Itku-seminaari 1.10.2014 Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa
Merja Leppälahti
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Äänellä itkijät ry ja Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaine järjestivät yhdessä 1.10.2014 itkuvirsiä käsittelevän tieteellis-taiteellisen seminaarin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tiloissa. Seminaarin aamupäivä painottui tieteellisiin esitelmiin, iltapäivällä keskityttiin nykyitkuihin. Seminaarin tieteellisessä osuudessa esiintyivät FM Eila Stepanova, FT Anna Rezessy, VTM Tuomas Tammisto ja FT Heikki Laitinen. Ennen esitelmiä kuultiin Emmi Kuittisen esittämä kiitositku esivanhemmille.
Ensimmäisenä oli esitelmävuorossa Eila Stepanova, jonka esitelmän aiheena oli itkujen äänimaisema. Useimmiten tutkijat ovat tarkastelleet pelkästään itkutekstejä, mikä ei kuitenkaan kerro läheskään kaikkea. Joidenkin itkijöiden itkuissa on laulullisia piirteitä ja melodian koristeellisuutta, mutta aina itkuvirsi ei vaikuta lainkaan melodiselta, vaan pelkästään rytmiseltä. Itkuvirren rytmi eroaa kuitenkin aina puherytmistä. Stepanova korosti myös yleisön osuutta rituaalisessa itkutilanteessa. Yleisö on mukana itkussa nyyhkytyksin, luonnollisesti itkien tai suorastaan huutaen tai ulvoen. Kokeneen itkijän itku nousee kuitenkin selvästi taustaäänien yläpuolelle ja johdattaa rituaalin kulkua. Itkuihin kuuluu tekstin ja melodian lisäksi myös kehonkieli, tällä nonverbaalisella viestinnällä on tärkeä merkitys. Itkut esitetään tavallisesti istuen; käsi, nenäliina, huivin tai esiliinan kulma kasvoja vasten. Usein itkijä vähitellen kumartuu lähemmäs hautaa tai itkun kohteena olevaa ihmistä. Hyvään itkuun kuuluu apeutuminen, murheellisiin tunteisiin syventyminen ja niiden esilletuominen muidenkin nähtäväksi. Stepanova havainnollisti esitystään video- ja audionäyttein ja valokuvin.
Anna Rezessy käsitteli esitelmässään unkarilaisten ja karjalaisten itkuvirsien eroavaisuuksia, joita löytyi paljon. Unkarilainen itkuvirsi esitetään elävän näkökulmasta ja siinä käsitellään entisiä hyviä aikoja (kun vainaja oli elossa) ja niiden vastapainona nykyistä huonoa aikaa, kun vainaja on kokonaan poissa ja eläviltä menetetty. Karjalaisessa itkuvirressä taas puhutaan ikkunallisesta arkusta ja toiveesta, että vainaja käy lintuna tervehtimässä rakkaitaan. Rezessy tulkitsee unkarilaisen itkuvirren kuvastavan kristillistä näkemystä kuolemasta, kun taas karjalaisessa itkuvirressä heijastuvat esikristilliset mielikuvat. Karjalainen itkuvirsi kuvaa vainajan olomuodon vähittäistä muuttumista elävästä yhteisön jäsenestä tuonpuoleisen edustajaksi. Eroa on myös siinä, että karjalaisen itkuvirren kieli on hyvin omintakeista ja eroaa arkipuheesta, kun taas unkarilaisen itkuvirren kieli on arkisempaa ja itkuvirsissä käytetään paljon aineksia muista lajeista, kuten romansseista ja populaarikulttuurista. Rezessyn vuonna 2010 Budapestissa tarkastettu väitöskirja Karjalai és magyar halottsiratók összehasonlító folklorisztikai elemzése käsitteli nimenomaan unkarilaisen ja karjalaisen itkuvirren suhteita.
Vielä kauemmas karjalaisesta itkuvirsiperinteestä vei Tuomas Tammiston esitelmä Papua-Uusi-Guinean mengenien itkulaulusta (tandaning). Lauluja esitetään initiaatiotilaisuuksissa ja esittäjinä ovat yleensä naiset. Mielenkiintoinen tieto oli, että alueella lauletaan monenlaisia lauluja, joista muut kuin itkulaulut ovat yleensä arkaaista kieltä tai naapurikylien murretta, joten laulajat eivät ainakaan täysin itse ymmärrä laulamaansa. Sen sijaan itkulaulut ovat nykykieltä ja niitä sepitetään tarvittaessa myös uusia. Tammisto esitteli muutamia näytteitä itkulaulujen teksteistä. Itkulaulujen kuvasto liittyy usein taaroon, tärkeään paikalliseen viljelyjuurekseen, johon puolestaan kytkeytyy monenlaisia kulttuurisia käytänteitä.
Heikki Laitinen tarkasteli esitelmässään itkujen tutkimuksen historiaa ja nosti esille kolme tärkeää henkilöä. Ensinnäkin Jean Sibeliuksen, joka häämatkallaan vuonna1892 tallensi useita itkuvirsiä Karjalasta, mutta ilmeisesti hävitti kokoelmansa myöhemmin. Toinen Laitisen esille nostama henkilö oli virolainen itkuvirsien tutkija Vaike Sarv, joka kokosi itkuja Setumaalta ja jonka ansiosta setuitkuihin alettiin kiinnittää huomiota. Kolmas tärkeä henkilö oli Armas Otto Väisänen. Hän oli ennen pro gradu -tutkimuksensa kirjoittamista tutustunut karjalaisiin, venäläisiin, vepsäläisiin, inkeriläisiin ja setukaisten itkuvirsiin ja todennut karjalaisen itkuvirren olevan mitallisesti erittäin vapaata, kun taas Setumaan itkuvirsien säkeet olivat lähes tasamittaisia. Väisänen pohti, onko tässä nähtävissä kehityslinja, joka johtaa vapaasta muodosta kohti tiukempia säkeitä.
Iltapäivällä siirryttiin nykyitkujen maailmaan. Näyttelijä Susanna Haavisto ja muusikko Suvi Isotalo esittivät kaksi itkulaulua näytelmästä ”Tsunamika, tyttö joka etsi aurinkoa”. Laulut eivät olleet varsinaisia itkuvirsiä, vaan itkuista ja muualta inspiraatiota saaneita itkulauluja, joilla kuvattiin kaipausta ja menetystä, mutta myös löytämistä. Esityksen jälkeen etnomusikologi Tuomas Rounakari esitteli itkuvirsien melodioita soittamalla viululla neljä hyvin erityyppistä itkuvirttä. Itkuvirteen ei kuulu säestys, joten viulu esitti laulajan roolia ilman sanoja. Yksi Rounakarin soittamista itkumelodioista kuultiin vielä uudelleen näyttelijä Heidi Syrjäkarin esittämässä improvisoidussa itkussa.
Kahvitauon jälkeen Äänellä itkijät ry:n puheenjohtaja Pirkko Fihlman kertoi itkuvirsikursseista, joista ensimmäinen pidettiin jo vuonna 1998. Kursseilla osallistujat tekevät oman itkun valitsemastaan aiheesta. Kysymys on osittain itkuperinteen jatkumisesta, mutta ennen kaikkea itseilmaisusta ja itkujen terapeuttisesta vaikutuksesta. Itkuvirsikouluttaja Liisa Matveinen on ollut toiminnassa mukana alusta alkaen. Hän kertoi tulossa olevasta itkuvirsioppaasta. Seminaarin päätteeksi Karoliina Kantelinen esitti loppuitkun, jonka aiheena oli myötätunto.
Kaiken kaikkiaan itkuvirsiseminaari oli varsin onnistunut kokonaisuus. Aamupäivän esitelmät ääninäytteineen veivät kuulijat menneisyyteen ja kaukaisiin paikkoihin ja kertoivat tutkimuksen näkökulmista, iltapäivän esitykset osoittivat mihin kaikkeen itkuvirsi nykypäivän Suomessa voi taipua.
Filosofian lisensiaatti Merja Leppälahti on vanhasta ja uudesta perinteestä kiinnostunut turkulainen folkloristi.