Yhteyksiä ja katkoksia – Suomen Kansantietouden Tutkijain Seuran VII Kevätkoulu
Omaehtoista historiantuottamista
Pohdintoja folkloristiikan suhteesta historiaan: yhteyksiä, katkoksia ja jatkumoita
Anne Heimo
Oral historyn synty paikannetaan useimmiten Yhdysvaltoihin, Allan Nevinsin vuonna 1948 Columbian yliopistossa käynnistämään hankkeeseen, jossa haastateltiin yhteiskunnallisen ja poliittisen eliitin jäseniä, niin kutsuttuja suurmiehiä. Merkittäväksi hankkeen teki se, että se oli ensimmäinen kerta, kun haastattelujen tallentamiseen käytettiin kelanauhureita. Jo tätä ennen 1930-luvulla oli Yhdysvalloissa ryhdytty torjumaan lamaa työllistämällä tuhansia kirjailijoita, toimittajia, tutkijoita ja muita valkokaulustyöläisiä, joille annettiin tehtäväksi kartoittaa ja tallentaa tavallisten amerikkalaisten, työläisten, maalaisköyhälistön ja entisten orjien ja heidän jälkeläistensä elämää. Nelisen vuotta kestäneen New Deal Federal Writer’s Projectin aikana haastateltiin yli 10 000 ihmistä, ja se on edelleen yksi mittavimmista ja merkittävimmistä muistitietohankkeista kautta aikojen, vaikka vain osa haastatteluista nauhoitettiin. (Celebrating New Deal FWP.) Hankkeeseen liittyi erillinen folkloren ja kansanmusiikin keruuprojekti, johon kuului useita aikansa tunnetuimpia amerikkalaisia folkloristeja, kuten John Lomax, Benjamin Botkin ja Zora Neale Hurston. John Lomaxilla oli usein kenttätyömatkoillaan mukana poikansa Alan Lomax, jonka kiinnostuksen kansanmusiikkiin kerrotaan heränneen näiden matkojen aikana. (Celebrating New Deal FMP.) Folkloren keruun lisäksi projektin tehtävänä oli vastata lähes 3000 elämäkertahaastattelun muistiinpanojen muokkaamisesta arkistodokumenteiksi. (Born in Slavery.)
Federal Writer’s Projectin vaikutukset ulottuivat pitkälle. Hanke tuotti satoja julkaisuja, minkä lisäksi se innoitti monia kirjailijoita, kuten John Steinbeckia, jonka teos Vihan hedelmät (1939; suomenkielinen käännös 1944) perustuu hankkeen aineistoihin. Tunnetulle toimittaja-kirjailijalle, Studs Terkelille, hankkeesta tuli elämänpituinen henkilökohtainen projekti. Kirjojensa, kuten Hard Times. An Oral History of the Great Depression (1970), American Dreams: Lost and Found (1983) “The Good War”: An Oral History of World War Two (1985), lisäksi hän haastatteli 45 vuoden aikana yli 5000 ihmistä päivittäin lähetetyn The Studs Terkel Program -radio-ohjelmansa aikana (WFMT).
Hankkeen vaikutukset näkyivät myös Atlantin toisella puolella, joskin pienellä viiveellä. Isossa-Britanniassa kiinnostus tavallisten ihmisten historian ja varsinkin työväen historian (people’s history) taltioimiseen heräsi 1950- ja 1960-luvuilla sosiaalihistorioitsijoiden ja folkloristien parissa sillä seurauksella, että brittiläisen muistitietotutkimuksen katsotaan alkaneen folkloristi George Evart Evansin teoksesta Ask The Fellows Who Cut The Hay (1956). Sosiologi Paul Thompsonin Voice of the Past -teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vasta 20 vuotta myöhemmin, vuonna 1978. Hyvästä alusta huolimatta folkloristien ja muistitietotukijoiden välinen yhteistyö katkesi Isossa-Britanniassa, koska folkloristiikka ei siellä Thompsonin mukaan koskaan päässyt eroon maineestaan ”harrastelijoiden puuhasteluna”.
Suomessa Olli Alho käytti yhtenä tutkimusaineistonaan hankkeen tuottamaa yli 2000 entisen orjan haastattelua sisältävää Born in Slavery -kokoelmaa 1976 ilmestyneessä väitöskirjassaan The Religion of Slaves.
Tunnettu italialainen muistitietotutkija Alessandro Portelli kertoo kirjansa The Death of Luigi Trastulli (1991) johdannossa omasta polustaan muistitietotutkijaksi 1960-luvun lopulla ja toteaa, että Federal Writer’s Projectin ohella hänen innoittajanaan on toiminut koko joukko eri alojen tutkijoita, sosiologeja, lingvistejä, antropologeja, etnomusikologeja sekä folkloristeja. Portellin luettelemista tutkijoista monet ovat tuttuja nimiä myös suomalaisille folkloristeille: Isabelle Bertaux-Wiame ja Daniel Bertaux, Jan Vansina, Luisa Passerini, Elizabeth Tonkin, Dennis Tedlock ja Lynwood Montell. Portellia kiehtoivat tarinat, joilla ihmiset selittivät itselleen merkityksellisiä tapahtumia riippumatta siitä, miten hyvin ne kävivät yksiin historiallisten faktojen kanssa – tai voisi sanoa, että nimenomaan tämä oli se syy, miksi ne häntä kiehtoivat, kuten hän on useaan otteeseen todennut:
Oral sources tell us not just what people did, but what they wanted to do, what they believed they were doing, and what they now think they did. Oral sources may not add much to what we know, for instance, of the material cost of a strike to the workers involved; but they tell us a good deal about its psychological costs. (Portelli 1991, 50 [1979].)[1]
Indeed, if oral sources had given us ”accurate”, ”reliable”, factual reconstructions of the death of Luigi Trastulli, we would know much less about it. Beyond the event as such, the real and significant historical fact which these narratives highlight is the memory itself. (Portelli 1991, 26. [1981])[2]
Suomalaisen muistitietotutkimuksen erityisyys
Suomeen muistitietotutkimus saapui 1970–1980 -luvuilla useaa eri tietä työväen- ja elämäkertatutkijoiden myötävaikutuksella, kuten Ulla-Maija Peltonen artikkelissaan ”Muistitieto folkloristiikassa” (2006) kuvaa. Syntyhistoriastaan johtuen muistitietotutkimus on saanut Suomessa muodon, joka poikkeaa jossain määrin siitä, mitä muistitietotutkimuksella kansainvälisesti yleensä ymmärretään. Kansainvälisestihän haastateltavien äänen taltioiminen on ollut oleellinen osa oral history -metodia – nykyään haastattelut pyritään myös videoimaan – minkä lisäksi tutkimuksessa haastatellaan usein omakohtaisesti koetuista tapahtumista ja tiettyä tarkoitusta varten. Suomessa taas muistitietotutkimuksella viitataan suullisen historian ohella myös kirjoitettuihin aineistoihin, kuten elämäkertoihin tai teemakirjoitusaineistoihin perustuvaan tutkimukseen. Muualla näihin aineistoihin perustuva tutkimus erotetaan omaksi suuntauksekseen, life history -tutkimukseksi. Suomessa ei myöskään yleensä tehdä eroa omakohtaisesti koetun ja historiallisen perinteen välillä. Muualla ero oral historyn ja oral traditionin välillä on jyrkempi. Tässä kohtaa on paikallaan huomauttaa, että yhtymäkohtia eri suuntauksien välillä alkaa olla yhä enemmän nyt, kun kirjoitettujen aineistojen käyttö yleistyy myös muualla ja oral history -tutkijatkin ovat ryhtyneet käyttämään myös muiden tuottamia aineistoja.
Poliittisen historian tutkijaa Jorma Kalelaa on nimitetty usein suomalaisen muistitietotutkimuksen grand old maniksi siitä huolimatta, että hän on oman ilmoituksensa mukaan pikemminkin harjoittanut osallistuvaa havainnointia kuin haastatellut ihmisiä. Pääosa siitä, mitä hän tietää muistitietohaastattelujen käytännöistä ja sisällöistä on peräisin hänen 1980-luvulla oman historiansa tutkijoiksi ohjaamiltaan paperiliittolaisilta (Kalela 1986) sekä työväentutkijoilta ja folkloristeilta. Tästä huolimatta hänen kirjoituksena (1984a; 1984b) kansanomaisesta historiasta, historialiikkeestä ja muistitietotutkimuksesta vaikuttivat merkittävästi suomalaisen muistitietotutkimuksen muotoutumiseen 1980-luvulla. Kalela oli tutustunut jo 1970-luvulla Ruotsissa harjoitettuun työväen omaehtoiseen sivistystyöhön ja tätä koskevaan tutkimukseen. 1980-luvulla häntä innoittivat erityisesti brittiläisen sosiaalihistorioitsijan Raphael Samuelin (1981) näkemykset ihmisten omasta historiasta (people’s history) sekä brittiläisistä kulttuurintutkijoista koostuneen Popular Memory -ryhmän (1982) ajatukset julkisesta ja yksityisestä muistista ja muistin poliittisuudesta. Pian tämän jälkeen hän tutustui suomalaisiin folkloristeihin Outi Lehtipuroon ja Seppo Knuuttilaan, jotka olivat omilla tahoillaan pohtineet samantapaisia kysymyksiä. (Ks. esim. Kalela 2006; Heimo 2010.)
Outi Lehtipuro oli todennut jo 1970-luvulla ilmestyneissä Hauhon Hyömäen historiallista perinnettä koskevissa tutkimuksissaan, että yleisiin mielipiteisiin ja poliittisiin käsityksiin vaikuttavat voimakkaammin se, mitä uskotaan tapahtuneen kuin mitä todella oli tapahtunut:
Ihmisten käsitykseen menneisyydestä ei niinkään vaikuta se, mitä todella on tapahtunut, vaan mitä luullaan ja uskotaan tapahtuneen. Niin sanottu virallinen historiankirjoitus ei aina pidä yhtä sen kanssa, miten tapahtumien keskellä eläneet tavalliset ihmiset ovat tapahtumisen kokeneet: kuitenkin juuri tämä kokemus huhuina, muistitietona ja perinteenä luo yhteisön yleisen mielipiteen tietyistä historiallisista tapahtumakuluista. (Lehtipuro 1972, 38.)
Samalla hän tuli viitoittaneeksi suunnan suomalaiselle muistitietotutkimukselle. Seppo Knuuttilalta puolestaan ilmestyi vuonna 1984 hänen ensimmäinen pohjoiskarjalaisen Sivakan kylän suullista perinnettä käsittelevä artikkelinsa ”Mitä sivakkalaiset itsestään kertovat – kansanomaisen historian tutkimuskoe”, jossa hän pohti antropologian silloisia ajankohtaisia kysymyksiä etisistisestä ja emisistisestä tutkimuksesta ja niiden soveltuvuudesta kirjoituksettomien kulttuurien historian kirjoittamiseen.
Kaikkia kolmea tutkijaa kiinnosti sama kysymys, eli miten tavoittaa haastateltavien oma tapa ajatella, muistaa ja jäsentää menneisyyden kokemuksia ilman että sitä arvioitaisiin ulkopuolelta tai verrattaisiin historiatutkijoiden tulkintoihin. Kysymys ei silloisia historiantutkijoita kiinnostanut – eikä se kiinnosta monia heistä vieläkään. Kalelan, Lehtipuron ja Knuuttilan pohdinnoissa historian nähtiin jakautuvan kahteen, historian ammattilaisten tuottamaan ”viralliseen” ja maallikoiden tuottamaan ”epäviralliseen” eli ”kansanomaiseen” historiaan. Näitä ei kuitenkaan haluttu asettaa tosilleen vastakkaisiksi, vaan toisilleen rinnakkaisiksi ilmiöiksi.
Käsitys kahdenlaisesta historiasta otettiin suopeasti vastaan folkloristien parissa, ja termi kansanomainen historia vakiintui etenkin tutkimuksissa, joissa käsiteltiin akateemisen historiantutkimuksen ohittamien, mutta muistitietotutkimuksen keinoin tavoitettavien ”tavallisten ihmisten” historian tulkintoja. Olen itsekin aikanani käyttänyt termiä tässä mielessä. Kansanomaisen historian käsitettä käyttäneiden tutkijoiden määritelmissä toistuu käsitys, että se omaksutaan kunkin lähipiiristä, se on ympäröivän yhteisön valvomaa, yhteisön omiin tarpeisiinsa muokkaamaa ja että se kuvastaa ryhmän omaa, itsenäisesti tuottamaa ja totena pitämää käsitystä menneisyydestä. Yhteisön ulkopuolinen eli ”virallinen” historia muodostaa kehyksen, jota vasten kansanomaista historian sisältämiä tulkintoja punnitaan. ”Virallisella historialla” ei tässä yhteydessä tarkoiteta niinkään jonkin tahon, organisaation tai valtion, tuottamaa virallista historiaa, vaan pikemmin sitä, mitä nykyään kutsutaan julkiseksi historiaksi, eli akateemisen historiantutkimuksen, kouluopetuksen ja median välittämiä ja ylläpitämiä hallitsevia historian tulkintoja. ”Virallisen historiaan” sisältyy myös näkemys, että se on väistämättä etäistä ja vaikeatajuista ja että sen esittämiä tulkintoja kuuluukin kiistää. Virallisen historian ja kansanomaisen historian välisestä vuorovaikutuksesta ei määritelmissä yleensä, ainakaan eksplisiittisesti, mainita. (Heimo 2010, 47–52.)
2010 ilmestyneessä väitöskirjassani Kapina Sammatissa väitin, että muistitietotutkimukseen sisältyvistä tasa-arvoistamispyrkimyksistä huolimatta tutkimussuunnan rantautuminen Suomeen ei ole poistanut jakoa akateemisten ja ei-akateemisten historiantuottajien välillä. Esitin, että tämä vaatisi kokonaan uudenlaista suhtautumista menneisyyden tulkintoihin ja niiden tuottamistapoihin. Ratkaisuksi tarjosin historian yhteiskunnallisen rakentamisen prosessia, joka perustuu Jorma Kalelan (esim. Kalela 2012) viime vuosina lanseeraamaan ajatukseen yhteisistä historioista (shared histories). Tällä hän haluaa painottaa akateemisen, julkisen ja kansanomaisen historian välistä jatkuvaa vuorovaikutusta sekä sosiaalihistorioitsijan Raphael Samuelin (1994) näkemystä historiasta ihmisten kesken rakentuneena tietona ja toimintana.
Samuelin (1994, 4–5, 17) mukaan kaikki menneisyyttä koskevan tiedon välittämistavat ovat samanarvoisia ja menneisyyden tulkitsemiseen osallistuvat kaikki. Toisin sanoen historian esittäjänä voi toimia kuka tahansa meistä koulutuksesta tai ammattilaisuudesta riippumatta, ja historiaa voi esittää missä muodossa tahansa. Prosessi on jatkuva ja päättymätön, sillä uudet tiedon tarpeet vaativat uusia menneisyyden tulkintoja. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna esimerkiksi jokainen kerrottu tai kirjoitettu muistelma on samanveroinen kuin akateemisessa historiantutkimuksessa julkaistu kuvaus samasta tapauksesta.
Väitöskirjani ilmestyessä en ollut kuitenkaan vielä tunnistanut saatikka ymmärtänyt sitä valtavaa mullistusta, joka oli jo tuolloin, eli 2000-luvulle siirryttäessä, tapahtunut internetissä ja sosiaalisessa mediassa historian tuottamisen tavoissa.
Historian omaehtoisen tuottamisen loputon kirjo
Ympäri maailmaa lukuisat muisti- ja kulttuuriperintöorganisaatiot tarjoavat käyttäjilleen mahdollisuuksia osallistua menneisyyttä koskevan tiedon tuottamiseen sekä etsivät kuumeisesti uusia keinoja hyödyntää tietotekniikkaa toimissaan. Silti nämä harvoin onnistuvat houkuttelemaan ihmisiä samanlaiseen vuorovaikutukseen kuin yhteisen kokemuksen tai kiinnostuksen jakavien ihmisten omaehtoisesti tuottamat ja spontaanisti syntyneet sivustot. Vaikka muistitietohaastatteluja löytyy nykyään tuhansittain eri arkistojen sivuilta ympäri maailmaa, tämä ei välttämättä tarkoita, että niitä kuunneltaisiin (ks. Frisch 2008, 223).
Näyttääkin siltä, että suurin osa menneisyyttä koskevista tulkinnoista tuotetaan, kuten aiemmin, spontaanisti, tilaisuuden tullen, omiin tarpeisiin ja vertaisryhmien kesken, mutta yhä useammin internetin välityksellä. Esimerkiksi riittävän puhutteleva YouTube-video tai Facebook-uutisointi voi parhaimmillaan kirvoittaa pitkän ja monipolvisen keskustelun, jossa eri ihmiset muistelevat vaikkapa oman sukunsa vaiheita Suomen sisällissodassa (Heimo 2014a) tai kotiseutuaan ravistelleita muutoksia, eikä näiden keskusteluun osallistujien tarvitse välttämättä tuntea toisiaan tai edes asua samalla mantereella (Heimo 2014b).
Tämä YouTubessa julkaistu Youngstown-video on tyypillinen remix-kulttuurin tuote, jossa yhdistellään eri lähteistä peräisin olevia aineksia, tässä tapauksessa musiikkia, arkistolähteitä ja perhevalokuvia, uudeksi tuotteeksi.
Amerikkalaisen lauluntekijän Bruce Springsteenin vuonna 1995 levyttämä kappale Youngstown ja siitä YouTubessa julkaistut videot kommentteineen tarjoavat hyvän esimerkin historian omaehtoisen tuottamisen tavoista. Laulu kertoo Ohiossa sijaitsevan teollisuuskaupungin noususta ja tuhosta siellä kasvaneiden ihmisten silmin. Kaupunki oli elinvoimainen terästeollisuus kaupunki 1800-luvun alusta 1980-luvulle asti, jolloin tehtaat ajettiin alas. Nykyään Youngstown on yksi Yhdysvaltojen köyhimmistä ja väkivaltaisimmista kaupungeista, jonka asukkailla ei ole toivoa paremmasta ja jonka monet työttömäksi jääneet asukkaat kokevat tulleensa petetyksi. Laulusta on julkaistu tuhansia eri versioita YouTubessa. Useimmat näistä ovat joko levy-yhtiön virallisia tai fanien epävirallisia konserttitaltiointeja, mutta minua ovat kiinnostaneet ne, joissa kappaletta on käytetty kertomaan oman suvun ja kotiseudun kohtalosta. Nämä, kuten esimerkkini, koostuvat tyypillisesti arkisto- ja perhevalokuvista Springsteenin laulun soidessa taustalla. Esimerkkivideo on julkaistu 2009 ja se on katsottu tähän mennessä noin 30 000 kertaa. Kommenttipuheenvuoroissa näkyy hyvin, miten video on koskettanut ihmisiä eri puolilla Yhdysvaltoja ja jopa ulkomailla. Ihmiset haluavat kertoa oman vastaavan tarinansa, kuten seuraava kommentoija:
I GREW UP ACROSS THE ST FROM THE STRUTHERS STEEL MILLS AS A CHILD I FELL ASLEEP TO THE SOUNDS OF THE STEEL MILLS 24/7 DARK TO DARK THIRTY MY GRANDPA WAS ONE THE WORKERS WHO WOULD COME HOME FROM THE STEEL MILLS COVERED IN ITS BLACK SOOT PROUD TO REPRESENT ONLY TO BE SOLD OUT ONE NIGHT THE SOUNDS OF FROM THE MILLS DIED AND SO DID MY GRANDPA FORM CANCER GOD REST HIS SOUL. (Youngstown – YouTube.)[3]
Tätä internetissä tapahtuvaa omaehtoista historiantuottamista voi lähestyä mediatutkija Henry Jenkinsin (Jenkins & al. 2006) käsitteellä osallistuva kulttuuri. Sillä hän tarkoittaa omaehtoista toimintaa, johon kaikki voivat halutessaan osallistua – mutta joka ei rajoitu suinkaan nettiin tai nykyaikaan, kuten folkloristi Robert Glenn Howard muistuttaa vuoden takaisessa haastattelussaan (Owens 2012). Osallistuva kulttuuri korostaa vertaisryhmiä ja kyseenalaistaa ammattilaisuuden ja amatööriyden välisiä rajoja, jopa siihen pisteeseen asti, että luotettavuuden ja vakuuttavuuden mittarina pidetään sitä, että väite on nimenomaan jonkun yksittäisen henkilön tai hänen lähipiiriinsä kokemukseen perustuva eikä organisaation, tutkijan tai muun viranomaisen (Howard 2013). Muistitieto- tai -kerronnantutkijoille tässä ei ole sinänsä mitään uutta, omakohtaisuuteen vetoaminen on tyypillinen tapa vakuuttaa kuulija kerrotun totuudenmukaisuudesta ja kokemuksen aitoudesta.
Digitaalinen käänne: uhka vai mahdollisuus?
Vain harvat muistitietotutkijat ja historioitsijat ovat käsitelleet internetin mukanaan tuomaa muutosta muuten kuin teknisestä näkökulmasta. Useimmat ovat olleet hiljaa, mutta jotkut ovat esittäneet huolensa julkisesti saatavilla olevien aineistojen käyttämistä ”väärin” eli kontekstistaan irrotettuna (Larson 2013) tai tuominneet tuotetun aineiston triviaalina tai epäasiallisena (Gardner 2010).
Aikanaan folkloristien kiinnostusta muistitietoon hillitsivät muistitiedon määrittelyyn liittyvät ongelmat. Toisaalta muistitietoa ei pidetty riittävän kiteytyneenä perinteeksi, toisaalta pohdittiin, olivatko näennäisesti tositapahtumiin pohjautuvat perinteenlajit kuten kronikaatti, memoraatti, juttu, huhu tai juoru muistitietoa vai eivät. Nyt haasteet ovat toisenlaisia. Jos historiallisesta perinteestä kiinnostunut folkloristi tai muistitietotutkija haluaa tarkastella tavallisten ihmisten omaehtoisesti tuottamia historiantulkintoja, hänen on hyväksyttävä monia tietotekniikan mukanaan muutoksia, kuten se, että sanallinen viestintä on entistä ytimekkäämpää ja lyhyempää. Tämän lisäksi muistaminen tai tarinan kertominen tapahtuu yhä useammin visuaalisessa muodossa, kuvina, videoina tai kuvakoosteina, joissa yleensä vain osa on omaa ja muu muualta lainattua. Mutta jos hän tämän hyväksyy, löytää hän netistä ehtymättömän lähteen tutkia ihmisten luovuuden ilmaisuja.
Lähteet ja kirjallisuus
Alho, Olli 1976: The Religion of the Slaves. Helsinki: Academia Scientiarum Fennica.
Born in Slavery: Born in Slavery: Slave Narratives from the Federal Writers’ Project, 1936-1938 [online]. Manuscript Division, Library of Congress. <http://memory.loc.gov/ammem/snhtml/> [18.8.2014.]
Celebrating New Deal FMP: Celebrating New Deal Arts and Culture, Folklore and the Federal Music Project [online]. <http://www.indiana.edu/~libsalc/newdeal/FMP.html> [18.8.2014.]
Celebrating New Deal FWP: Celebrating New Deal Arts and Culture, The Federal Writer’s Project [online]. <http://www.indiana.edu/~libsalc/newdeal/FWP.html> [18.8.2014]
WFMT: The WFMT Studs Terkel Radio Archive. A Living Celebration [online]. <http://studsterkel.org/> [18.8.2014]
Evans, George Evart 1956: Ask the Fellows Who Cut The Hay. London: Faber & Faber.
Frisch, Michael 2008: Three dimensions and more: Oral history beyond the paradoxes of method. – Nagy Hess-Biber, Sharlene & Leavy, Patricia (eds.), Handbook of emergent methods. New York: Guilford Press. 221–238.
Gardner, James 2011: Trust, Risk and Public History: A View From the United States. – Public History Review 17: 52–61.[online]. < http://epress.lib.uts.edu.au/journals/index.php/phrj/article/view/1852> [18.08.2014.]
Heimo, Anne 2010: Kapina Sammatissa.– Vuoden 1918 paikalliset tulkinnat osana historian yhteiskunnallisen rakentamisen prosessia. Helsinki: SKS.
Heimo, Anne 2014a: The 1918 Finnish Civil War Revisited: The Digital Aftermath. – Folklore 57, 141–168. [online]. <doi:10.7592/FEJF2014.57.heimo> [18.08.2014.]
Heimo, Anne 2014b: Pereajalugu internetiajastul: diasporaa-genealoogia ja jätkuv ajalookirjutusprotsess. – Mäetagused 55, 155–180. [online]. <doi:10.7592/MT2014.56.heimo> [18.08.2014.]
Howard, Robert Glenn 2013: Vernacular Authority: Critically Engaging Authority. – Blank, Trevor J. & Howard, Robert Glenn (eds.), Tradition in the Twenty-First Century. Locating the Role of the Past in the Present. Logan: Utah State University Press. 72–99.
Jenkins, Henry & Puroshotma, Ravi & Clinton, Katherine & Weigel, Margaret, & Robison, Alice J. 2006: Confronting the Challenges of Participatory Culture: Media Education for the 21st Century. Chicago: The MacArthur Foundation. [online] <http://www.newmedialiteracies.org/wp-content/uploads/pdfs/NMLWhitePaper.pdf> [18.08.2014.]
Kalela, Jorma 1984a: Muistitietotutkimus ja historialiike. – Kotiseutu 1: 4–5.
Kalela, Jorma 1984b: Mitä on kansanomainen historia? – Kotiseutu 4: 179–182.
Kalela, Jorma 1986: Näkökulmia tulevaisuuteen. Paperiliiton historia 1944–1986. Helsinki: Paperiliitto.
Kalela, Jorma 2006: Muistitiedon näkökulma historiaan. – Fingerroos, Outi, Haanpää, Riina, Heimo, Anne & Peltonen, Ulla-Maija (toim.), Muistitietotutkimus – metodologisia kysymyksiä. Helsinki: SKS. 67–92.
Kalela, Jorma 2012: Making History. History and Uses of the Past. London: Palgrave-Macmillan.
Knuuttila, Seppo 1984: Mitä sivakkalaiset itsestään kertovat − kansanomaisen historian tutkimuskoe. – Saloheimo, Veijo (toim.), Yhteiskunta kylässä. Tutkimuksia Sivakasta ja Rasinmäestä. Joensuu: Joensuun yliopisto. 131–155.
Larson, Mary 2013: Steering Clear of the Rocks: A Look at the Current State of Oral History Ethics in the Digital Age. – The Oral History Review 40:1, 36–49. [online]. <doi: 10.1093/ohr/oht028> [18.08.2014.]
Lehtipuro, Outi 1972: Hauhon Hyömäki perinneyhteisönä. Folkloristinen osatutkimus. Turku: Turun Yliopisto.
Owens, Trevor 2013: Born Digital Folklore and the Vernacular Web: An Interview with Robert Glenn Howard. – The Signal: Digital Preservation [online]. <http://blogs.loc.gov/digitalpreservation/2013/02/born-digital-folklore-and-the-vernacular-web-an-interview-with-robert-glenn-howard/ > [18.08.2014.]
Peltonen, Ulla-Maija 2006: Muistitieto folkloristiikassa. – Fingerroos, Outi, Haanpää, Riina, Heimo, Anne & Peltonen, Ulla-Maija (toim.), Muistitietotutkimus – metodologisia kysymyksiä. Helsinki: SKS. 93–119.
Popular Memory Group 1982: Popular Memory: Theory, Politics, Method. – Johnson, Richard & al. (eds.), Making Histories. Studies in History − Writing and Politics. London etc.: Hutchinson. 205–252.
Portelli, Alessandro 1991: The Death of Luigi Trastulli and Other Stories. Form and Meaning in Oral History. Albany: State University of New York Press.
Samuel, Raphael 1994: Theatres of Memory. Past and Present in Contemporary Culture. London & New York: Verso.
Steinbeck, John 1944: Vihan hedelmät. Helsinki: Tammi. [1939.]
Terkel, Studs 1970: Hard Times: An Oral History of the Great Depression. New York: Pantheon Books.
Terkel, Studs 1983: American Dreams: Lost and Found. New York: Pantheon Books.
Terkel, Studs 1985: The Good War: An Oral History of World War Two. New York: Pantheon Books.
Thompson, Paul 1978: Voice of the Past: Oral History. Oxford: Oxford University Press.
Youngstown – YouTube [online]. <https://www.youtube.com/watch?v=MTEVSulBDaA> [25.8.2014.]
[1] Suulliset lähteet eivät pelkästään kerro mitä ihmiset tekivät, vaan mitä he halusivat tehdä, mitä he aikanaan uskoivat tekevänsä ja mitä he nyt olettavat tehneensä. Suulliset lähteet eivät välttämättä lisää tietojamme esimerkiksi työväen lakon aiheuttamista aineellisista kustannuksista, mutta ne kertovat hyvin paljon sen psykologisista vaikutuksista. (Suom. Anne Heimo.)
[2] Mikäli suulliset lähteet olisivat kertoneet ”tarkkoja”, ”luotettavia” tosiasioita Luigi Trastullin kuolemasta, tietäisimme tapauksesta nykyistä paljon vähemmän. Tapahtuman ohella kertomukset painottavat todellisen ja merkityksellisen historiallisen tosiasian lisäksi tapahtuman muistoa. (Suom. Anne Heimo.)
[3] Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni Struthersin terästehdasta vastapäätä. Lapsena nukahdin terästehtaan 24/7 yötä päivää jatkuviin ääniin. Isoisäni oli yksi niistä työntekijöistä, jotka palasivat terästehtaalta yltä päältä sen mustassa noessa tästä ylpeänä, mutta tuli silti petetyksi. Yhtenä yönä tehtaan äänet vaikenivat ja niin vaikeni isoisänikin, syöpään. Levätköön rauhassa. (Suom. Anne Heimo.)
FT Anne Heimo on omaehtoisesta historiantuottamisesta netissä ja sen ulkopuolella kiinnostunut folkloristi Turun yliopistosta.