Johanna Hurtig 2013: Taivaan taimet. Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Tampere: Vastapaino. 336 sivua.
Tiina Mahlamäki
Yhteiskuntatieteilijä Johanna Hurtig Lapin yliopistosta kuvaa koskettavassa tutkimuksessaan niiden vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä kasvaneiden henkilöiden kokemuksia, jotka eivät lapsena kokeneet olleensa ”taivaan taimia”, joista ei huolehdittu, joita ei suojeltu, ei varjeltu eikä kasvatettu.
Vanhoillislestadiolaisuudesta keskustellaan ja kirjoitetaan tällä hetkellä erittäin paljon. Keskustelijoina ovat tutkijat, kirjailijat, teologit ja maallikot sekä liikkeen sisältä että sen ulkopuolelta. Yhä useampi keskustelija on nainen, ja yhä useammin keskustelun kohteena ovat vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäiset, erityisesti sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät ongelmat.
Julkinen keskustelu tutkimuksen alkusysäyksenä
Taivaan taimet -tutkimus sai alkunsa vuoden 2009 lopussa käynnistyneestä keskustelusta koskien vanhoillislestadiolaisuuden sisällä tapahtuneita lasten hyväksikäyttötapauksia. Hurtig oli ollut kokoamassa aihepiiristä tietoa ja osallistui asiantuntijana tähän keskusteluun. Esiintyminen julkisuudessa sai aikaan sen, että useat hyväksikäyttöä kokeneet henkilöt lähestyivät Hurtigia ja kertoivat tälle omista kokemuksistaan. Hän sai yli sata yhteydenottoa, mikä merkitsee, että aihe on tärkeä ja koskettaa monia. Hurtig ei aktiivisesti etsinyt hyväksikäytettyjä, vaan hyväksikäytetyt tai heidän läheisensä ottivat itse yhteyttä.
Tutkimusaineisto koostuu uhrien ja heidän läheistensä kertomuksista, muiden yhteisön jäsenten välittämistä väkivaltatapausten kuvauksista sekä esimerkiksi mediateksteistä, jotka käsittelevät vanhoillislestadiolaisen yhteisön opetusta ja tutkimuksen aihepiiriä. Näiltä kertomuksilta ja teksteiltä Hurtig kysyy, millaisesta väkivallasta on kyse. Hän myös tarkastelee sitä, miten vanhoillislestadiolaisuuden ominaispiirteet vaikuttavat väkivallan syntyyn, muotoon ja ratkaisuihin. Hän pyrkii myös ymmärtämään, miten liikkeen opilliset tulkinnat ja yhteisölliset piirteet auttaisivat ymmärtämään koettua väkivaltaa ja siihen kytkeytyviä ratkaisuyrityksiä. Väkivalta ei tässä tutkimuksessa tarkoita pelkästään seksuaalista hyväksikäyttöä, vaan myös rakenteellista, fyysistä, henkistä ja hengellistä väkivaltaa.
Eettinen haasteellisuus
Hurtigin tutkimuksessa on lukuisia eettisesti erittäin haasteellisia piirteitä: Uskonnon ja väkivallan kytkösten tutkiminen on aina eettisesti haastavaa. Kun kyse on lapsiin kohdistuneista rikoksista ja seksuaalisesta väkivallasta uskonnollisessa yhteisössä, tilanne käy entistä haastavammaksi – joskin häneen yhteyttä ottaneet olivat jo aikuisia. Tutkija sai tietää sekä uhrien että rikoksen tekijöiden, hyväksikäyttäjien, henkilötietoja. Tällöin pohdittavaksi tulee esimerkiksi se, voiko, pitääkö tai tuleeko hänen antaa tietonsa poliiseille.
Hurtig pohtii tarkasti tekemiään eettisiä ratkaisuja ja avaa niitä myös lukijalle. Osaan ratkaisuistaan hän ei itsekään ole tyytyväinen, mutta vaikeiden kysymysten äärellä on suuri harmaa alue, jolla ei ole selviä pelisääntöjä. Hän on valinnut tien, ettei tee rikosilmoituksia kuullessaan tapahtuneista rikoksista, mutta ohjaa rikoksen uhreja ottamaan yhteyttä viranomaisiin. Koska hän ei haastattele lapsia vaan täysi-ikäisiä, tämä lienee perusteltu ratkaisu. Lapsien kohdalla tilanne olisi ollut täysin toinen. Hurtigia on myös syytetty rikollisten suojelemisesta, koska hän anonymisoi tutkimuksessaan paitsi uhrit, myös tekijät.
Väkivaltaan ja sen ratkaisuihin liittyvistä erityispiirteistä
Vanhoillislestadiolaisuus tai uskonnollisuus ylipäätään ei lisää väkivaltaa. Suljetussa uskonnollisessa yhteisössä sen sijaan saattaa olla piirteitä, jotka mahdollistavat väkivallan ja sen jatkumisen. Vanhoillislestadiolaisuuden jyrkkä suhtautuminen ehkäisyyn saa aikaan suurperheitä. Suuri perhe on useissa tutkimuksissa todettu väkivallan riskiksi. Kun perheessä on suuri joukko eri-ikäisiä lapsia, vanhempien ja lasten väliset sekä sisarusten keskinäiset suhteet eivät välttämättä kehity kovin läheisiksi tai luottamuksellisiksi. Vanhemmilla ei yksinkertaisesti ole aikaa ja voimia keskittyä jokaiseen lapseen niin huolellisesti kuin haluaisi tai olisi tarpeen. Isommat sisarukset usein huolehtivat pienemmistään, jolloin voi syntyä ristiriitoja, epäsopua ja kaunaa. Tällaisissa perheissä väkivaltaa kohdannut lapsi ei välttämättä voi tukeutua vanhempiinsa tai vanhemmat eivät huomaa lapsensa hätää. Emotionaalisesti yksin jääneet ja vailla suojaa olevat lapset valikoituvat usein uhreiksi.
Vanhoillislestadiolaisuuden sisällä tapahtuvassa väkivallassa on myös yksi erityinen piirre: väkivallan tekijänä on usein äiti. Tätäkin saattaa selittää suuri lapsiluku: äidit eivät yksinkertaisesti jaksa. Tällaista äidin raskauksiin, synnytyksiin ja arkeen uupumista – joskaan ei väkivaltaa – kuvaa koskettavalla tavalla Pauliina Rauhalan Taivaslaulu-romaani.
Vanhoillislestadiolaisuuden keskeinen oppi liittyy syntien anteeksi antamiseen. Liikkeen jäsenillä on mahdollisuus antaa toisilleen syntejä anteeksi, minkä jälkeen niistä ei enää ole tarkoituksenmukaista keskustella tai saattaa niitä vaikkapa viranomaisten tietoon. Tämä on mahdollistanut sen, että esimerkiksi seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistynyt henkilö on voinut pyytää ja saada tekonsa anteeksi. Uhri on saatettu tämän jälkeen syyllistää, jos hän on sen jälkeen puhunut kokemuksestaan, vaatinut syylliselle rangaistusta tai itselleen tukea traumaattisen kokemuksen läpikäymiseen. Tällaisesta tilanteesta kertoo Johanna Hurtigin ja Mari Leppäsen vuonna 2012 toimittama Maijan tarina. Maija lienee yksi Taivaan taimet -tutkimuksen tapauskertomuksista.
Vanhoillislestadiolaisuus on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäinen herätysliike, mutta sen suhde kirkkoon on jännitteinen. Liike on eksklusiivinen; se katsoo edustavansa ainoaa oikeaa oppia, minkä vuoksi liikkeen ulkopuolella ei ole pelastusta. Tämän vuoksi liikkeestä eroaminen tai erottaminen on äärimmäisen traumaattinen kokemus. Paitsi taivaspaikan, liikkeen ulkopuolelle jäänyt menettää myös sosiaalisen verkostonsa, sillä yhteydet perheeseen ja ystäviin katkeavat. Siksi monet traumaattisiakin asioita liikkeen sisällä kokeneet katsovat parhaaksi pysyä liikkeen sisällä. Toki liike myös antaa paljon tukea ja turvaa – tätä puolta yhteisöstä edellä mainitsemani Rauhalan romaani myös tuo esiin.
Hurtigin kuvaama väkivalta on vahvasti sukupuolittunutta. Vaikka henkisiin tai fyysisiin väkivallantekoihin voi syyllistyä myös nainen – äiti tai sisar – tutkimuksen ja julkisen keskustelun keskiössä ovat miespuolisten lestadiolaisten tekemät seksuaalisen väkivallan teot. Tällöin tekijä, joka saa syntinsä anteeksi ja mahdollisesti jatkaa tekojaan ja saavuttaa liikkeessä arvostetun aseman, on mies. Uhri, jota syyllistetään ja joka kärsii mahdollisesti hyvinkin rankoista ja pitkäkestoisista henkisistä ja fyysisistä oireista, on nainen. Sukupuolijärjestys ja hierarkia ovat liikkeessä erittäin vahvoja. Seksuaalisuus nähdään miehen ominaisuutena ja vahvana viettinä. Naisen osaksi taas jää uhriutuminen ja anteeksianto. Liikkeen sukupuolijärjestykseen liittyy se, että yhteisön johtajat, saarnaajat ja vastuunkantajat ovat miehiä.
Hurtigin tutkimuksenteon aikana vanhoillislestadiolainen nainen, Mari Leppänen, vihittiin papiksi. Tämän johdosta hänet ”vapautettiin” aiemmista yhteisöllisistä tehtävistään liikkeen sisällä, sillä vanhoillislestadiolainen nainen ei voi olla pappi. Samoihin aikoihin vapautui vankilasta vanhoillislestadiolainen mies, joka oli kärsinyt tuomion seksuaalirikoksista. Hänen paluutaan yhteisöön tuettiin ja osa liikkeen jäsenistä piti häntä syyttömänä. Naispappi oli helpompi tuomita kuin seksuaalirikollinen.
Lopuksi
Vaikka lukija ei olisikaan kiinnostunut vanhoillislestadiolaisuudesta tai väkivallasta, Hurtigin teosta ei silti kannata jättää avaamatta. Työ on perusteellinen ja huolellinen tutkimusprosessin kuvaus. Se on erinomainen esimerkki tutkijan kohtaamista vaikeista eettisistä ongelmista, joihin ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Sen myötä voi myös pohtia tutkijan ja tutkimuskohteen välistä monimutkaista suhdetta, sitä, miten tutkija ei ole ulkopuolinen ja irrallaan tutkimuskohteestaan. Minkälainen eettinen vastuu tutkijalla on suhteessa tutkimiinsa yksilöihin ja yhteisöön sekä muuhun yhteiskuntaan? Hurtig on koko tutkimusprosessinsa ajan ollut keskusteluyhteydessä niin uhreihin kuin heidän läheisiinsäkin sekä – mahdollisuuksiensa mukaan – vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtoon. Hän on myös osallistunut vahvasti aiheesta käytävään julkiseen keskusteluun eri foorumeilla. Ja keskustelu jatkuu edelleen.
Vahvimmin keskustelua käydään liikkeen sisällä ja oletettavaa on, että muutoksia on tiedossa. Hurtigin tutkimuksen käsittelemät väkivaltakokemukset ovat vain yksi ulottuvuus vanhoillislestadiolaisuudesta, joka edelleen tarjoaa hengellisen kodin noin 100 000 suomalaiselle.
Kirjallisuus
Johanna Hurtig ja Mari Leppänen (toim.) 2012: Maijan tarina – Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana. Helsinki: Kirjapaja
Pauliina Rauhala 2013: Taivaslaulu. Helsinki: Gummerus.
Filosofian tohtori Tiina Mahlamäki on uskontotieteen lehtori Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella.