Yhteyksiä ja katkoksia – Suomen Kansantietouden Tutkijain Seuran VII Kevätkoulu
Tellervo Krogerus
Kun minulta pyydettiin puheenvuoroa Suomen kansantietouden tutkijain seuran seminaariin keväällä 2014, akateemikko Matti Kuusen 100-vuotisjuhlan merkeissä, heitettiin virikkeeksi kysymys, oliko Kuusi tutkijana enemmän rajojen rikkoja vai säilyttäjä. Rajojen rikkoja tuli otsikkoonkin: olihan Kuusi tunnetusti yllättäjä, ärsyttäjä ja seisovien vesien liikkeelle panija. On kuitenkin syytä lisätä otsikkoon kysymysmerkki.
Elämäkerrallisia lähtökohtia
Lähtökohtia perinteisen humanistisen tutkimuksen rajojen rikkomiselle voi nähdä jo Kuusen lapsuudessa.[1] Huomiota kiinnittää ensimmäiseksi hänen jo varhain osoittamansa taipumus systeemejä luovaan ajatteluun. Ensin tulivat numerot, numerosarjat, viikonpäivien järjestelmä, kirjaimet ja kirjoittaminen. Sitten seurasivat koulupojan autotilastot, lenkkitilastot, urheilukilpailujen tulosluettelot. Toimittamaansa Kuusen lasten perhelehteen hän kirjoitti hakemistoja ja lehden sisältöä koskevia analyyttisiä katsauksia. Runoilijaksi hän valmentautui muun muassa kokoamalla luetteloita riimisanapareista.
Sama ajattelu leimaa Kuusen tutkijantyötä. Me tiedämme nuo hänen artikkeleissaan ja monografioissaan toistuvat koodit ja indeksit, joiden avulla hän systemoi aineistojaan, ja moninaiset tilastot ja vertailutaulukot, joiden avulla hän tavoitti yleisiä säännönmukaisuuksia ja yleistäviä johtopäätöksiä suurista aineistomassoista. Hän ylitti vakiintuneita metodisia rajoja siinä määrin, että Martti Haavio piti kansanrunouden professorinviran hakijoita koskevassa lausunnossaan tarpeellisena kirjoittaa Kuusen kohdalla kategorisesti: ”Matematiikka ei sovellu kansanrunoustieteen aputieteeksi; ja statistiikkakin vain varoen käytettynä.”
Kuusi puolestaan näki Haavion argumentoinnissa lennokasta hataruutta. Molemmat olivat runoilijoita ja nerokkaita sanankäyttäjiä. Taidokkaan ilmaisun ja esseistisen, sanataiteellisen kirjoittamisen suuntaan on raja ollut humanistisessa tutkimuksessa perinteisesti avoin. Kuusen mielestä liiankin avoin, niin että esseistisellä loistolla on peitetty tieteellisen ajattelun puutetta. Kuusella oli tässä varaa korostaa rajaa: sanataiteellinen loisto, jos sitä tavoiteltiin, oli luvallista vasta kun aineistojen kattavuus, analyysin luotettavuus ja ajattelun johdonmukaisuus olivat luoneet tutkimukselle pitävän pohjan.
Jo lapsuudesta juontui Kuusen tutkijantyötäkin motivoinut vahva kilpailuhenki. Piti menestyä, saavuttaa ennätyksiä, olla paras. Tässä oli kysymys ennen muuta omien rajojen koettelemisesta. Yhä uudelleen hän asetti itselleen ylivoimaiselta näyttäviä urakoita. Yhä uudelleen hän myös ylitti rajansa.
Koulupoikana Kuusi piti botaniikkaa mahdollisena työalanaan. Kirjallisuuden ja kulttuurin kysymykset kuitenkin voittivat jo kouluvuosien myötä. Hän oppi luottamaan siihen, että hänellä kynänsä varassa oli rajattomasti mahdollisuuksia, ja tähtäsi runoilijaksi, journalistiksi, kirjankustannusalalle.
Sivistyssuvun perinnön rajoissa Kuusi toisaalta pysyi tiukasti siinä, että yliopisto-opinnot ja pian jatko-opinnot ja yliopistoura olivat itsestäänselvyys. Kirjallisuus ja latina olivat aluksi hänen pääaineitaan ja Eino Kaila yliopisto-opettajista suurin innoittaja. Sivistysperintöään vastaan hän kapinoi vain sen uskonnollisen ulottuvuuden suunnalla. Tästä seurasi, että hän ei halunnut yliopistossa opettaa uskontotiedettä. Kuusen kokemuksen mukaan uskontotiede veti puoleensa uskonnollisia ihmisiä, ja tässä tuli vastaan vaikea mentaalinen raja, jota hän ei halunnut tai osannut lähestyä. Tämä raja ei kuitenkaan koskenut muinaisuskon sisältöjä. Muinaiset maailmanselitykset ja niihin sisältyvä muinaisusko olivat aina hänen mielenkiintonsa kohteena.
Stipendiaattilukuvuotenaan Saksassa 1936–1937 Kuusi totesi että kielitiede, hänen silloinen pääaineensa, kiinnosti häntä vähiten. Nyt hän luki vain sitä, mikä kiinnosti: ”tiedotusoppia, sotatiedettä, perinnöllisyysoppia, antropologiaa […] rotuanalyysia ja ties mitä”, hän kirjoitti ystävälleen Aulis Ojajärvelle. Intressit nousivat Euroopan ja Saksan poliittisesta tilanteesta, joita Kuusi tarkkaili valppaan kriittisesti. Ajankohtaisiksi nousseiden teemojen alla jäyti syvempi epäluottamus omaa suuntautumista kohtaan. Oliko hän väärällä puolella luonnontieteiden ja humanististen tieteiden rajaa? ”Kun saisin alkaa alusta”, hän kirjoitti, ”niin palttua antaisin suomenkielelle, kansanrunoudelle, kirjallisuudelle ja kumppaneille, jottas tiedät! Tai no, miksei, voihan niillekin myöntää olemassaolon oikeutuksen, biologian ja sosiologian aputieteinä!”
Sittemmin sosiologia myös pysyi Kuuselle tärkeänä, kansanrunoudentutkimuksen aputieteenä, voisi kääntäen sanoa. Tältä pohjalta hän teki sen rajojen ylityksen, josta hänet Suomessa parhaiten tunnetaan: kehotti tutkimaan populaarikulttuuria.
Ohjautumisensa kansanrunouden tutkijaksi Kuusi tyylitteli haastattelijalleen tienä suuruudenhulluudesta epäonnistumisiin: Hän oli päättänyt kirjoittaa pro gradu -tutkielman aiheesta ”Historianfilosofiset ajatukset suomalaisessa kaunokirjallisuudessa” – rajaton aihe! Tarkiainen ei varoittanut, vaan antoi pojan yrittää. Tämä aloitti muinaisrunoudesta eikä päässyt koskaan sen pidemmälle.
Kiinnostus luonnontieteellisiä tutkimusmenetelmiä kohtaan, laaja-alaiset humanistiset opinnot ja opintojen täydentäminen Saksassa kirjavilla kulttuuris-yhteiskunnallisilla aiheilla loivat perustan, jolta Kuusi sittemmin, itse professorina, suuntasi ironiaansa akateemisten oppiaineiden väliseen kilpailuun ja oppiaineiden välisten rajojen suojeluun.
Kuusi ja Kalevalaseuran vuosikirja
Kuusen laajasta tuotannosta esittelen tässä yhden pitkittäisleikkauksen, hänen Kalevalaseuran vuosikirjaan (KSV) kirjoittamansa artikkelit, ja tarkastelen sen kautta hänen suhdettaan rajoihin ja rajanylityksiin. Ensimmäinen artikkeli ilmestyi vuoden 1951 vuosikirjassa, ja yhtäjaksoinen artikkelien sarja, poikkeuksena vain hänen oma juhlakirjansa, jatkui vuoteen 1988. Tämän jälkeenkin ilmestyi vielä kaksi artikkelia. Kukaan ei noina vuosikymmeninä kirjoittanut vuosikirjaan lähimainkaan yhtä paljon ja säännöllisesti. Suuri enemmistö, 19 artikkelia, käsittelee kalevalamittaista runoutta, useimmiten epiikkaa. Sananlaskut ovat 6 artikkelin aineistona. Muista aiheista on 12 artikkelia.
Kuusen kahden keskeisalan, muinaisrunojen ja sananlaskujen, epäsuhtaa tässä aineistossa tasoittaa se tosiasia, että vuodesta 1965 alkaen useita keskeisiä Kuusen sananlaskuartikkeleita ilmestyi hänen toimittamassaan kansainvälisessä Proverbium-lehdessä. Myös hänen Virittäjään kirjoittamissaan lähes 30 artikkelissa, joihin sisältyy myös muistosanoja ja kirja-arvosteluja, sananlasku-aiheiset artikkelit hallitsevat määrällisesti. Vanhoihin runoihin liittyy vain neljä Virittäjän artikkelia, kaksi 1950-luvulta ja kaksi 1970-luvulta. Kaikki tutkivat kalevalamittaa, edelliset varsinaisen metriikan kannalta, jälkimmäiset ”kalevalakielen” ja sen varioinnin kannalta.[2] Nämä ovat poikkeus. Pääosa Kuusen kalevalamittaista runoutta koskevista tutkimuksista ilmestyi Kalevalaseuran vuosikirjassa.
Ensimmäinen vuosikirja-artikkeli vuodelta 1951 on ”Vanhin suomalaisten sananlaskujen kokoelma”. Vanhan kansan sananlaskuviisaus oli työn alla, ja Kuusi näytti kyntensä vanhojen, kryptisten käsikirjoituslöytöjen selvittäjänä. Seuraavana vuonna ilmestynyt artikkeli käsitteli sekin sananlaskuja: ”Esivanhempiemme kymmenen käskyä”. Jos edellinen artikkeli todisti sananlaskuantologian toimitustyön tuottamasta vanhojen lähdeaineistojen hallinnasta, nyt oli vuorossa näyttää vanhojen sananlaskuaineistojen hallintaa. Kuusi pani syrjään kaikki raskaat vertailutaulukot ja antautui ajatusleikkiin, jossa hän pelkisti aineistoistaan esivanhempiemme keskeiset eettiset elämänohjeet. Kuva vastaa hänen sittemmin monessa yhteydessä esiin tuomaansa yrmeää kuvaa Suomen kansasta.
Ajatusleikki oli kolmaskin vuosikirja-artikkeli ”Ei sampo sanoja puutu” (1953), jossa on kyse sammon arvoituksesta. Sampo-runoihin ja -teorioihin Kuusi palasi sittemmin useaan kertaan. Mutta tämän varhaisen vuosikirja-artikkelinsa hän kirjoitti akateemista väittelydraamaa jäljittelevään kaavaan, jossa dialogia käyvät Praeses, Respondens ja Opponens. Artikkelin ironisessa lopussa keskustelua johtanut ja sen päättävä Praeses toteaa: ”Olemme siis kaikki eri mieltä, mutta siltä muodottomuudelta toki olemme välttyneet, että samalla tutkijalla olisi tarjona useita vaihtoehtoisia selitysmahdollisuuksia. Sellaistakin kuuluu joskus sattuvan.”
Seuraava Kuusen vuosikirja-artikkeli (1954) on essee hänen ihailemansa Otto Mannisen runosta ”Metsien mies”. Lastusta joessa kertova asutustarina on taustalla, mutta runoanalyysi päätyy runon psykologisen viestin hienovireiseen ja samalla omakohtaiseen tulkintaan.
Kuusi oli vielä vapaa tutkija ja aktiivinen pakinoitsija, mikä tuntuu heijastuvan hänen varhaisiin vuosikirja-artikkeleihinsa. Hän rikkoi sovinnaisen tieteellisen kirjoittamisen rajoja. Yleensä vuosikirjan kirjoittajat pitivät kiinni omasta tutusta tutkimusotteestaan. Esimerkiksi Martti Haavion harvakseltaan ilmestyneet, lennokkaat kulttuurihistorialliset linjanvedot toistivat samaa kaavaa: suomalaisen balladin, loitsun tai muun runoaiheen esittelystä muinais-Skandinavian, antiikin, Etu-Aasian aineistoihin ja vieläkin kaukaisemmista kulttuureista tavattaviin rinnastuksiin.
Jos Kuusi rikkoi rajoja lähestymistapaa ja tyyliä varioimalla, rajojen rikkomisena voi pitää myös sitä, että kaikkiaan lähes kolmannes Kuusen vuosikirja-artikkeleista käsittelee muita kuin hänen keskeisimmin tutkimiaan aloja. Yleensä suutarit pysyivät lestissään: esimerkiksi ahkera kirjoittaja A. O. Väisänen kirjoitti yhä uudelleen Kalevalasta ja Kantelettaresta, kansanmusiikista ja Sibeliuksesta.
Kuusen artikkelien monitahoisuutta edisti muutaman artikkelin osalta se, että vuosikirja sidottiin vuodesta 1972 alkaen tiettyyn teemaan. Olisiko syntynyt esimerkiksi artikkelia ”Elävät lelut” (1981), Kuusen yritystä hahmottaa jotakin happening-ilmiöstä, ellei vuosikirjan teema olisi ollut Pelit ja leikit?
Vuosikirjan otsikko Kansa parantaa tuotti Kuusen artikkelin ”Jos ei viina, terva ja sauna auta, niin tauti on kuolemaksi” (1983). Artikkeli, niin kuin niin moni Kuusen artikkeleista, sisältää laajan aineiston systemointia ja vertailua yksityiskohtaisin taulukoin. Se päättyy mattikuusimaiseen suurtalkoiden julistukseen: ”1880-luvun takainen kirjoitettu sana olisi haravoitava, myös latinan- ja ruotsinkielisen fraseologian osalta. 1980-luvun sananparsistoa olisi arkistoitava vähintään 100 000 toisinnon valtakunnallisesti kattava, vertailukelpoinen otos.”
Artikkelien ryhmittely aineiston perusteella, jota olen tässä harrastanut, vääristää paikoin kuvaa niiden perimmäisestä tavoitteesta. Esimerkiksi artikkelin ”Tytär-Karjalan kalevalaisuus” (1973) suuritöisessä vertailussa aineistona ovat sananlaskut. Niitä Kuusi – jo väitöskirjassaan – käytti kalevalaista kulttuuria valaisevina ”johtofossiileina”. Niiden avulla hän tässä artikkelissa todistaa, että kalevalaisen perinteen osalta runottomaksi väitetyissä Tverissä ja Novgorodissa on elänyt, niin kuin hän sanoo, ”väkevä karjalais-kalevalainen sanantaito”. Tässä on tietysti enää turha pitää silmällä perinteenlajien rajoja.
Pohjoispohjalaista taikuutta ja ilomantsilaisia häväistysrunoja koskevien artikkelien (1955 ja 1965) lähtökohtana olivat vanhat tuomiokirjat, joiden kortittamistyötä Kuusi oli ollut käynnistämässä. Artikkelia ”Kalevalanpäivästä kulttuuriviikkoon” kirjoittaessaan Kuusi oli juuri, vuonna 1963, ryhtynyt Kalevala-seuran puheenjohtajaksi. Puheenjohtajuus jatkui sitten vuoteen 1975. Muuta kertaa hän ei käyttänyt vuosikirjaa kulttuuripoliittisen vaikuttamisen foorumina, niin innokas kulttuuripoliitikko kuin olikin.
Kahta artikkelia leimaa asutus- ja nimistöhistoriallinen intressi: ”Savolaissuvuista” (1972) ja ”Narvusin suomalaissuvuista” (1982). – Lauri Kettusta siteeraten Kuusi kirjoitti jo väitöskirjassaan: ”Kansanrunouden tutkimusta ei voi erottaa asutushistoriasta.” – Kaksi artikkelia käsittelee runonkerääjiä, Jooseppi Mustakalliota (1977) ja D. E. D. Europaeusta (1988).
Usein Kuusi tarjoaa uutta, täsmentyvää otetta aineistoihin esittelemällä uuden termin: epimyytti, kronikaatti, diitti, formula, happening. Termit olivat hänen analyyttisen tutkijanotteensa välttämättömiä työkaluja: määritelmänsä varassa kronikaatti erottuu uutena tutkimuskohteena epämääräisen muistelukerronnan massasta. Terminologialla sekä luodaan että rikotaan rajoja.
Vielä on mainittava monia innoittanut sananlaskuartikkeli ”Kansanparadokseista” (1962). Teoreettisista ja kirjallisuudenhistoriallisista lähtökohdista Kuusi rakentaa siinä kansanomaisen paradoksitaiteen typologiaa.
Artikkelien kirjo on monitahoinen, ja se kertoo Kuusen kekseliäisyydestä. Mistään vallankumouksellisista rajanylityksistä ei kuitenkaan voi puhua. Kuusi ei esimerkiksi tutki populaarikulttuuria, jota koskevista rajanylityksistä hänet tunnetaan. Vain pari kertaa hän lyhyesti viittaa kansainväliseen folkloristiseen keskusteluun. Sosiologiaa hän ei sovella artikkeleissaan. Tieteen rajojen ylityksetkin pysyvät kansallisten tieteiden piirissä: lingvistiikan, arkeologian, historian. Aiheiden kirjon vastapainoksi jää se tosiasia, että pääosa Kuusen vuosikirja-artikkeleista käsittelee kalevalaista runoutta. Tämän tutkimuskohteensa hän keskitti vuosikirjan reviirin rajoihin.
Näiden artikkelien sarja alkaa vuonna 1956 artikkelilla ”Virolais-suomalainen Maailmansyntyruno”. Artikkeli on eloisa ja jännitteinen, mutta myös huolella argumentoitu ja tiukasti jäsennelty. Nyt oli kyse tieteellisestä pätevöitymisestä. Väitöskirjatyössään luomansa typologisen analyysin keinoin Kuusi käynnisti tässä runojen ajoittamisen niiden tyylin perusteella. Sitten seurasikin jo Kuusen myöhemmin Suomen kirjallisuus I:ssä esittämän hahmotuksen sisältävä artikkeli ”Kalevalaisen muinaisepiikan viisi tyylikautta” (1957). Seuraavina vuosina ilmestyivät perättäin ”Omaistenvertailukertaus”, sitten Kilpalaulanta-runoa käsittelevä ”Suomalaisen luomistarun jäänteitä”, sitten ”Oravan maanittelu” ja Kojosen pojan runosta sampo-teemaan päätyvä ”Mitättömistä aineksista”. Seuraavana vuonna, 1963, Kuusi palasi kalevalamitan kysymyksiin artikkelissa ”Kalevalainen säkeenylitys”. Sitten oli aineistona runo ”Laivassa surmattu veli” (1966). Välillä oli sananlaskujen vuoro, mutta vuosina 1968–1970 taas kalevalainen runous. Näistä artikkeli ”’Myydyn neidon varhaistekstit” ennakoi jo Kuusen viimeistä suururakkaa, Suomen Kansan Vanhojen Runojen osaa XV. Pian hän tutki Lappi-aiheisessa vuosikirjassa lappalaisen sadun Stiihka-Pieran ja Väinämöisen yhteyttä (1971). Veden viljaa -vuosikirjassa hän vuonna 1976 lähestyi jäähyväisluentonsa (1977) sampo-aihetta artikkelissa ”Kaloista vanhin”. Vuonna 1978 hän tutki tveriläisepiikkaa ja lopulta vuonna 1990 artikkelissa ”Ogoi-akka Hevaan Tönttölästä” hänelle erityisen läheistä Inkerin runoutta. Välillä Kalevala, Kuusen monien attentaattien kohde, sai juhlavuoden 1984 tiimoilta osansa. Vuoden 1987 artikkeli ”Eeppiset runoketjut Kalevalan perustana” jatkaa siitä, mihin Kuusi oli tullut jo väitöskirjassaan: vanhat runot elivät muuntumisen ja varioitumisen prosessissa.
Tutkimusmenetelmien osalta Kuusi piti kiinni krohnilaisesta perinteestä, samalla sitä olennaisesti kehittäen. Hän sovelsi vanhojen runojen tutkimuksessa lukuisia uusia analyysimenetelmiä, mutta redaktioanalyysi oli hänelle perusta ja runko, jota ne täydensivät. Se jäi toisarvoiseksi vasta hänen tarkastellessaan Anni Lehtosen perinnepohjaista improvisointia.
Kaikkiaan Kuusen kalevalaista runoutta käsittelevät vuosikirja-artikkelit sisältävät yksityiskohtaista aineiston analyysia, tieteellistä kritiikkiä ja itsekritiikkiä, vaihtelevia jäsentämistapoja, eloisaa replikointia, tyylillisiä neronleimauksia. Ei voi kuitenkaan puhua rajojen rikkomisesta. Päinvastoin korostuu kiinteä, johdonmukainen pureutuminen kalevalaista runoutta ja erityisesti epiikkaa koskeviin kysymyksiin.
Näyttää olevan käsillä yksi Kuusen elämän lukuisista paradokseista. Kurinalaisesti tämä kyseenalaistaja piti omassa tutkijantyössään kiinni tieteenalansa keskeisimmistä kysymyksistä, aineistoista ja menetelmistä. Kuusen tutkijantyön perimmäiset tavoitteet kuitenkin lopulta rikkovat kaikki rajat. Hänen sananlaskututkimuksensa tähtäsivät 1950-luvun lopulta alkaen formula-analyysiin perustuvan koko sananlaskuaineiston typologian luomiseen – ja lopulta globaaliin kokonaishahmotukseen maailman sananlaskuihin sisältyvistä inhimillisistä asennoitumistavoista.
Osa Kuusen kalevalaista runoutta käsittelevistä artikkeleista pohjusti välittömimmin hänen synteettistä yleisesitystään ”Kirjoittamaton kirjallisuus” Suomen kirjallisuus I:ssä. Kaikki ne tähtäsivät vielä suurempaan synteesiin, jota hän ei ehtinyt toteuttaa. Voi puhua kalevalaisten runojen tuhatvuotista modernisoitumisprosessia koskevasta kokonaisesityksestä ja kalevalakielisen kulttuurin maailmanselityksestä.
Kuusen yksittäinen artikkeli liikkuu detaljeissa vain näennäisesti. Yksityiskohtaisen toisintojen vertailun taustalla vaikuttaa tutkijan kyky nähdä se vielä tavoittamaton, jota kohti hän on pyrkimässä. Tutkijan mielikuvitus ja tutkijan utopia luovat sen ulomman ja avaramman kehän, joka Kuusen artikkeleissa ja kaikissa hänen töissään rikkoo ahtaan fakkitutkimuksen rajat. Ne ovat osa suurta – tai rajatonta – kulttuurifilosofista kysymysavaruutta, jossa hänen koko toimintansa hengitti.
[1] Elämäkerralliset tiedot perustuvat teokseeni Sanottu. Tehty. Matti Kuusen elämä 1914–1998. Siltala 2014.
[2] Kalevalaisen säkeen, säeryhmän ja runon painavoituvuudesta (1952); Kalevalaisen runon alkusointuisuudesta (1953); Anni Lehtosen runousoppi (1970); Kalevalakielen kysymyksiä (1978).
Tellervo Krogerus on helsinkiläinen filosofian tohtori.