Yhteyksiä ja katkoksia. Näkökulmia folkloristiikan suhteista lähialoihin. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seuran VII Kevätkoulu 15.–16.5. 2014 Helsingissä
Kaarina Koski
Suomen Kansantietouden Tutkijain Seuran jokavuotinen kevätkoulu on muodostunut instituutioksi, joka varmistaa – kuten kentällä voi kuulla sanottavan – valtakunnalliset folkloristien kokoontumisajot kerran vuodessa. Tätä jokakeväistä parveilua on jo vuosien ajan hyödynnetty järjestämällä kevätkoulun yhteyteen muitakin kokouksia ja työpajoja kuten folkloristiikan tutkijakoulun tekstityöpajoja. Nykyään tekstityöpaja on osa kevätkoulun ohjelmaa ja tarjoaa tohtorikoulutettaville mahdollisuuden saada työstään kommentteja muissa yliopistoissa vaikuttavilta kollegoilta ja opettajilta. Tänä vuonna saatiin tilaisuus myös juhlia yhdessä Eloren 20-vuotista taivalta mahdollisimman suurella joukolla. Varsinainen kevätkoulun seminaari käsitteli folkloristiikan suhdetta lähialoihin ja yhdisteli tähän teemaan ajankohtaisia merkkipäiviä: Eloren lisäksi huomioitiin Outi Lehtipuron ja Matti Kuusen merkkivuosia.
Ikuisesti ajankohtainen SKVR
Kevätkoulun seminaarin ohjelmaan kuului myös sinänsä teemaan kuulumaton mutta ajankohtaisuudessaan tärkeä esitys Suomen Kansan Vanhojen Runojen hakemistotyöstä, joka on tulossa päätökseensä. Senni Timonen ja Jukka Saarinen esittelivät projektin taustoja ja nykytilaa. Suomen Kansan Vanhojen Runojen hakemistojen kokoaminen aloitettiin Matti Kuusen aloitteesta 1980-luvulla. Aluksi hakemisto kasvoi konekirjoitettuna kortistona, sittemmin tietokoneella; sitä ovat kartuttaneet arkiston työntekijät muun toimensa ohessa ja toisinaan arkiston harjoittelijat. Välillä tätä tilkkutäkkinä koottua systeemiä on täytynyt korjata ja yhdenmukaistaa. Saarinen luonnehti vuosikymmeniä jatkunutta hakemistojen laadintaa ironisesti antiprojektiksi: matkaksi, jonka kulkuvälinekin on vaihtunut monta kertaa mutta jonka määränpää alkaa lopulta olla näkyvissä.
Kun SKVR digitoitiin noin 15 vuotta sitten, siihen ei kirjattu otsikoita, koska uudet otsikot sisältävän hakemiston odotettiin valmistuvan pian. Nyt, kun hakemisto valmistuu, digitaaliseen SKVR-tietokantaan tulee runotyyppihaku. Runotyyppi voi olla kokonainen runo tai osa siitä; suppeimmillaan vain parisäkeen ympärille muotoutuva teema. Painetussa SKVR:ssa samallakin runotyypillä voi olla eri osissa aivan erilainen nimi. Hakemistossa runotyypille on valittu tai koostettu yhteinen nimi, jonka perusteella hakuja voidaan tehdä. Yksittäinen teksti voi sisältää useita eri runotyyppejä, jotka voi systeemin valmistuttua saada näkyviin listana runon yhteyteen. Vastaavasti haun avulla voi etsiä kaikki saman runotyypin edustajat koko aineistosta. Timonen ja Saarinen eivät pidä mahdollisena, että hakemistoon olisi onnistuttu seulomaan kaikki mahdolliset runotyypit. Siksi systeemi on jätetty avoimeksi niin, että uusia tyyppejä voi lisätä myöhemmin. Tällaisen aineiston systemointi on yleisesti ottaen mahdotonta, koska se on niin rikasta ja varioivaa. Kuten Senni Timonen asian kiteytti, runosto tuntuu jopa elävältä organismilta, joka jatkuvasti muuttuu. Se muuttuu lukijansa mukana, joka katselee sitä tilanteiden vaihtuessa ja vuosien kuluessa aina uudesta näkökulmasta. Yksi näkökulmaa muuttavista tekijöistä on folkloristiikan oppialan laventuminen. Hakemistot tulevat tarjoamaan aivan uudenlaisen mahdollisuuden runoaineistojen analyyttiseen käsittelyyn.
Folkloristiikkaa ja lähitieteitä
Tieteidenvälisiä suhteita voidaan lähestyä monelta taholta. Kevätkoulun esitelmät käsittelivät folkloristiikan suhdetta lähialoihin yleisesti, eri alojen kohdalta erikseen ja eri aikakausina sekä myös alan sisäpuolelta yhden merkittävän folkloristin eli Matti Kuusen työn valossa. Lisäksi tarkasteltiin folkloristiikan tutkimuskentän muutosta Eloren 20-vuotisesta perspektiivistä.
Seppo Knuuttila arvioi yhteisten intressien havainnoinnin tieteiden välillä olleen yleisesti ottaen innotonta. Aihepiireissä, jotka koetaan omaan oppialaan kuuluviksi, ei hevin ole haettu vaikutteita muilta aloilta. Huonoksi esimerkiksi Knuuttila nosti folkloristiikan ja kielitieteen välisen rajan, jota esimerkiksi keskustelu genrestä ei ole ylittänyt – ainakaan molempiin suuntiin. Monitieteinen synergia sen sijaan toimii hyvin sellaisilla alueilla, jotka ovat syntyneet useita tieteenaloja yhdistävinä näkökulmina, kuten kulttuurin- tai sukupuolentutkimus.
Anne Heimon esittelemä muistitiedon tutkimus sijoittuu folkloristiikan ja historian tutkimuksen alueille. Folkloristiikan ja historian vahvat tutkimustraditiot ovat lähestyneet kertomalla rakennettua menneisyyttä ja sen tutkimuksellista arvoa pohjimmiltaan eri tavoin. Tieteidenvälisen keskustelun myötä linjat ovat kuitenkin alkaneet lähetä toisiaan. Heimo korosti, että lähentyminen johtuu myös historian rakentamisen ja kertomisen muuntuneista tavoista. Internetin ja osallistuvan historiakulttuurin myötä ero virallisten ja kansanomaisten historiatulkintojen välillä on hälvenemässä. Samalla folkloristien kiinnostus kerronnan keinoja ja muistamisen tapoja kohtaan on uusien haasteiden edessä, kun ilmaisu on nopeamman viestintäkulttuurin myötä muuttunut ytimekkäämmäksi.
Kari Korolaisen esitelmä folkloristiikan ja kansatieteen välisistä suhteista piirrosaineiston valossa kartoitti keskusteluja 1800-luvun loppupuolelta. Yksi tärkeitä kysymyksiä oli, pitikö Kalevalaa kuvittavien piirrosten kuvata runojen ilmentämää fantasiaa vai runolaulajien arkielämän kansatieteellisiä puitteita. Tämä kysymys heijasti hyvin sanataiteesta kiinnostuneiden folkloristien ja historiallisia faktoja painottavien tutkijoiden välistä eroa. Vaikka akateemisia toimijoita kategorisoitiin jo 1800-luvun aikalaiskeskusteluissa ja myöhemmin oppihistorioissa, tieteenalojen väliset rajat olivat huokoiset ja kenttätyössä tallennettiin samalla useiden alojen aineistoja. Kuten Seppo Knuuttila huomautti, 1800-luvun tutkijoiden toiminnan luonnehtiminen poikkitieteelliseksi olisi anakronismi. Vahvoja rajoja ei yksinkertaisesti vielä ollut.
Outi Lauhakangas vertaili folkloristisen sananlaskututkimuksen ja sosiaalipsykologian näkökulmia samaan aihepiiriin eli yhteisölliseen moraaliin. Suurin ero näkyy käsityksessä perinteen yhtenäisyydestä. Sosiaalipsykologi Klaus Helkaman (2009) mukaan perinteisen yhteisön jäsen on normiohjautuva. Hänelle moraali koostuu luokan ja aseman asettamista velvollisuuksista, joiden noudattaminen on yksiselitteisesti oikein ja vaatii itsekuria. Individualistisen ajan yksilö sen sijaan tekee arvovalintoja itsenäisesti ja luovii joskus keskenään ristiriidassakin olevien moraalisen sosialisaation ja yhteiskunnan normien välillä. Folkloristi, joka tuntee sananlaskujen välittämien arvojen monimuotoisuuden, ei allekirjoita näin jyrkkää jakoa. Matti Kuusen Esivanhempiemme kymmenen käskyä (1952) kiteyttää suomalaisen sananlaskupuheen moraaliset ytimet, mutta ne ovat kollektiivisia arvoja, joihin yksilöt voivat suhtautua eri tavoin. Ja kuten keskustelussa todettiin, sananlaskut ovat myös monikäyttöistä kieltä, jonka viljely on yksi filosofoinnin muoto. Folkloristi näkee sekä folkloren että moraalin varioivana aineksena, jota muunnellaan käyttötarpeen mukaan. Ei vanhakaan kansa yksinkertaista ollut.
Seminaarissa esitetyt alojen väliset rinnastukset osoittivat tieteenvälisten pohdintojen antoisuuden. Seppo Knuuttilaa mukaillen voimme todeta, että lähialat ovat meidän kontekstimme. Ne ovat se asiayhteys, jossa toimintamme on mielekästä, ja niitä vasten erottuu myös oma erikoislaatumme.
Folkloristiikan kentän laajeneminen
Tieteenalan rajojen muutokset riippuvat sekä yleisistä trendeistä että yksittäisten tutkijoiden tekemistä aihepiirien ja näkökulmien valinnoista. Matti Kuusen tuoreen elämäkerran Sanottu. Tehty. Matti Kuusen elämä 1914–1998 kirjoittanut Tellervo Krogerus pohti Kuusen roolia kansanrunoudentutkimuksen kentässä. Oliko Kuusi rajojen säilyttäjä vai rikkoja? Kuusen tutkimukset pysyivät folkloristiikan keskeisaloilla ja hänen yhteytensä muihin tieteisiin vastaavasti kielitieteen, historian ja arkeologian tuntumassa. Kriittinen ja kyseenalaistava ote kohdistui oman tieteenalan keskeisten teorioiden kuten maantieteellis-historiallisen menetelmän kehittämiseen. Tutkijana Kuusi toimi, kuten Tellervo Krogerus asian ilmaisi, ”valtavirrassa poikkiteloin”. Kulttuuripoliittiset kannanotot ovat kuitenkin tuoneet hänelle rajojen rikkojan maineen. ”Iskelmä on nykyajan kansanlaulu” lienee hänen kuuluisimpia lausuntojaan. Kuusi siis tunnetaan rajanylityksistä populaarikulttuurin suuntaan, vaikkei hän itse tutkinut sitä. Populaarikulttuurin aiheisiin tarttuivat kuitenkin Kuusen opiskelijat, mikä merkitsi tutkimuskentän laajenemista seuraavassa polvessa.
Merkkivuottaan viettävä Elore on erityisen hyvä näköalapaikka folkloristiikan kehitykseen viimeisten 20 vuoden ajalta. Sinikka Vakimo kuvasi Eloren, silloisen Elektroloristin, syntyaikaa tilanteena, jossa lähialojen lehdet olivat alkaneet fokusoitua tarkemmin eikä niissä ollut enää tilaa folkloristiikalle. Päätoimittaja Karina Lukin tulkitsi Eloren syntyneen näköalojen laajenemisen kynnyksellä: ensimmäisissä Elektroloristeissa oltiin sekä julkaisumuodon että näköalojen suhteen uuden ja jännän äärellä. Folkloristien itsemäärittely ja folkloristiikan olemuksen pohdiskelu ovat olleet Eloren teksteissä tärkeässä osassa kaikki nämä vuodet. Eloren teemanumerot ovat edustaneet folkloristien aluevaltauksia, ja myöhemmin teemanumeroita on alettu ehdotella myös folkloristiikan ulkopuolelta. Keskeisiä tutkimusteemoja ovat olleet muistitietotutkimus, uskomusperinteen tutkimus sekä populaarikulttuuri. Eloren merkitys alan määrittelyssä Suomessa on ollut keskeinen. Vakimon mukaan Elorelle muodostui asemansa vakiinnutettuaan pian rooli tieteenalan linjaajana ja myös linjauksen demokratisoijana, kun sananvaltaa siirtyi laajalle vertaisarvioijien joukolle.
Eloren kehitystä kokeilevasta julkaisukanavasta uraauurtavaksi akateemiseksi open access -julkaisuksi sietikin juhlia, ja se tapahtui seminaarin jälkeen ilahduttavan elorelaisessa hengessä. Hienot tarjoilut olivat syntyneet tutkijavoimin talkootöinä, kaikki seminaariin osallistuneet kutsuttiin mukaan, ja pitkien puheiden sijaan keskityttiin vapaaseen seurusteluun. Eloren merkitys suomalaisessa folkloristiikassa on perustunut sekä lehden korkeatasoisiin sisältöihin että yhteistyötä painottaneisiin ja uuden opettelua pelkäämättömiin toimintatapoihin (ks. myös Lukin 2014). Se on, kuten jokavuotinen kevätkoulukin, sekä tieteellisesti että yhteisöllisesti tärkeä.
Kirjallisuus
Helkama, Klaus 2009: Hyvän ja pahan tällä puolen. Helsinki: Edita.
Krogerus, Tellervo 2014: Sanottu. Tehty. Matti Kuusen elämä 1914–1998. Helsinki: Siltala.
Kuusi, Matti 1952: Esivanhempiemme kymmenen käskyä. – Kalevalaseuran vuosikirja 32. Porvoo ja Helsinki: WSOY.
Lukin, Karina 2014: 20 vuotta lehden punontaa. – Elore 1/2014. http://www.elore.fi/elore-12014/paakirjoitus-20-vuotta-lehden-punontaa/
Folkloristiikan dosentti Kaarina Koski on folkloristiikan ma. yliopisto-opettaja Turun yliopistossa sekä Elore-veteraani.