Hovi, Tuomas, Hänninen, Kirsi, Leppälahti, Merja & Vasenkari, Maria (toim.) 2013: Viisas matkassa, vara laukussa. Näkökulmia kansanperinteen tutkimukseen. Folkloristiikan julkaisuja 3. Turku: Turun yliopisto. 304 sivua.
Tuija Saarinen
Turun yliopiston folkloristiikan professori Pekka Hakamiehen 60-vuotispäiväksi koottiin artikkelikokoelma Viisas matkassa, vara laukussa. Näkökulmia kansanperinteen tutkimukseen. Kokoelmaan on kirjoitettu 12 artikkelia, jotka käsittelevät suullista kansanperinnettä, kansankulttuuria sekä laajemmin kulttuuria ja kulttuurintutkimusta. Artikkelit on jaettu teemoihin pienfolklore, Kalevala ja kansanrunous, perinteen paikat ja maisemat sekä folkloristiikan aineistot ja menetelmät. Esittelen seuraavassa eri teemoihin kuuluvia artikkeleita.
Pienfolklorea koskevista artikkeleista ensimmäinen on Seppo Knuuttilan ”Älähän hättäile. Kiire vanhan kansan käsityksissä”. Knuuttila tarkastelee, kuinka erilaisia elämisen ehtoja ja rajoituksia voidaan konstruoida ja perustella sananparsien avulla. Hän käsittelee esimerkinomaisesti ja substantiaalisesti sitä, miten ja miksi meillä on niin paljon varoiteltu sananparsissa kiirehtimisestä, hätäilystä, äkkinäisistä liikkeistä ja jopa juoksemisesta – joutava juokseminenhan näyttäytyi entisaikojen kansanihmiselle hullun hommana. Esimerkiksi 1900-luvun alkuvuosina syntynyt isoäitini, joka sai television vasta 1980-luvulla muutettuaan korvesta kirkonkylään, ei koskaan oppinut ymmärtämään televisiokuvan välittämää nykyajan elämäntapaa. ”En ymmärrä, kuinka nuo aikuiset miehet viitsivät juosta tuon pallon perässä”, totesi raskasta ruumiillista työtä tekemään joutunut sotaleski jalkapallopelin kaltaisesta ajan ja miesvoiman haaskauksesta. Asennoituminen kiireeseen, nopeuteen ja vaikkapa sitä ilmentävään juoksuun onkin muuttunut vuosikymmenten saatossa. Nykyisin kiirettä katsotaan useasta vinkkelistä, ja asenne on ironisempi ja humoristisempi kuin aiemmin: kaikkein kiireisin ei ehdi edes omiin hautajaisiinsa. Mielenkiintoisinta artikkelissa on Knuuttilan toteamus: ”mitä enemmän meillä on käytössämme aineksia kansanomaisesta ajattelusta, sitä kompleksisemmalta se vaikuttaa”.
Outi Lauhakangas keskittyy artikkelissaan ”Kontekstista se pienikin ponnistaa” sananlaskuihin ja niiden käyttöyhteyksiin. Lauhakankaan mukaan sananlaskuja käytettäessä puhe saa erityislaadun. Sananlaskut ovat ohikiitävien tilanteiden lomassa tapahtuvia pienperformansseja, jotka pysäyttävät ja välittävät asenteita ja ennakkoluuloja. Ne sisältävät sosiaalista ja kulttuurista voimaa nimetä metaforisesti tai tehdä näkyväksi muutoin kapinoinniksi tai ainakin kaunaisiksi syytettäviä ajatuksia. Lauhakangas korostaa, että kielenkäyttöön juurtuneita stereotypioiden kantajia on vaikea oikoa edes järkevän asennekasvatuksen keinoin. Hänen mukaansa kerääjät ovat harvoin huomanneet merkitä muistiin aitoja tilanteita, joissa olisi kuultu sananlaskua käytettävän. Ehkä nyt on aika alkaa paikata tätä puutetta.
Satu Apo keskittyy artikkelissaan ”Torjuttu tietäjä. Huomioita kalevalaisen kansanuskon reseptiosta 1800–1980” niihin tulkintoihin ja arvottamisiin, jotka kohdistuivat suomalaiseen mytologiaan ja kansanuskon tärkeimpään toimijaan eli tietäjään. Erilaiset aatevirtaukset kuten valistus, luterilainen uskonto ja herätysliikkeet vaikuttivat yksittäisten perinteenkerääjien ja julkaisijoiden mielessä. Jokainen heistä joutui ratkaisemaan ne ristiriidat, joita syntyi suhteessa vanhaan suomalaiseen ja karjalaiseen kansankulttuuriin. Suomessa ei kuitenkaan ole selvitetty, miten esimerkiksi luterilainen papisto koki Kalevalan ilmestymisen. Papithan olivat niitä harvoja säätyläisiä, jotka kykenivät lukemaan 1830-luvulla suomenkielistä kirjallisuutta. Tiettävästi SKS:n jäsenistöön kuuluneet papitkaan eivät vastustaneet kansanperinteen julkaisemista.
Apon mukaan Lönnrot suhtautui loitsuihin ja tietäjiin asiallisesti ja jopa positiivisesti, vaikka joutuikin lääkärin roolissaan varoittamaan kansaa tietäjistä ja parantajista. Näiden esittämät perinteiset taudinselitykset hän sijoitti taikauskon kategoriaan. Loitsut ja tietäjyys hahmotettiin ennen kaikkea historialliseksi ilmiöksi, merkeiksi mittaamattoman kaukaisesta, pakanallisesta Suomesta.
Helena Ruotsalan ”Maiseman jäljet” pohtii liikkuvan elinkeinon ja poronhoitoa harjoittavan ihmisen, entisen nomadin, paikkaa osana maisemaa. Ruotsalan mukaan paikkasuhdetta ja kuulumista paikkaan tai paikkoihin voidaan kuvata monella tavalla. Artikkelissa menetelmänä on autoetnografia, jossa tutkimuskysymyksiä voi lähestyä kenttätyön ja tutkimuskirjallisuuden lisäksi omien kokemusten avulla. Ruotsala ymmärtää autoetnografian menetelmänä, joka käyttää kirjoittajan kokemuksia sijoittaen ne kulttuuriseen kontekstiin. Henkilökohtaisten kokemusten avulla on näin mahdollista tehdä yleistä ymmärrettäväksi. Ruotsala lähtee siitä näkemyksestä, että maisema on sekä fyysinen todellisuus että ihmisen mielessä. Siksi on tarkasteltava fyysisen ja mentaalisen maiseman suhteita. Fyysistä sijaintia tärkeämpää on subjektin oma suhde ympäristöön eli se, minne hän tuntee kuuluvansa. Erilaiset kertomukset puolestaan ovat paikkaan johtavia muistin jälkiä.
Sanomalehdet lähdeaineistoina
Laura Starkin artikkeli ”Vanhat sanomalehdet uutena lähdeaineistona kansan elämän tutkimuksessa” tuo uusia ja kaivattuja eväitä erilaisten lehtiaineistojen kanssa työskenteleville kulttuurien tutkijoille. Tähän astihan ei ole ollut käytössä folkloristien, etnologien tai kulttuurihistorioitsijoiden jakamaa ja yleisesti hyväksyttyä metodologiaa lehtiaineistojen käyttöön. Erilaiset lehtiaineistot – niin sanoma- kuin aikakauslehtiaineistotkin – sisältävät kuitenkin monia mahdollisuuksia, eikä niitä kannata sivuuttaa lähteinä. Starkin mukaan ne voivat auttaa meitä jäljittämään, mitä ihmiset ajattelivat, pelkäsivät ja toivoivat ja mikä oli heille tärkeää. Monet lehdet julkaisivat erilaisia lukijoiden lähettämiä tekstejä: esimerkiksi maaseutukirjeenvaihtajien uutisia, kannanottoja, kolumneja ja yleisönosastotekstejä, jotka toimivat tärkeinä väylinä tuoda julkisuuteen lukijan näkemyksiä, kokemuksia, ajatuksia ja mielipiteitä. Usein tällaista aineistoa ei ole tallella missään muussa muodossa.
Starkin mukaan kannattaa ottaa alusta alkaen huomioon lehtiaineistojen kunkin genren erityispiirteet ja eri juttulajeihin liittyvät kommunikatiiviset rajoitteet. Genreillä on nimittäin omat sisäänrakennetut konventionsa, jotka määräävät, miten kunkin genren edustajan sisältö ilmaistaan. On kuitenkin tärkeää havaita, että genret ovat vain ideaalityyppejä. Reaalimaailmassa sanomalehtikirjoitukset sijoittuvat pikemminkin jatkumolle kuin selvärajaisiin lokeroihin. Sama sääntö pätee mitä ilmeisimmin muihinkin lehtiaineistoihin.
Stark tarjoaa folkloristeille metodiseksi vaihtoehdoksi aineistokorpusten luomista. Korpusta rakentava tutkija muodostaa aineistokokonaisuuden tietyn aihepiirin, aineistolajin tai selkeästi rajatun kokoelman pohjalta, minkä jälkeen hän laatii perinpohjaisen selvityksen aineistokokonaisuuden ominaispiirteistä. Vasta tämän jälkeen valitaan pienempi joukko tekstejä tarkempaa analyysia varten. On tärkeää tuoda aineistorungon ja siitä erilleen poimittujen tekstien välinen suhde esiin – tutkijan ei tule valita analysoitavaksi vain kaikkein kiinnostavimpia tekstejä ja sivuuttaa sitä kysymystä, edustavatko ne tosiasiassa lainkaan koko aineistoa.
Sanomalehtiaineistoa hyödynnetään moninkertaisella kontekstualisaatiolla. Aineistoa täydennetään esimerkiksi tiedolla siitä, millaiset sosiaaliset, poliittiset, taloudelliset ja ideologiset olosuhteet vallitsivat sanomalehden ilmestymisaikana. Moninkertainen kontekstualisaatio tarkastelee myös lehden tehtävää ja tarkoitusta sekä sen toimittajien ideologista sitoutuneisuutta.
Kertojan ja kuulijan monivivahteinen suhde
Annikki Kaivola-Bregenhøj puolestaan muistuttaa artikkelissaan ”Kertojat ja kuulijat”, että kertojat tarvitsevat aina kuulijansa. Kukaan ei esitä kertomuksia vain itselleen. Meistä jokainen on päivittäin kuulijana spontaanikerronnalle, jota myös arkikerronnaksi nimitetään. Julkinen esitys alkaa, kun tilapäisestä jutustelusta siirrytään esittävään kerrontaan. Kuuntelijat hyväksyvät kertojan roolinoton ja asettuvat kuulijoiksi. Julkinen esitys on aina soolonumero, vaikka kertoja tavoittelisi vuorovaikutusta yleisönsä kanssa.
Kertojan ja kuulijan suhde on vuorovaikutteinen ja tarinankerronnan etiketti hallitsee tilannetta. Kuulija motivoi kertojaa monin tavoin ja ilmaisee kiinnostustaan esimerkiksi katsekontaktilla tai sanallisella palautteella. Mielenkiintoista ja ajankohtaista on artikkelissa esiin tuotu huomio kerrontatilanteiden kulttuurisidonnaisista piirteistä: Suomessa esimerkiksi on epäkohteliasta puhua päälle, mutta amerikkalaisessa arkikerronnassa se ilmaisee kuulijan innostusta. Samat haastattelutekniikan ohjeet eivät siten pädekään joka kulttuurissa sellaisenaan. Myös kertojan ja kuulijan välisellä fyysisellä etäisyydellä on merkitystä tilanteessa. Suomalaiset tunnetusti pitävät joitakin muita ihmisiä suurempaa etäisyyttä keskustelukumppaniin. Väärä etäisyys voi haitata viestintätilannetta olennaisesti jommankumman osapuolen näkökulmasta.
Entä mikä on taukojen merkitys kerronnassa? Perinteiset haastattelutekniikan oppaat neuvoivat vuosikymmeniä, että haastattelijan ei tule täyttää taukoja liian nopeasti. Kaivola-Bregenhøj huomauttaa, että jopa taukojen sietämisessä on kulttuurisidonnaisia eroja. Suomalaiseen puhekulttuuriin ne kuuluvat luonnollisina osina, mutta ulkomaalainen ahdistuu niistä ja alkaa surra pieleen mennyttä vuorovaikutustilannetta. Toisaalta myös suomalaisessa kerronnassa osa tauoista voi merkitä sitä, ettei haastateltava enää halua puhua kuulijalle siitä aiheesta, jonka tämä on nostanut esiin. Itse olen vastaanottanut haastattelutekniikan opiskelijan epätoivoisen tekstiviestin, jossa hän kysyy lupaa haastattelun lopettamiseen tilanteessa, jossa informantti pysyy motivoinnista huolimatta edelleen vaiti. Kuulija onkin viime kädessä kertojan armoilla. Tämä valitsee mitä ja miten kertoo – tai lakkaako kertomasta. Vain kokemus tuo tuntumaa siihen, mistä kulloisessakin tauossa mahtaa olla kysymys.
Kaivola-Bregenhøj muistuttaa artikkelissa myös siitä, että kertoja voi toisinaan puijata kuulijaa. Kertoja saattaa näin testata kuulijaa, joka ei aina edes huomaa fiktion ja toden rajan ylittyneen. Entä mikä on kuulijan tehtävä häneen kohdistuneiden rooliodotusten mukaan? Kerrontatilannetta jäsentää sekventiaalinen kerrontajäsennys, joka on kulttuurisesti opittu malli. Siihen sisältyy kolme jaksoa: johdantosekvenssi, jolloin tehdään tilaa kerronnalle, kerrontasekvenssi, jolloin kertoja saa oman vuoronsa, ja viimeiseksi vastaanottosekvenssi. Siinä kuulijalla on mahdollisuus reagoida esitykseen, mutta hän voi antaa palautetta eri keinoin jo ennen kerronnan alkamista tai sen aikana. Joissakin tilanteissa kuulijan tai haastattelijan on otettava aktiivisempi rooli ja oltava mukana keskustelussa. Tällainen tilanne on esimerkiksi omaan elämään liittyvien kysymysten käsittely.
Viisas matkassa, vara laukussa. Näkökulmia kansanperinteen tutkimukseen sisältää monia artikkeleita, joista on hyötyä sekä tutkimuksen ja opetuksen parissa ahertaville että vasta opintoja suorittaville. Teos tuo esille miten erilaiset suuntaukset, arvot ja menetelmät ovat aikojen saatossa vaikuttaneet perinteentutkimukseen ja tulkintaan. Toisaalta teos tarjoaa myös aivan uusia näkökulmia ja käytännön keinoja. Mahdollisuuksien maailma onkin rajaton.
Filosofian tohtori Tuija Saarinen toimii folkloristiikan tutkijana Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella.