Parallelism in Verbal Art and Performance -työpajaseminaari Helsingissä 26.–27.5.2014
Antti Lindfors
Helsinkiläiset folkloristit järjestivät kesän korvalla sarjassaan jo neljännen työpajaseminaarin, joissa on aiemmin pohdittu genren ja rekisterin käsitteitä. Tänä vuonna oli parallelismilla kunnia päästä käsittelyyn. Parallelism in Verbal Art and Performance koostui kahdesta keynote-luennosta sekä kymmenestä yhä työstettävästä, väliaikaisesti viimeistellystä paperista (ks. Frog 2014) – tästä tilaisuuden luonnehdinta nimenomaan seminaarin ja työpajan ristisiitokseksi. Kokonaisuuden organisoinnissa hellittiin muutenkin vuorovaikutteisuuden ja dialogin ideaaleja: yksittäisen esitelmän ohjemitaksi oli määritelty 20 minuuttia, kun taas keskustelulle oli varattu peräti 40 minuuttia. Ilmava järjestely lisäsi niin seminaarin yleistä rentoutta kuin papereille suotua huomiotakin, kun jokainen kuulija varmasti ehti esittää omat kysymyksensä kulloisellekin puhujalle.
Työpajaseminaarin kokoavaksi käsitteeksi parallelismi oli erinomaisen väljä ja inklusiivinen, mikä ilmeni aineistojen ja esimerkkitapausten monipuolisuutena. Lopullisia määritelmiä pakeneva parallelismi on (sanataiteellista) toistoa, muttei kuitenkaan vainsitä. Se ymmärretään paremminkin varioivaksi toistoksi eli toisin toistoksi, ”uusiutuviksi paluiksi” (Jakobson 1981) tai toistuviksi kuvioiksi, joissa ilmenee säännönmukaista variaatiota (esim. Brown 1999). Tällaiset kuviot myös merkityksellistyvät vasta suhteessa toisiinsa: synonyymisesti, analogisesti, parafrastisesti, kumulatiivisesti, koomisesti, vastakohtaisesti ja niin edelleen. Keskeinen tausta käsitteelle on löydettävissä kielen poeettisesta funktiosta, jossa teksti Roman Jakobsonin (1960) mukaan viittaa indeksikaalisesti itseensä – toiseen merkkiin samassa kotekstissä – tuottaen samalla kohosteisen (foregrounded) merkin. Laajemmassa katsannossa kyse on minkä tahansa kahden tai useamman lausumayksikön (unit of utterance) merkityksellisestä suhteesta, parallelismi kun ei suinkaan rajoitu pareihin vaan laajenee usein esimerkiksi kolmisarjaksi tai organisoi eräänlaisena tilapäiskontekstina laajempia vuorovaikutuksen jaksoja (ks. Glick 2012).
Parallelismin ilmenemismuotoja voidaan tunnistaa useilta erilaisilta lingvistisiltä ja kommunikatiivisilta tasoilta – siis ainakin sanojen, äänteiden, lauserakenteiden, kieliopin, kuin yhtä lailla motiivien, kuvien ja narratiivisten jaksojen ulottuvuuksilta – mikä mahdollisesti johtaa edelleen tarkastelemaan eri tasojen välistä kon- tai divergenssiä. Päälle päätteeksi sen funktiot ovat lajikohtaisesti vaihtelevat: parallelismi voi osallistua tekstuaalisen koheesion, semanttisen koherenssin, retorisen tehon, erilaisten poeettisten tai performatiivisten ”kohoumien” (elevation, ascension) ja kontekstien rakentumiseen kuin myös ideologisen moniäänisyyden tuottamiseen tai eri kielien ristivalottamiseen. Sen avulla voidaan kiertää vaikkapa huonon runouden merkkeinä pidetyt konjunktiot (kun, jos, koska), sillä parallelismi yhdistää kaksi yksikköä ja jättää niiden väliset suhteet kaiken lisäksi epämääräisen avoimiksi. Mikä jäi seminaarissa ehkä taka-alalle, toistolla on yleisesti ottaen tapana kiinnittää huomio diskurssin materiaaliseen, aistein havaittavaan puoleen sen referentiaalisen aspektin vastinparina. Sävyttäessään puhdasta toistoa esimerkiksi semanttisella variaatiolla parallelismin voisikin nähdä tuovan yhteen kulttuurin aistimellista ja ymmärrettävää, merkitysvälitteistä ulottuvuutta (ks. Urban 1996).
Alkuaan jo 1700-luvun puolivälissä Oxfordin runousopin professorin Robert Lowthin nimeämää parallelismia on kuitenkin käsitteenä teoretisoitu verrattain vähän. Sille on epäilemättä suotu useasti huomiota, mutta folkloristiikan avainkäsitteenä parallelismia tuskin voidaan oppihistoriallisessa mielessä pitää, mikä sai Helsingin yliopiston tutkijan Frogin viittaamaan avauspuheenvuorossaan jopa aliteoretisoinnin tendenssiin. Jotain tähän viittaavaa oli havaittavissa myös seminaarin osallistujien itserefleksiivisissä huomioissa: huomattavan monelle parallelismi oli löytynyt tutkimuskohteeksi tai -näkökulmaksi vasta samaisen seminaarin innoituksesta. Parallelismia lähestyttiin esityksissä ensisijaisesti tekstuaalisena ilmiönä, sulkematta kuitenkaan näköaloja sen ilmenemiseen eri kommunikatiivisten kanavien välillä, mistä etenkin Kati Kallion laulumelodioiden ja runotekstien vuorovaikutukseen pureutuva esitys oli erinomainen esimerkki.
Runollisesti, proosallisesti, hypnoottisesti
Seminaarin käynnisti parallelismin parissa 1960-luvulta saakka työskennellyt James J. Fox (Stanfordin yliopisto), joka aloitti keynotensa pahoittelemalla tilaisuutta varten kaavailemansa teoksen myöhästymistä (teos julkaistiin viimein loppukesästä, ks. Fox 2014). Itä-Timorin Roten saaren suulliseen perinteeseen erikoistunut Fox tunnetaan kanonisen eli ”kulttuurisesti normitettujen termiparien” parallelismin auktoriteettina. Hänen kunnioitusta herättävän urakkansa voi katsoa kulminoituvan luennolla esiteltyyn ”murteiden ketjuuntumisen” (dialect concatenation) eli Roten saaren eri murrealueita keskenään linkittävien termiparien analyysiin, jota havainnollistettiin myös lupaavalla vektorikaaviolla. Elegantin esityksen jälkeisessä keskustelussa esiin nostettiin etenkin kanonisen parallelismin normatiivisuus ja runoperformansseissa syntyvät rinnastusvirheet, joiden analyysi saattaisi avata kiinnostavia näkymiä paralleelitermien motivaatioihin symbolisen järjestelmän tasolla.
Tarkimpia tilastoja kalevalamittaisen runouden paralleelirakenteista tarjosi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa edustanut Jukka Saarinen. Hänen väitösaineistokseen kokoamastaan Arhippa Perttus -korpuksesta – joka oli käytännöllisesti jaettu kerronnallisiin runoihin, loitsurunoihin ja ’muuhun’, erityisesti lyriikkaan – noin 39 prosenttia oli määriteltävissä paralleelisäkeiksi, minkä lisäksi huomioon tulee ottaa paralleeliset puolisäkeet sekä laajempi säeparien parallelismi. Saarinen päätyi puolustamaan parallelismia kalevalamittaisen epiikan konstitutiivisena piirteenä, ei suinkaan tyylillisenä valintana, jollaisena sitä on toisinaan pidetty. Huomion arvoinen oli myös hänen havaintonsa, kuinka kalevalamittaisissa paralleelirakenteissa ensimmäinen säe on aina ”referentiaalisempi” ja näin painokkaampi, ja toinen, varsinainen paralleelisäe taas tätä täydentävä. Alkusointuun perustuva runous on toisin sanoen alkupainotteista parallelismienkin suhteen, kun taas riimien varaan rakentuvassa runoudessa referentiaalisella painolla on tapana kasautua jälkimmäiselle paralleelisäkeelle. Saarisen esitys resonoi hyvin muun muassa Venla Sykärin puheenvuoron kanssa, jonka keskiössä olivat improvisoidun riimirunouden – kreetalaisten mandinádojen ja kotimaisen freestyle-rapin – semanttiset ja funktionaaliset painotukset. On tähdennettävä, että Sykärin tulos jälkimmäisen riimisäkeen ensisijaisuudesta kohdistui nimenomaan improvisoituihin parisäkeisiin: ”takapainoisuus” hälvenee esimerkiksi kirjoitettujen rap-tekstien kohdalla, ja säkeiden painoarvon voisi samoin arvella tasautuvan erityisen taidokkaiden freestyle-artistien kohdalla.
Alkusoinnun, riimin ja parallelismin yhteyttä sivusi toisena päivänä vielä Tarton yliopistoa tilaisuudessa edustanut Jonathan Roper, jonka pääasiallisena aineistona toimivat vanhan englannin loitsutekstit. Roper nosti tässä yhteydessä esiin Arvo Krikmannin esittämän hypoteesin, jonka mukaan alkusointu olisi parallelismeille suotuisa, kun taas riimit puolestaan hylkisivät niitä. Ristivertailtuaan muutamia esimerkkitekstejä genren (loitsut) ja säetyypin (alkusointu) muuttujia silmälläpitäen hän peräänkuulutti vertailevaa loitsututkimusta nimenomaan parallelismin näkökulmasta, joka voisi tuottaa kysymykseen vastauksen – sekä tietysti uusia kysymyksiä.
Parallelismin ja toistojen moninaisten funktioiden jäljittäminen oli selvästi toinen seminaarin puhujia yhdistänyt intressi. Parallelismit voivat orientoitua juonen tasolle esimerkiksi kuvaamalla liikettä kerronnallisessa tilassa, kuten nenetsien epiikasta esitelmöinyt Karina Lukin osoitti, tai korvata kuvailevan diskurssin tehtäviä, kuten kalevalamittaisen runouden yhteydessä voidaan nähdä (Jukka Saarinen). Ehkä selkeimmin parallelismin ja toiston viestinnälliset funktiot ja jopa niiden keskinäinen kommunikatiivinen työnjako olivat kuitenkin havaittavissa Helsingin yliopiston antropologian professorin Timo Kaartisen aineistossa, Indonesian Kein saarten Banda Elin kylän suullisissa kertomuksissa. Kertomusten lomaan sijoittuvissa paralleeli-ilmauksissa voidaan Kaartisen mukaan tunnistaa kylän asukkaiden tietoisuus erilaisten kieliyhteisöjen (discourse communities) olemassaolosta, mikä viittaa poeettisten ja retoristen kuvioiden kuten parallelismin kykyyn tuoda esiin kulttuurissa vaikuttavaa metalingvististä ideologiaa.
Kuten Kaartinen vastaesimerkin voimin osoitti, kansanrunous on vain yksi, joskin epäilemättä keskeinen, parallelismin elinympäristöistä. Kokonaan toinen taso varioivan toisteisuuden tarkasteluun avautuu, kun huomio kohdistetaan proosallisempiin tai vaikkapa oratorisiin lajeihin. Näissä genreissä parallelismeille otollinen ”mitallinen kehys” (Silverstein 1984) voidaan tuottaa hyvin toisenlaisin parametrein, esimerkiksi taukojen, rytmityksen, täytesanojen, intonaation ynnä muiden paralingvististen piirteiden varassa. Seminaarin toinen keynote-puhuja Richard Bauman (Indianan yliopisto) tarttui nimenomaan jälkimmäisiin luennoidessaan uusimmasta tutkimuskohteestaan, performatiivisesta remediaatiosta varhaisten äänitallenteiden kontekstissa, eli alkuaan suullisten esitysten uudelleensovituksesta äänitteiksi ja kuunnelmiksi.
Näistä ennen radion läpimurtoa (so. 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuvuosikymmeniin) suosituista äänilevyistä Bauman oli kohdistanut huomionsa niin sanottuihin burleskisaarnoihin (burlesque sermons), mustia saarnamiehiä jäljittelevien valkoisten vaudeville- ja minstrel-esiintyjien parodiaesityksiin. Sanataiteellisesti rikkaat tallenteet näyttäytyivät viime vuosisadan alussa raskaasti ladattuina ideologisina merkkien kasautumina, joiden määrittelyssä ja tulkinnoissa eri sosiaalisten ryhmien intressit joutuivat törmäyskurssille. Baumanin esitys oli ennen kaikkea kiehtova ja havainnollinen näyte siitä, kuinka parodia voi samanaikaisesti toimia sekä kritiikin ja pilkan että arvonannon välineenä. Rasistisista ja negatiivisille stereotyypeille rakentuvista parodioista voidaan nimittäin havaita, kuinka nämä valkoiset esiintyjät olivat tunnistaneet huomattavan tarkasti mustien saarnaajien retorisia ja poeettisia tekniikoita ja taitoja.
Melodisen rytmin ja alkusointujen varaan, ei säännönmukaiselle metriikalle, rakentuvat vastaavasti itkuvirret, joiden toisteisuutta seminaarissa esitteli Helsingin yliopiston Eila Stepanova. Myös itkuissa toistojen ja parallelismien retorisuus nousee etualalle: kun ”omaan poikaan” viitataan kahdeksalla peräkkäisellä kiertoilmauksella ja poeettisella metaforalla, voidaan olettaa, että toistokuviot lisäävät sanotun merkitystä ja samalla esityksen intensiivisyyttä. Stepanova näytti, kuinka parallelismit täyttävät itkemisen kontekstissa muitakin funktioita: toistoa varioimalla osoitetaan kulttuurista kompetenssia, ja toisaalta rinnakkaisrakenteet toimivat muistin tukena improvisoitujen säkeiden tuottamisessa.
Uuden perinteenlajin parallelismien tarkasteluun avasi myös Helsingin yliopiston professori Lotte Tarkka, joka tarkasteli vuokkiniemeläisen Anni Lehtosen sananlaskuja, aforismeja ja sananparsikieltä (proverbial speech) parallelismien näkökulmasta. Metodiseksi työkalukseen Tarkka oli ottanut Mihail Bahtinin finalisaation käsitteen ja tarkasteli sen suhdetta parallelismiin sananlaskujen tuottamisessa. Paralleelirakenteet edesauttavat sananlaskujen entekstualisaatiota omaksi diskurssiyksikökseen, mutta luovat tässä genrekontekstissa usein myös argumentatiivisen rakenteen, ”nostavat” runon hypnoottisen toiston voimalla ilmaan, kuten H. G. Porthan jo asian ilmaisi. Sama parallelismin taipumus jännitteiseen nousuun kohti kliimaksia näkyi mielestäni Tarkan esityksen ohella Stepanovan, Lukinin ja Roperin aineistoesimerkeissä.
Paralleelien suo ja pitääkö sieltä nousta?
Työpajaseminaarin viimeinen puhuja Frog lähestyi jaettua ongelmakenttää penäämällä eksplisiittisesti parallelismin rajoja ja oli tätä silmälläpitäen muuttanut esityksensä otsikon viime hetkillä muotoon ”Parallelism versus ’Not Parallelism’”. Hänen metateoreettinen väitteensä kuului, että parallelismia on määritelty kovin intuitiivisesti kulloisistakin aineistoista ja tutkimusintresseistä ponnistaen. Muidenkin analyyttisten käsitteiden tapaan parallelismi on työkaluna toki juuri niin hyödyllinen, kuin tutkijan sitä tapauskohtaisesti onnistuu käyttää. Samalla kriittinen itsereflektio on tutkimuksen kehityksen kannalta välttämätöntä.
Frogin onnistui vauhdikkaassa, aiempia puheenvuoroja yhteen kokoavassa esityksessään nostaa esiin paitsi parallelismin moniulotteisuutta ja häilyvyyttä ilmiönä, myös esittää askarruttavia kysymyksiä jokaiselle, joka sen herkästi upottavaan suohon vastaisuudessa astuukaan. Missä nimittäin kulkee parallelismin ja toiston välinen raja, missä määrin ne lomittuvat ja liukenevat toisiinsa? Voisiko esimerkiksi verbaalisen tason, elekielen ja koreografisten liikkeiden rinnakkaisuuksia pohtia parallelismin käsitteen alla – ja olisiko tämä järkevää? Mikä on eksplisiittisesti poeettisten lajien ja proosallisemman parallelismin suhde, voidaanko toista pitää ensisijaisempana? Onko parallelismi ensisijaisesti intratekstuaalista vai voisiko sitä katsoa myös intertekstuaalisena ilmiönä, esimerkiksi parodisten jäljitelmien viittauksina toisiin teksteihin? Mahdollisuudet käyvät houkutteleviksi, mutta tuottaisiko vapaa kokeilu parallelismin käsitteellä eri yhteyksissä uusia, kestäviä oivalluksia? Avoimiksi jätetyt kysymykset osoittivat nähdäkseni kahtalaisesti paitsi tutkimuskentän rikkauden, myös tutkijalta vaadittavan metodologisen itsereflektion suuntiin.
Lähteet
Brown, Penelope 1999: Repetition. – Journal of Linguistic Anthropology 9(1–2): 223–226.
Fox, James J. 2014: Explorations in Semantic Parallelism. Canberra: ANU Press.
Frog (ed.) 2014: Parallelism in Verbal Art and Performance. Pre-print Papers of the Seminar-Workshop, 26th–27th May 2014, Helsinki, Finland. Folkloristiikan toimite 21. Helsinki: Folkloristiikka, Helsingin yliopisto.
Glick, Douglas J. 2012: Language contextualization in a Hebrew language television interview: Lessons from a semiotic return to context. – Semiotica 192: 341–380.
Jakobson, Roman 1960: Closing Statement: Linguistics and Poetics. – Sebeok, Thomas A. (ed.): Style in Language. 350–377. Cambridge: MIT Press.
Jakobson, Roman 1981 [1966]: Grammatical Parallelism and Its Russian Facet. – Selected Writings III. Poetry of Grammar and Grammar of Poetry. Ed. Stephen Rudy. 98–135. The Hague.
Silverstein, Michael 1984: On the Pragmatic ’Poetry’ of Prose: Parallelism, Repetition, and Cohesive Structure in the Time Course of Dyadic Conversation. – Schiffrin, Deborah (ed.): Meaning, Form and Use in Context. Washington D.C.: Georgetown University Press.
Urban, Greg 1996: Metaphysical Community. The Interplay of the Senses and the Intellect. Austin: University of Texas Press.
Kirjoittaja on folkloristiikan tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Hän esitelmöi seminaarissa analogisesta parallelismista stand up -komiikassa.