Anu Koivunen (toim.) 2012: Maailman paras maa. Helsinki: SKS. 255 sivua.
Tiina Mahlamäki
Anu Koivusen toimittama artikkelikokoelma Maailman paras maa on yksi lukuisista suomalaisuuden kuvastoa kartoittavista, hahmottavista ja analysoivista teoksista. Teos asemoi itsensä esipuheessaan osaksi kansallisuus- ja suomalaisuustutkimusta, mutta erottautuu niistä pyrkimällä välttämään metodologisen nationalismin sudenkuopat. Mutta miten teos siinä onnistuu?
Kirjan toimittaja näkee kansallisen kirjoittamisen tekstilajina, genrenä, ja eri tekstilajeja myös hyödynnetään ja niiden kanssa leikitellään teoksen sisällä. Esimerkiksi kokoelman aloittava Olli Löytyn uussuomalaisuuden ja kulttuurin käsitteitä hahmottava teksti on kirjoitettu juhlapuheen muotoon. Teoksessa kerrotaan käsiteltävän ”figuureja”, jolloin herää uusi kysymys siitä, mitä figuureilla tarkoitetaan – vai voidaanko niillä tarkoittaa miltei mitä vain.
Artikkelikokoelmassa käsitellään esimerkiksi uussuomalaisuutta, ruotsinsuomalaisuutta, suomenruotsalaisuutta, karjalaisuutta ja venäläisyyttä, suomalaista talouspolitiikkaa, erillissotaa, Seitsemää veljestä ja Suvivirttä. Kaikki nämä termit herättävät kuvia mielessämme, ja näitä kuvia artikkelikokoelmassa suurennetaan ja tarkennetaan, käännetään ja puretaan osiin, näytetään uusista kulmista.
Teoksen kirjoittajina on eri tieteenalojen tutkijoiden lisäksi toimittaja Anna-Lena Laurén, teatterintekijä Mikko Roiha, kirjailija Kjell Westö ja taloustieteilijä Juhana Vartiainen. Vaikka kaikki tekstit ovat kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä, ovat ne kuitenkin keskenään jonkin verran epäsuhtaisia. Kuvaako tämä lajityyppien ja lähestymistapojen kirjavuus suomalaisuuden moniäänisyyttä?
Suomalaiset ja ne toiset
Teoksen aloittavan Olli Löytyn juhlapuhetta parodioivan tai sen kliseitä toisin toistavan tekstin jälkeen on vuorossa Hanna Snellmanin hyvin asiallinen ja arkinen kuvaus etnologian projektista, jossa 1970-luvulla pyrittiin etsimään ruotsinsuomalaisten ja paluumuuttajien kodeista aitoa ja oikeaa suomalaista identiteettiä. Etsintä oli usein tuskallistakin, mutta tuloksena on yksityiskohtaisia kuvauksia ja kuvituksia ihmisten kodeista ja suhteista sekä tutkijoiden suomalaisiksi nimeämistä asioista. Snellmanin johtopäätös on se, että tutkimus ei tavoittanut sitä, mihin se pyrki, mutta sen sijaan se todensi, että suomalaisuuden ydintä tai suomalaista identiteettiä ei ole olemassa. On vain eri aikoina ja eri tavoin kuvattu ja kuviteltu yhteisö.
Toimittaja Anna-Lena Laurénin kuvaus on taas persoonallisen toimittajan omakohtaisten kokemusten tarkastelua laajemmasta perspektiivistä. Tarkastelun kohteena ovat sekä suomalaiset stereotypiat venäläisistä että venäläisten stereotypiat suomalaisista. Stereotyypeistä puhuttaessa puhutaan tekstissä myös vahvasti yleistäen: suomalaiset ovat tällaisia ja venäläiset tuollaisia.
Kati Mikkola aloittaa artikkelinsa päiväkirjanomaisella kertomuksella toivioretkestä Karjalaan, mutta laajentaa tekstiään pohtimaan Karjala-kuvan syntyä, monimerkityksellisyyttä ja -kerroksisuutta. Tekstistä tulee mainiosti esiin Karjala-kuvan konstruktioluonne sekä se kiistely, jota Karjalan tiimoilta on käyty. Aitouden ja epäaitouden rajat hämärtyvät tässä suomalaisuuden ytimen etsinnässä. Mikkola tarkastelee Karjalaa mentaalisena topoksena, merkityshorisonttien kohtaamispaikkana (s. 98). Topeliaanisten heimostereotypioiden voima on nähtävissä edelleen, mutta Karjala ja karjalaisuus ovat rakentuneet ja rakentuvat edelleen suomalaisuuden Toisena, eksoottisena, mystisenä ja myyttisenä alkusuomalaisuutena (josta esimerkiksi karelianismi sai voimansa).
Toiseuden käsite on läsnä myös Marja Jalavan artikkelissa, jossa analysoidaan Suomea Euroopan Toisena. Suomalaisajattelijat ja -kirjoittajat vuosisadasta toiseen kuvaavat suomalaisuutta valistuksen ulkopuolelle jääneeksi. Suomalaisuuden kuvauksissa asetutaan itse toiseuden tilaan. Jalava analysoi suomalaisuutta pohtivia tekstejä parin sadan vuoden ajalta: J. J. Tengström, J. V. Snellman, Volter Kilpi ja Jörn Donner sekä Kirsti Simonsuuri. Analyysi osoittaa, että samat teemat suomalaisuuden negatiivisista piirteistä toistuvat vuosisadasta toiseen, viimeisimpänä ja tuoreimpana esimerkkinä on filosofi Pekka Himasen kohuttu Kukoistus-raportti.
Globalisaation hedelmiä
Juhana Vartiaisen teksti poikkeaa muusta teoksesta melko paljon. Se on talouspoliittinen katsaus sodanjälkeisen Suomen kehitykseen ja hyvinvointivaltion määrätietoiseen rakentamiseen. Vartiaisen nationalistis-merkantilistiseksi nimeämä talouspolitiikka onnistui, ja Suomesta kasvoi moderni markkinatalous. Mutta nykyisillä globaaleilla markkinoilla vanhoilla opeilla ei enää pärjääkään. Vartiainen antaa ankaria ohjeita poliittisille päättäjille eläkeiän nostamisesta, työmarkkinapolitiikan joustavoittamisesta sekä siirtolaisuuden lisäämisestä. Eri sukupolvien vastakkainasettelu on vahvasti läsnä tässä tekstissä.
Taloudellisissa kysymyksissä jatkaa myös Hanna Suutela. Tosin lähtökohtana ovat 1860-luvun katovuodet ja nälänhätä. Siististi hoidettu ruotukerjäläisjärjestelmä joutui haasteen eteen, kun nälkiintyneiden kerjäläisten laumat kulkivat kylästä toiseen ja talosta taloon. Kaupungistumisen myötä kerjäämisestä ja kaupustelusta tuli kiellettyä toimintaa ja pitkään suomalaiset näkivätkin kerjäläisiä vain turistikohteissa. Mutta vuonna 2007 tämä globalisaation ilmentymä alkoi näkyä Suomenkin katukuvassa, kun sinne saapuivat romanikerjäläiset. Suutela arvioi suomalaista kerjäläiskeskustelua; romaneista puhutaan miltei aina negatiiviseen sävyyn, ja keskustelu koskettelee lähinnä tapoja, joilla heidät voisi poistaa pilaamasta suomalaista kaupunkimaisemaa.
Sekä Vartiainen että Suutela nostavat näkyviin globalisaation kääntöpuolia. Emme voi vain poimia rusinoita pullasta, se on syötävä kokonaan, myös palaneet kohdat. Työttömyys, turvapaikanhakijat, pakolaiset ja kerjäläiset kuuluvat samaan globalisaation kenttään kuin halvat lennot tai tuoreet kiivihedelmät.
Suomalainen = mies
Teatteriohjaaja Mikko Roiha kuvaa esseessään Jukolan veljeksiä miestyyppinä, joka on Suomen lisäksi löydettävissä mistä tahansa nuorten miesten toimettomasta joukosta mistä tahansa maailmasta, kuten arabikevään alueelta tai pian ehkä Kiinasta. Yhteiskunnan auktoriteettien vastustaminen ja väkivalta nähdään miehille tyypillisenä toimintana. Jukolan veljekset eivät kuitenkaan vaikene eivätkä peittele tunteitaan. Miesten tunteita pohtii myös Anu Koivunen Miesten vuoro -dokumentin analyysissään. Suomalaisuuden kuvaa rakennetaan siinäkin miesten äänistä. Ajatus siitä, että mies on yhtä kuin ihminen, on selvästi läsnä Miesten vuoro -dokumentissa ja sen vastaanotossa, mutta implisiittisesti mukana myös useassa muussa tekstissä. Niin dokumentin saunojia kuin Jukolan veljeksiäkin tarkastellaan (aina) suomalaisuuden kehyksissä. Sama ei koske naiskuvien käsittelyä. Mieleen nousee Kiti Luostarisen Naisenkaari-dokumentti (1997), jota ei tarkasteltu kuvana suomalaisten ruumiista vaan nimenomaan kuvana naisista ja naisille.
Uskontoa vai kulttuuria?
Teoksen päättää Tuomas M. S. Lehtosen artikkeli Suvivirsi-keskustelusta ja virren historiasta. Suvivirsi kuuluu suomalaisen kansalaisuskonnon perusoppimäärään, siksi se herättää niin vahvoja tunteita ja siitä keskustellaan vuodesta toiseen niin kiihkeästi. Lehtonen keskittyy virren synty- ja käännöshistoriaan sekä suomennoksen suhteeseen erilaisiin taustateksteihin. Suomalaisista suomalaisin virsi paljastuukin ruotsalaissävellykseksi, ja sen sanoitus pohjaa eurooppalaiseen luontomystiikan perinteeseen sekä myöhäiskeskiajan runouteen.
Tämä kansainvälinen ja monikulttuurinen historia on nykykeskusteluissa unohtunut. Suvivirsi nähdään keskeisenä osana suomalaista kulttuuria, ja korkealta taholta on todettu, ettei kevätjuhlien Suvivirsi ole uskonnonharjoitusta. Uskonnonharjoituksen ja uskonnonopetuksen paikasta ja luonteesta suomalaisessa koulujärjestelmässä on kamppailtu jo yli sadan vuoden ajan. Suvivirsi soi tämän keskustelun ytimessä. Mielenkiintoista on se, että maallistuneessa Suomessa Suvivirrestä keskustellaan osana monikulttuurisuus- ja erityisesti moniuskontoisuuskysymystä. Suvivirreltä halutaan suojella tai sen alle halutaan asemoida uudet, maahanmuuttajataustaiset (islaminuskoiset) suomalaiset, mutta yhä lisääntyvien uskonnottomien (kantasuomalaisten) oppilaiden suhde Suvivirren laulamiseen jätetään pohtimatta.
Miesten laulama suomalaisuus?
Teos alkaa kertomuksella Pekka Haaviston kampanjamainoksesta, jossa Helsingin rautatieaseman miespuolinen yleisö puhkeaa laulamaan Finlandia-hymniä. Myös suomalaisen miehen sielua luotaava Miesten vuoro -dokumentti päättyy miesten yhteislauluun, Aleksis Kiven sanoittamaan ”Oravan lauluun”. Itselläni soi teosta lukiessani päässä Martti Servon suomalaista miestä ja kansalliskuvastoa parodioiva iskelmän kertosäe, ”maailman sinisin taivas, maailman puhtaimmat veet” ja heräsi kysymys, onko suomalaisuus miesten laulamaa, kertomaa, kuvaamaa ja kirjoittamaa.
Teoksessa pohditaan paljon myös toiseutta. Suomi nähdään Euroopan Toisena, mutta karjalaiset, romanikerjäläiset, suomenruotsalaiset tai maahanmuuttajat taas suomalaisten Toisena, peilinä, josta omakuva nähdään tai ei haluta nähdä. Mutta teoksesta löytyy myös ääneenlausumaton ajatus perussuomalaisista Toisina, joiden peilistä kirjoittajien analyysit kimpoavat ja joiden edustamaa ”perussuomalaisuutta” he vieroksuvat. Ovatko perussuomalaiset nykysuomalaisen kulttuurintutkijan Toisia?
Maailman paras maa -teosta on mukava ja virkistävä lukea, se herättää paljon ajatuksia, myös uusia. Opettajan näkökulmasta teosta voisikin suositella virikelukemistoksi eri kursseilla, mutta varsinaiseksi tenttikirjaksi se soveltuu hankalasti.
Filosofian tohtori Tiina Mahlamäki on uskontotieteen yliopisto-opettaja ja dosentti Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella.