Julius ja Kaarle Krohn -juhlasymposium – Julius and Kaarle Krohn Anniversary Symposium. 6.9.2013. Helsingin yliopistomuseo
Karina Lukin & Kendra Wilson
Viime vuoden toukokuussa tuli kuluneeksi 150 vuotta professori Kaarle Krohnin syntymästä, minkä johdosta Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaine järjesti yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa juhlasymposiumin. Isä ja poika Krohnin harteilla lepää suomalaisen ja kansainvälisen folkloristiikan näkökulmasta painava lasti: Kaarle ja Julius Krohnin yhdessä kehittämä maantieteellis-historiallinen menetelmä perusteli folkloristiikan tehtävän ja käytännössä loi sen akateemisena alana. Kaarle Krohnin elämäntyö tutkijana ja professorina, mutta myös monien perinteentutkimuksen instituutioiden, kuten esimerkiksi Suomen Kansan Vanhat Runot -julkaisun ja Folklore Fellowsin alkuunpanijana on hämmentävän laaja ja merkityksellinen. Suomen- ja englanninkielisen symposiumin esitelmät ulottuivat niin ikään laajalle alalle yhtäältä Krohnin omassa ajassa, toisaalta nykypäivässä.
Kansa, Kalevala ja kirjallisuus
Symposiumin aloitti Pertti Lassilan tarkkanäköinen katsaus Julius Krohnin aatehistoriallisiin taustoihin ja käsityksiin Kalevalasta. Lassila korosti Krohnin olleen isänmaallinen, kulttuuriin toimintansa kohdistanut fennomaani, jolle kansanrunoudentutkimus hahmottui osana suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Krohn näki runoperinteen ainutlaatuisena ja arvokkaana, niin nykyisen kuin tulevankin kirjallisuuden mahdollistavana perintönä, jonka puitteissa oli säilynyt suomalaisten esteettinen sivistys. Julius Krohn oli Lönnrotin aikalainen – Lönnrot oli itse asiassa hänen opettajansa – jolla oli hyvin selkeä näkemys Kalevalan ainesten moninaisuudesta. Lassilan esitelmä ja sen jälkeen käyty keskustelu toivat hyvin esiin, miten nopeasti Kalevalan symbolinen merkitys jätti taakse ja piiloon näkemykset muusta kalevalamittaisesta runoudesta tai Lönnrotin työstä. Vaikka keskustelua ei julkisesti käytykään, tutkijat pohtivat Lönnrotin eepoksen ja ”alkuperäisen Kalevalan” suhdetta. Vaikka Krohnkin piti Kalevalaa vain yhtenä mahdollisena tapana esittää suomalaisen eepoksen idea sellaisena kuin se mahdollisesti oli menneisyydessä ollut, ei hän halunnut kyseenalaistaa Lönnrotin työn arvoa: Kalevala oli ”luonteva ja kaunis”.
Lassila keskittyi esitelmässään tarkastelemaan Julius Krohnia ennen kaikkea kirjallisuushistorioitsijana. Sen sijaan Kaj Häggmann pureutui Kaarle Krohnin asemaan SKS:n esimiehenä vaikeassa poliittisessa tilanteessa, vuoden 1918 keväällä, jolloin Helsinki oli punaisten valtaama. Krohnin kertoman mukaan maanalaista kirjapainoa etsivät punakaartilaiset olivat SKS:ssa todenneet: ”Tämä paikka on meillekin pyhä”, minkä vuoksi talo sai säilyä ”saarekkeena punaisen Helsingin keskellä”. Myöhemmin kesällä 1918 Krohn kiitti puheessa punakaartilaisia siitä, etteivät he olleet kajonneet SKS:n kokoelmiin, mikä Häggmannin mukaan oli hyvin erikoista puhetta omassa ajassaan. Voimakkaan polarisaation aikana Krohn esitti sovinnon elkeitä. Tämä palautui isältä perittyyn näkemykseen Suomen kansan pyhyydestä. Häggmann esitteli myös muita Kaarle Krohnin poliittisia aatteita, muun muassa monarkismia, ajatuksia suomalais-ugrilaisten heimojen yhtenäisyydestä ja suur-Suomesta. Hän jatkoi myös Lassilan kanssa samankaltaisilla linjoilla todetessaan, että folkloristiikan asema kansallisena tieteenä yhtäältä esti tiettyjen keskustelujen käymisen – oli esimerkiksi tutkittava Kalevalaa ja Suomen muinaishistoriaa, ei kalevalamittaista runoutta – mutta toisaalta oli osa taitavaa julkisuusstrategiaa, joka koitui alan hyväksi.
Näkökulmia runouden tulkintaan ja käyttöön
Myös Satu Apo palasi Kullervon ikäämistä koskevassa esitelmässään Kalevalan ja kalevalamittaisen runouden tutkimuksen painiin. Hänen mukaansa Lönnrotin suurta osuutta juuri Kullervo-runon kompiloinnissa pidettiin sisäpiiritietona, kun julkisuudessa ylläpidettiin mielikuvaa Lönnrotista viimeisenä runonlaulajana. Apo jakoi Kullervon ikääjät kahteen luokkaan. Asialinjaa noudattaneet Krohn ja Haavio jättivät ajoittamisen lopulta avoimeksi kysymykseksi. Sen sijaan esimerkiksi E. N. Setälän, Matti Kuusen, Jouko Hautalan ajoituksia luonnehtii Apon mukaan hypoteesien rohkeus – jota myöhemmin keskustelussa nimitettiin myös ”iloiseksi tieteeksi”. Siinä tutkijan henki lentää ja jättää todentamisen muiden tehtäväksi. Apo kiinnitti huomiota E. N. Setälän aloittamaan hypoteesien sarjaan, jossa Kullervo-runot ajoitettiin ja sijoitettiin osaksi keskiaikaista pohjoismaista kirjallisuutta. Esitelmänsä lopuksi hän kysyi, miten ja miksi pitkät historialliset loikat runojen historioiden rakentamisessa hyväksyttiin ja miksi juuri skandinaavinen keskiaika on vedonnut suomalaisiin tutkijoihin.
Roger D. Abrahamsin esitelmä piirsi sekä folkloristiikan että Abrahamsin oman tutkimushistorian laajan kaaren aina folkloristiikan antikviteettiharrastuksiin liittyvistä juurista Sydowin biologisiin metaforiin ja keskusteluihin Bengt Holbekin kanssa. Abrahams toi esiin, miten ennemminkin suullisia kuin kirjallisia lähteitä tutkinut Francis Child hyötyi skandinaavisesta ja skotlantilaisesta vastaajaverkostostaan ja päätyi esittämään, ettei balladeilla ollut yhtä alkumuotoa. Etukäteen nauhoitetun tallenteen välityksellä seminaarissa esiintynyt Abrahams muisteli Alan Dundesin kanssa suorittamiaan kenttätöitä 1960-luvun Jugoslaviassa ja varhaismodernin Skandinavian ”antikviteettiveljeydestä” käymiään keskustelujaan Bengt Holbekin kanssa. Hän toi esiin Krohnien aseman osana Atlantin ylittävää tutkijoiden verkostoa, jonka rooli oli keskeinen folkloristiikan muotoutumisessa oppialaksi ja tämän alan irrottautumisessa niin antikviteettiharrastuksista kuin nationalismistakin. Abrahams korosti omista tutkimuksistaan nostamiensa esimerkkien avulla, että folkloren ei tarvitse olla antiikkista eikä folkloristin pidä vertailla ainoastaan löytääkseen perinteen alkumuodon: hän näkee kontekstikeskeisten ja vuorovaikutteisten näkökulmien olevan folkloristiikan keskiössä nyt ja tulevaisuudessa.
Seminaari päättyi historiallis-vertailevan menetelmän esittelyyn menneisyydessä, tänään ja tulevaisuudessa. Frog osoitti esitelmässään historiallis-vertailevan menetelmän synnyn merkityksen folkloristiikalle ja sen mahdollisia uusia sovelluksia. Hän huomautti, että vaikka maantieteellis-historiallinen menetelmä liitetäänkin Suomessa usein Kaarle Krohnin esittämään ja luomaan koulukuntaan tai metodologiaan, suuntauksen menetelmiä ja lähtökohtia käytetään Yhdysvalloissa moniulotteisemmin. Tältä pohjalta folkloristiikan oppialan syntyyn ratkaisevasti vaikuttanutta menetelmää voidaan soveltaa jatkuvuuden ja variaation tutkimukseen sitoutumatta esimerkiksi Krohnin aikaisiin jähmeisiin käsityksiin folkloren luonteesta.
Jamie Tehranin filogenetiikkaa koskeva esitelmä toi esiin täysin uusia, osittain teknologian mahdollistamia näkökulmia. Tosin Tehraninkin esitelmä perustui vankalle tutkimushistorian tuntemukselle: hän osoitti biologian, antropologian, folkloristiikan ja kielitieteen historiallisten yhteyksien olemassaolon 1800-luvulla ja argumentoi, että erilaisten typologioiden ja puumallien samankaltaisuus ei ole sattumanvaraista. Tehranin mukaan nykyään esimerkiksi kielitieteessä, materiaalisen kulttuurin ja kirjallisuuden tutkimuksessa filogeneettisen lähtökohdan ja tietokonemetodien yhdistelmä on yleistä ja tuottaa moniulotteisempia kuvauksia kuin aikaisempien metodien avulla oli mahdollista. Lukuisia kaavioita ja menetelmän yksityiskohtia esitellyt Tehrani olisi tarvinnut pidemmän ajan näkökulmansa relevanttiin esiintuomiseen. Esimerkit ATU 333:n (Little Red Riding Hood) ja ATU 123:n (The Wolf and the Kids) Afrikka–Eurooppa–Itä-Aasia-akseleilla tehdyistä vertailuista ja kaavioista olivat mykistäviä, mutta niiden arvioiminen on todella haastavaa.
Valdimar Hafsteinin esitelmä käsitteli folkloren, tekijyyden ja immateriaalioikeuksien kehittymisen historiaa. Folklore merkitsi pitkään – myös maantieteellis-historiallisen koulukunnan syntymisen ja kultakauden aikana – tekstejä, joilla ei ollut tekijöitä. Näitä tekstejä totuttiin käyttämään julkaisujen raakamateriaaleina, joista kuka tahansa pystyi hyötymään eikä immateriaalioikeuksia koskevissa laeissa juuri löydy pykäliä, jotka koskisivat kollektiivisesti ja vähä vähältä kehittyviä kulttuurin tuotteita. Hafsteinin esimerkki koski islantilaista kansanlaulua (Vísur Vatnsenda-Rósu), joka tallennettiin alun perin 1800-luvun lopulla ja joka on sittemmin esiintynyt populaarikulttuurissa, mainoksessa ja elokuvan tunnussävelenä sekä oikeussalissa. Oikeuden päätöksellä laulun immateriaalioikeudet sai Jón Ásgeirsson, jonka kansanlaulun ja siitä tehtyjen myöhempien sovitusten pohjalta tehty sävelmä oli juuri populaarikulttuurin tuotteiden taustalla.
1800-luvun folkloristiikan perintö ulottuu laajalle ja nykypäivään.
FT Karina Lukin on folkloristiikan tutkija Helsingin yliopistossa ja FT Kendra Wilson on tutkija Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumissa.