Huuskonen, Kari 2013: Pimeyden puolelta. Modernisaation kokemukset näkövammaisten kerrontayhteisössä. Helsinki: Unigrafia Yliopistopaino. 245 sivua.
[online] [24.2.2014]
Eija Stark
Sosiologia tieteenalana tutkii modernia yhteiskuntaa, sen muotoutumista ja siinä ilmeneviä piirteitä. Kun tutustuu Helsingin yliopiston sosiologian oppiaineen nettisivuihin, on modernin käsite kokenut siellä inflaation eikä sitä enää löydy tämän hetken sosiologista tutkimusta kuvaavasta esittelytekstistä. Sen sijaan modernin ja modernisaation käsitteet ovat suodattuneet paradigmaattiseen asemaan niin folkloristiikan kuin kansatieteenkin 2000-luvun tutkimuksiin. Molemmilta aloilta on julkaistu useita tutkimuksia, joissa päähuomio on ollut vanha ilmiön sitominen modernin yhteiskunnan syntyyn tai modernisaatioon ja sen selittämiseen, miten jokin kulttuurin ilmiö on muuttunut vuosisataisessa kehityskulussa tai saanut uusia merkityksiä yhteiskunnallisten olojen muuttuessa. Oppihistorialliselta kannalta on siis vähintäänkin kiinnostavaa, että moderni ja modernisaatio ovat tällä hetkellä leimallisesti perinnetieteellisten tai niitä läheisesti hyödyntävien alojen vakiotermistöä. Tähän taustaan asettuu myös Kari Huuskosen tutkimus näkövammaisista sosiaalisina toimijoina suomalaisessa 1900-luvun yhteiskuntahistoriassa. Tutkimus on väitöskirja Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineeseen ja se on luettavissa E-thesis -muotoisena.
Mitä tutkitaan, kun tutkitaan modernia?
Kari Huuskosen tutkimus jatkaa Minna Harjulan tieteellisesti ansiokkailla historiallisen vammaistutkimuksen jalanjäljillä tarkentaen tutkimuskohteen näkövammaisiin. Suomessa näkövammaisten kommunikointi perustui pitkään suulliseen kulttuuriin ja ääneen lukemiseen. Sokeainopetuksen kehittyminen ja rantautuminen Suomeen sekä Braillen pistekirjoituksen luomat mahdollisuudet 1800-luvun lopulla merkitsivät näkövammaisille suullis-kirjallisen kulttuurin murrosta ja samalla uudenlaisen kansalaisuuden omaksumista. Kari Huuskosen tutkimus tarkentuukin näkövammaisten historiaan ja kerrontaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen Suomessa. Siinä käsitellään sokeainkoulujen perustamista, ensimmäisen sokeainkouluja käyneen sukupolven toimintaa sekä sokeana olemisen kokemuksia. Tutkimusaineisto on ilahduttavan moninainen: sokeiden omat lehdet, sokeain yhdistysten pöytäkirjat sekä sokeiden haastattelut. Näistä on rakennettu informatiivinen tutkimus.
Huuskonen määrittelee tutkimuksensa keskeisimmäksi käsitteeksi modernisaation. On harmillista, että teoksen johdanto on kirjoitettu modernisaatio-käsite edellä, sillä konkreettisempi ote olisi riittänyt. Johdannossa nähdäkseni tulisi kertoa, mitä tutkimus käsittelee ja mitkä ovat ne pääkysymykset, joihin tutkimuksessa pyritään vastaamaan. Nyt aloitusluku on hieman sekava eikä oikeastaan kerro siitä, mikä on keskeistä tutkimuksessa. Lukijalle syntyy vaikutelma, että johdanto on kirjoitettu ennen muita tutkimuksen osioita eikä sitä ole muokattu tutkimuksen edetessä sen mukaan, minkälaisia tutkimustuloksia prosessin edetessä on saatu. Nähdäkseni ongelma on siinä, että Huuskonen ottaa modernin ja modernisaation abstraktioina eikä selkeästi tuo esiin, että Suomessa sokeainyhteisöjen kehittyminen on itsessään modernisaatiota, modernin yhteiskunnan tuote ja ilmiö. Sokeain yhteisöt, kouluttaminen ja oman yhteisöidentiteetin muotoutuminen ovat seikkoja, jotka tekevät modernin, ei toisin päin! Ilman yhteiskunnassa tapahtunutta taloudellista ja koulutuksellista kasvua moni ilmiö olisi todennäköisesti jäänyt syntymättä ja kehittymättä. Tämä on mielestäni se lähtökohta, josta johdanto olisi pitänyt rakentaa. Tutkijan olisi selvemmin pitänyt kertoa, että tutkimus käsittelee suomalaisen sokeainyhteisön rakentumista tiettyjä lähdeaineistoja käyttämällä.
Koska alku on turhan laajasti aihettaan luotaava eikä ihan tarkalleen kerro, mitä tutkimus käsittelee, vaikeutuu teoksen luettavuus. Johdannosta puuttuvat esimerkiksi tutkimuskysymykset ja niitä olisi kaivannut siellä selvästi erottuvana osionaan. Tutkimuskysymykset tulevat vasta sivulla 60. Se on aika myöhään 245 sivua sisältävässä tutkimuksessa. Tutkimuskysymykset ovat: miten tutkittavat kokevat näkövammaisina henkilöinä modernisaation haasteen elämässään ja minkälaisia merkityksiä he antavat modernisaatiolle puhuessaan näkövammaisuudesta. Tietoteoreettisesti tutkimuskysymykset ovat yhtä ongelmallisia kuin johdannon tulokulma. Jos modernisaatio on erillinen tapahtumasarja, johon näkövammaisuus suhteutuu, mitä se sitten on? Tähän kysymykseen ei välttämättä ole selkeää vastausta, vaan sitä on lähestyttävä kuvaamalla ilmiöitä, jotka ovat poikkeavia kun niitä verrataan aiempiin vuosikymmeniin tai -satoihin. Varmasti Huuskonen itsekin tämän intuitiivisesti tietää, vaikka ei sitä sano riittävän selvästi. Esimerkiksi sivulla 93 hän kirjoittaa 1800-luvun lopusta, miten: ”Sokeus oli alettu mieltää lähtökohtaisesti vammaksi, jota voitiin lievittää ja kompensoida koulutuksen avulla.” Tämän jälkeen hän ei kuitenkaan käytä moderni-sanaa. Häiritsevää onkin, miten ilmiöt suhteutetaan modernisaatioon ilman, että ajateltaisiin ilmiön itsessään tuottavan modernisaatioksi nimeämämme historiallisen kehityskulun.
Uusia tutkimuslöydöksiä
Kaikesta edellä esittämästäni tutkimuskohteen täsmällisempää muotoilua koskevasta kritiikistä huolimatta Kari Huuskosen tutkimus on aidosti hyvä ja hänen kykynsä kirjoittaa on erinomainen. Teos nimittäin tuo esiin paljon uutta tietoa näkövammaisista, heidän yhteisöllisyyden tunnoistaan ja historiakäsityksistään. Niihin ovat vaikuttaneet esimerkiksi näkövammaisten koulut, joissa oppilaat tuntuvat aidosti viihtyneen ja joissa myös säätyraja katosi: oppilaskunta koostui säätyläisten ja rahvaan lapsista. Sokeainkouluissa oltiin omien parissa. Kiinnitin huomiota myös siihen, miten sokeain yhdistysten johtokunnissa ja kokouksissa naiset ja miehet toimivat yhdessä jo varhain tavalla, joka on puuttunut valtaväestön yhdistystoiminnasta. Siinä toimijoita olivat veroa maksavat tai arvovaltaa omaavat miehet.
1800-luvun köyhäinhoitolaeissa ei eritelty köyhiä ja vaivaisia. Kaikki ne, jotka eivät kyenneet elättämään itseään työllä, olivat samassa asemassa. Kiinnostava seikka on, että samoihin aikoihin kun sokeat saivat 1930-luvulla eduskunnassa läpi ajamansa sokeuskorvauslain, säädettiin sterilointilaki. Pakkosterilointeja tehtiin Suomessa mielenterveyspotilaille, kehitysvammaisille ja esimerkiksi romaneille, mutta ei sokeille. Sokeat olivat poikkeus vammaisryhmistä, sillä heihin ei Suomessa, eikä edes kansallissosialistisessa Saksassa, kohdistunut erityistä syrjintää. Tähän oli syynä sotasokeiden nauttima sotasankaruus-status sekä monen näkövammaisen vamman ei-perinnöllinen tausta. Huuskosen tutkimuksesta ilmeneekin monia kiinnostavia seikkoja sokeiden historiasta. Yksi tällainen on 1930-luvulla käyty sokeiden oma lehtikeskustelu siitä, olisiko heidän syytä ryhtyä käyttämään jotain tunnusmerkkiä kuten keltaista käsivarsinauhaa, jotta näkevät voisivat tunnistaa heidät helpommin. Ajatuksia herättävää on, että keskustelussa suurin huoli ei kohdistunut käsivarsinauhan mahdollisesti aiheuttamaan stigmaan, vaan siihen, miten huonosti käyttäytyvät käsivarsinauhan pitäjät saattaisivat häpeään kaikki muut käsivarsinauhan pitäjät.
Sivulta 114 alkava luku sokeainkouluista yhteiskunnallisen toiminnan foorumina on erinomainen ja Huuskonen avaa sokeiden toimintaan ulottuvuuden, jossa on jo vahva modernin kansalaisyhteiskunnan tuntu. Tämä käy selväksi siinä, miten hyväntekeväisyysjärjestöjen apua pidettiin näkövammaisten keskuudessa vastenmielisenä. Näkövammaisille kysymys oli itsetunnosta ja siitä, että hyväntekeväisyysyhdistysten hallitukset koostuivat terveistä, joilla ei ollut omakohtaista kokemusta sokeudesta. Tämä asenne heijastui myös sokeiden omakuvaan, jota luonnehti riippumattomuus toisista ihmisistä ja ankaruus itseä kohtaan. Sokeiden identiteettiä määritteli ”hylkykoneena ja ympäristön romukasana” ajelehtimisen eetos, kuten Huuskonen kirjoittaa (s. 164).
Kaiken kaikkiaan Kari Huuskosen analyysi on uskottavaa ja se on hyvin esitetty. Vaikka hän tulkitsee sokeiden identiteettipuhetta käyttämällä termiä yhteiskunnallinen uhrius, ei analyysi ole millään muotoa tutkimuskohdetta säälivää, näkövammaisia uhriasemaan asettavaa tai vaihtoehtoisesti ylentämällä alentavaa. Oikeastaan Huuskonen tekee päinvastoin osoittamalla sen, että mitä tietoisemmaksi näkövammaiset tulivat yhteiskunnallisista epäkohdista jakaessaan keskinäisiä kokemuksia, sitä aktiivisemmin he kehittelivät omien yhdistystensä kautta uudistusehdotuksia, joilla yhteiskuntaa saattoi muuttaa sokeiden kannalta edullisemmaksi. Koulutus toi näkövammaisille sivistystä ja yhdistyksissä toimimisen tapoja, joiden avulla he saattoivat reflektoida asemaansa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen suomalaisessa yhteiskunnassa. Huuskosen tutkimuksen merkittävin anti onkin tulkita näkövammaiset ja heidän yhteisöllisyyden kasvu osana yhteiskunnallista toimintaa. Kuten tutkija loppuluvussa kiteyttää, tässä kontekstissa näkövammaisten historia avautuu enemmän yhteiskuntaan mukaan ottamisen kuin poissulkemisen historiana.
Filosofian tohtori Eija Stark työskentelee tutkijana Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineessa.