liikehdintänä skandinavismi oli arka aihe 1800-luvulla, jolloin Ruotsin ja Tanskan välit olivat kireät. Nilsson käy läpi artikkelissaan vanhempien perinteentutkijoiden, erityisesti Arvid August Afzeliuksen suhdetta nuoriin radikaaleihin skandinavisteihin, joiden mukana Afzelius matkasi ”hyväuskoisena panttivankina” (s. 20) Kööpenhaminan skandinavistiseen kokoukseen vuonna 1845. Panttivankiluonnehdinta on poimittu Afzeliuksen omasta päiväkirjasta, ja sen perusteella Afzelius on ”vapautettu” skandinavismin ja radikalismin syytteistä. Nilsson osoittaa artikkelissaan, että Afzelius oli hyvin tietoinen asemastaan ja tilanteen jännittyneisyydestä. Artikkelissa kuvataan myös valaisevasti, miten vankalle pohjalle opiskelijoiden radikalismikin perustui. Laivamatka Kööpenhaminaan ja ohjelma Tanskassa sisälsi – ideaaliyhteiskunnasta unelmoimisen ohella – luennointia ja esitelmöintiä sekä tanskalaiseen maaseutuun ja sen perinteisiin tutustumista. Tieto menneisyydestä ja uudet kokemukset vahvistivat skandinaavisen yhtenäisyyden kokemusta, mutta ajatukset yhtenäisestä kansallisvaltiosta unohtuivat ajan myötä.
Käytännössä skandinavismista jäi elämään sen kulttuuripoliittinen linja, mikä tulee esiin Hillströmin Nordiska museetia käsittelevässä artikkelissa. Hillströmin mukaan museon perustajan, Artur Hazeliuksen, aatteellista taustaa voi luonnehtia kulttuuriseksi ja käytännöllisesti suuntautuneeksi skandinavismiksi (kulturell och praktiskt orienterad skandinavism). Nordiska museetin kokoelman kartoittamisen taustalla oli näkemys laajalle maantieteelliselle alueelle levinneistä skandinaavisista kulttuurivaikutteista: kokoelmaa kartutettiin Suomea ja Viroa myöten. Museon kokoelmat ovatkin valtavat ja monipuolisuudessaan mykistävät, ja Hillström kuvaa artikkelissaan, miten jälkipolvet ovat kiistelleet Hazeliuksen perinnöstä ja siitä, miten sitä tulisi jatkaa.
Kansan mielikuvia
Hieman vastaavalla tavalla kuin Nordika museetin kokoelmat karttui myös Gotlannin museon (Gotlands Museum) esineistö. Museon taustalla oli Per Arvid Säven henkilökohtainen innostus kerätä paikallisen talonpoikaisväestön esineistöä. Esineistön nopea karttuminen, tilojen puute ja keruun rajaaminen ovat olleet keskeisiä ongelmia niin Gotlannin kuin Tukholmankin museon historioissa. Mattias Legnér käy läpi Gotlannin museon historiaa siitä näkökulmasta, miten museo valinnoillaan kanonisoi tietyt ajat ja osa-alueet osaksi kulttuuriperintöä. Gotlannissa kanonisoiduiksi ovat tulleet keskiaikaiset, usein kirkkoon liittyvät esineet sekä 1800-luvun talonpoikaisesineistö. Tämän Legnér liittää sekä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen aatevirtauksiin että yksilöiden, tässä tapauksessa museon toimintaa johtaneiden miesten, omiin taustoihin ja kiinnostuksen kohteisiin.
Gotlanti toistuu muutoinkin artikkelikokoelman teksteissä, olihan Säve itse saarelta ja symposiumikin pidettiin Visbyssä. Gotlannin mahdollista erityisyyttä, saarimaisuutta ja tähän liittyvää modernin myyttistä maantiedettä pohtii Gotlannin korkeakoulun etnologian professori Owe Ronström. Hänen mukaansa nimenomaan 1800-luvun keskusteluissa syntyi näkemys saarista ja periferioista modernin voimien vastakohtana, paikkoina, joissa perinne säilyi. Vaikka saaretkin ovat muuttuneet, on mielikuva eristyneisyyden synnyttämästä erityisyydestä jatkanut elämäänsä moniaalla – myös Gotlannissa. Niinpä gotlantilaiset esimerkiksi arvostavat erityisesti paikallista, perinteistä musiikkiaan, vaikkeivät oikeastaan tunne sitä. Ronström on käynyt läpi Gotlannista tallennettujen laulujen sanoja, minkä perusteella hän toteaa, ettei niissä ole mitään, joka heijastelisi erityisyyttä tai gotlantilaisten mahdollista ”saarelaisomakuvaa”. Silti gotlantilaiset tänään haluavat liittää gotlantilaisen musiikin gotlantilaiseen talonpoikaisyhteisöön. Ronströmin mukaan kyse on oman ajatuksesta, ei niinkään sisällöllisesti eroavana vaan rajantekona: oma on jotain, joka ei ole tullut ulkopuolelta.
Vaikka Ronström ei käsittelekään juuri musiikkia tai sen esittämistä vaan ennen kaikkea sen tekstuaalisia representaatiota, liittyy hänen artikkelinsa kirjan muihin etnomusikologian taustoja Ruotsissa kosketteleviin artikkeleihin. Anders Hammarlundin ja Märta Ramstenin artikkelit osoittavat, että etnomusikologia syntyi vähintään yhtä monimutkaisten aatevirtausten ja esteettisten näkemysten myllerryksessä kuin folkloristiikkakin. Hammarlundin artikkeli näyttää, miten kansanmusiikin muistiin merkitseminen nimenomaan nuottikirjoituksen avulla onnistui vasta, kun kansan ja tutkijoiden välillä oli myös sellaisia toimijoita, joilla oli ammattitaitoa tähän. Yksi erityinen ryhmä ovat olleet juutalaiset kanttorit, joiden toiminta ja kirjoittelu yhdistyivät saksalaiseen Völkerpsychologie-tutkimukseen. Märta Ramsten valottaa kansanmusiikkimielikuvia toisesta, Kuninkaallisen musiikkiakatemian näkökulmasta. Koska herderiläinen, kansaa ihannoiva ajattelu tunnettiin myös musiikkiakatemiassa, senkin kokoelmiin kerääntyi joukko kansanmusiikkinäytteitä. Ramsten kirjoittaa Ulf Palmenfeltin artikkelista inspiroituneena siitä prosessista, jonka puitteissa musiikkiaines valikoitui arkistoon ja sieltä edelleen säveltäjien ja soittajien käyttöön klassisen musiikin konteksteissa.
Folkloristiikkaa
Ulf Palmenfeltin artikkeli kokoelmassa on folkloristisesta näkökulmasta antoisin ja kiinnostavin. Myös Palmenfelt tarkastelee valitsemisen ja valikoitumisen prosesseja, mutta hänen lähtökohtanaan on kansansatu. Palmenfelt käy artikkelissaan läpi kuuden Ruotsissa 1800-luvulla kansansatuja muistiin merkinneen henkilön taustoja, heidän tuottamiaan muistiinpanoja ja niiden suhdetta informantteihin. Keinot olivat monet: yksi muunsi puhekieltä ja murretta balladitekstiksi, toinen taas poisti informanttien omia korjauksia, kolmas halusi kuvata myös kertojien elinympäristöä. Artikkelissa taustoitetaan lyhyesti kansansadun käsitteen syntymistä ja taustoja Etelä- ja Keski-Euroopassa sekä kansansatukokoelmien elämää Ruotsissa. Palmenfelt toteaa artikkelinsa lopussa (s. 47), että ”’eurooppalainen kansansatu’ on synteettinen kulttuurimuoto, jonka älymystö loi perinteen (tradition) yläkäsitteen alle samanaikaisesti sellaisten käsitteiden kanssa kuin kansanperinne (folkminne), kansanrunous (folkdiktning) ja folklore.” Palmenfelt osallistuu varsin maltillisesti viime vuosina kiivaina käyneisiin satukeskusteluihin, mutta osoittaa, miten tutkijoiden keruu- ja julkaisutoiminta kohtasivat jo 1800-luvulla nopeasti kansan mielet ja vaikuttivat kansansadun kerronnan sisältöihin ja malleihin. Tutkijoiden luomalla kansansadun ideaalikuvalla oli vaikutusta kerrontaan. Lopuksi Palmenfelt kysyy, miten meidän pitäisi ymmärtää teollistumisen myötä tapahtunut kansansadun kuolema: kuoliko tuolloin ideaalikuva vaiko syvällisempi kommunikaation ja ajattelun tapa?
Joka on kuullut ruotsalaisen folkloristiikan institutionaalisista takapakeista, ei ole yllättynyt siitä, että Säven kunniaksi pidetyn symposiumin julkaisun kirjoittajakunnasta suurin osa on etnologeja. Ruotsissa folkloristiikka on jo pitkään sisältynyt ainakin nimellisesti etnologian koulutusohjelmiin, jossain menestyksellisemmin kuin toisaalla. Nils-Arvid Bringéus käy artikkelissaan läpi ruotsalaisen etnologian historiaa. Myös etnologia on, ajan hengen puristuksissa, yhdistynyt viime vuosina sekä niin sanottujen lähitieteenalojen että hieman kaukaisempien tuttavien kanssa. Niinpä esimerkiksi Lundissa Kulttuuritieteiden instituutin nimen alla on 12 oppiainetta. Bringéus ennustaa etnologisen oppiaineidentiteetin katoamista tai ainakin heikentymistä, minkä hän näkee jo tapahtuneen, kun etnologian nimitys on hävinnyt useiden instituutioiden otsikoista. Bringéus kirjoittaa varovasti, mutta hän kirjoittaa teoksessa, jonka sivujen välille on jo kirjoitettu ruotsalaisen folkloristiikan tieteenalaidentiteetin heikentyminen.
Alan identiteetin heikentyminen ei ole enää vain hallinnollinen muutos, vaan askel kauemmas monialaisesta humanismista. Artikkelikokoelman teksteissä askel näkyy: otsikkonsa mukaan folkloren keruuhistoriaa ja sen taustoja pohdiskeleva kirja keskittyy esineisiin, musiikkiin ja aatehistoriaan. Kenties taustalla on folkloristiikan lähtökohtaisesti heikompi asema Ruotsissa, jolta puuttuu niin Kalevala kuin Eddakin. Kenties kyse on erityisen folkloristisen katseen heikentymisestä.
FT Karina Lukin tutkii M. A. Castrénin ja Toivo Lehtisalon keräämiä nenetsien folkloretekstejä