Steel, Tytti, Turunen, Arja, Lillbroända-Annala, Sanna & Santikko, Maija (toim.) 2014: Muuttuva kulttuuriperintö – Det föränderliga kulturarvet. Helsinki: Ethnos ry. 360 sivua.
Tuomas Hovi
Kulttuuriperintö (heritage) on termi ja käsite, johon ei voi olla törmäämättä tutkiessaan perinnettä ja etenkin perinteen ja nykyhetken kohtaamista. David Lowenthalin (1998, xiii) paljon lainattu lause ”All at once heritage is everywhere” on edelleen osuva ja paljon kertova. Vaikka kulttuuriperinnöstä on kirjoitettu paljon, on suomeksi kirjoitettu kattava yleisesitys aiheesta loistanut poissaolollaan. Kahden viime vuoden aikana tähän on kuitenkin saatu muutos kahden kulttuuriperintöä käsittelevän artikkelikokoelman myötä. Nämä kirjat ovat vuonna 2013 ilmestynyt Outi Tuomi-Nikulan, Riina Haanpään ja Aura Kivilaakson toimittama Mitä on kulttuuriperintö? ja tänä vuonna ilmestynyt Tytti Steelin, Arja Turusen, Sanna Lillbroända-Annalan ja Maija Santikon toimittama Muuttuva kulttuuriperintö. Kumpikin kirja on suunnattu kaikille kulttuuriperintöä tutkiville sekä siitä kiinnostuneille ihmisille. Mitä on kulttuuriperintö? arvosteltiin Eloren viime numerossa (Haapoja 2014), joten siihen en tässä arvostelussa sen tarkemmin enää palaa.
Suomen Kansatieteilijöiden yhdistys Ethnos ry:n julkaisema artikkelikokoelma Muuttuva kulttuuriperintö käsittelee nimensä mukaisesti kulttuuriperintöä nimenomaan prosessina ja muuntuvana tutkimuskohteena. Kirja on jaettu temaattisesti kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee kulttuuriperintöä tutkimuskohteena. Toinen osio käsittelee kulttuuriperinnön ja paikan suhdetta ja kolmas osio puolestaan kulttuuriperintöinstituutioiden toimintaa.
Luotu kulttuuriperintö
Kirjan ensimmäisessä osiossa keskitytään kulttuuriperintöön (nimenomaan prosessina) alleviivaten sitä, että kulttuuriperintö on aina tietyn prosessin tulos. Kulttuuriperintöä ei siis sinällään ole olemassa, vaan se on aina valinnan ja määrittelyn tulos. Sanna Lillbroända-Annala toteaakin, että vaikka kaikki kulttuurin raaka-aineet voivat olla kulttuuriperintöä, niin vain pieni osa niistä lopulta institutionalisoidaan kulttuuriperinnöksi. Hän tarkastelee artikkelissaan myös syitä kulttuuriperinnön suosiolle sekä käsitteenä että ilmiönä. Regina Bendixiä lainaten Lillbroända-Annala näkee kulttuuriperinnön juuret länsimaisessa kansallisromantiikassa sekä sen myöhemmissä kehitysvaiheissa. Kulttuuriperintö on osoitus siitä, mitä yhteiskunnassa nähdään sillä hetkellä tärkeäksi. Samanaikaisesti kulttuuriperintöön liittyy myös taloudellisia intressejä; kulttuuriperintö on jotain sellaista, jota voidaan hyödyntää taloudellisesti. Erityisen selkeästi tämä tulee esiin matkailuteollisuudessa. Osion seuraavat kolme artikkelia kuvaavat, miten tietystä kulttuurisen ilmaisun muodosta tuotetaan kulttuuriperintöä ja ketkä tähän kulttuuriperinnön määrittelyyn saavat osallistua. Kahdessa näistä kuvataan tietyn kulttuurisen ilmaisumuodon, Johanna Björkholmin artikkelissa kansanlaulujen ja Marketta Luutosen artikkelissa käsityön tuottamista kulttuuriperinnöksi. Jukka Takalon artikkeli taas käsittelee tietyn Tyynenmeren saaren kulttuuriperintöä ja sen määrittelyn moniäänisyyttä. Artikkelit ovat kaikki mielenkiintoisia, joskin Luutosen artikkelissa hieman häiritsee sanan heritage kääntäminen perinteeksi – perinne ja kulttuuriperintö kun ovat kuitenkin kaksi täysin eri asiaa.
Menetetty kulttuuriperintö
Kirjan toinen osa käsittelee paikan ja kulttuuriperinnön välistä suhdetta. Osion ensimmäisessä artikkelissa Ullrich Kockel pohtii eurooppalaisen etnologian tutkimusprofiilia ja sen suhdetta paikkaan. Sinänsä kiinnostava artikkeli jäi mielestäni kuitenkin hieman irralliseksi, ja sen suhde kulttuuriperintöön ja kirjan yleisteemaan on epäselvä. Kristiina Korjonen-Kuusipuron artikkeli käsittelee Vuoksen asemaa kulttuuriperintönä. Laajemmin artikkelissa tarkastellaan luonnon, historian ja kulttuurin välistä suhdetta. Artikkelin alussa Korjonen-Kuusipuro toteaa, ettei luonnon ja ympäristön arvoa kulttuuriperintönä aina tunnisteta huomion keskittyessä ihmisen tuottamiin kulttuuriperintökohteisiin. Ainakaan virallisessa kulttuuriperintökontekstissa tämä ei kuitenkaan täysin pidä paikkaansa, sillä esimerkiksi Unescon kymmenestä kriteeristä maailmanperintökohteeksi neljä liittyy nimenomaan luonnonkohteisiin (Unesco). Artikkelissa tuodaan kuitenkin esiin mielenkiintoinen dilemma liittyen kohteisiin, joihin liittyy sekä ihmisen muokkaamaa kulttuuriperintöä että luonnonkulttuuriperintöä. Tulisiko Vuokseen tehdyt padot ja voimalaitokset purkaa ja samalla palauttaa Vuoksen kosket luonnontilaan, vai pitäisikö jättää ne paikalleen osoituksena ihmisen toiminnasta kulttuurimaiseman luomisessa? Kaksi seuraavaa artikkelia eli Anneli Meriläinen-Hyvärisen Sotkamon Talvivaaraa ja Anna-Liisa Väyrysen Lokan allasta käsittelevät artikkelit tarkastelevat menetettyä kulttuuriperintöä. Kummassakin artikkelissa pohditaan sitä, miten menetetty konkreettinen paikka säilyy kulttuuriperintönä ihmisten muistoissa, esineissä ja valokuvissa.
Kulttuuriperintö instituutioiden ja yksilöiden välissä
Kirjan kolmas osio käsittelee kulttuuriperintöä pääsääntöisesti instituutioiden näkökulmasta. Osion ensimmäisessä artikkelissa Nika Potinkara käsittelee saamelaismuseoiden suhdetta kulttuuriperintöön sekä sitä, kenellä on oikeus määritellä kulttuuriperintöä. Potinkaran mukaan saamelaismuseot eivät ole pelkästään saamelaisten historiaa säilyttäviä paikkoja vaan myös saamelaisten kulttuuriperintöä ja identiteettiä aktiivisesti luovia toimijoita. Kulttuuriperintö toimii saamelaisten identiteetin vahvistajana. Marja-Liisa Rönkkö tarkastelee artikkelissaan yksilöitä kulttuuriperinnön haltijoina ja välittäjinä sekä sitä, miten tätä kulttuuriperintöprosessia voi havainnoida ja tutkia. Rönkkö lähestyy ihmistä ikään kuin museona, jolloin kulttuuriperintöä on kaikki se aineellinen ja aineeton, jonka ihminen on syntymässään saanut. Tällainen kulttuuriperinnön määrittely on mielestäni problemaattista, sillä sen perusteella voisi sanoa, että kaikki ihmisen toiminta on tavallaan kulttuuriperintöä. Kun kulttuuriperintö käsitetään kaikeksi edellisiltä sukupolvilta perityksi kulttuuriseksi omaisuudeksi on vaarana, että kulttuuriperinnön käsite vesittyy tutkimuksen kannalta käyttökelvottomaksi. Kirjan päättävät kaksi artikkelia, Lars-Eric Jönssonin ja Isto Huvilan artikkelit, käsittelevät kulttuuriperinnön saavutettavuutta.
Muuttuva kulttuuriperintö?
Muuttuva kulttuuriperintö pohjautuu Ethnos ry:n vuonna 2010 järjestämien VI Kansatieteen päivien esitelmiin. Konferenssissa tai seminaarissa pidettyihin esitelmiin pohjautuvassa artikkelikokoelmassa on usein vaarana joko se, että artikkelit toistavat itseään, tai sitten se, että aiheeseen liittyviä tärkeitä osa-alueita jää kokonaan käsittelemättä. Muuttuva kulttuuriperintö onnistuu pääsääntöisesti välttämään näistä ensimmäisen, mutta jälkimmäiseen kirja valitettavasti osuu. Luultavasti kulttuuriperinnön käsitteen laajuudesta johtuen monet kirjoittajat määrittelevät artikkeleissaan kulttuuriperinnön käsitettä, ja kirjoittajan oma käsitys kulttuuriperinnöstä tuodaan esille siitäkin huolimatta, että aihetta on käsitelty sekä johdannossa että ensimmäisessä varsinaisessa artikkelissa. Tämä kertoo kuitenkin enemmän käsitteen hajanaisuudesta eikä niinkään artikkelikokoelman kirjoittajista tai toimittajista. Kaiken kattava teos kulttuuriperinnöstä on epäilemättä mahdoton ajatus, mutta muutamaa aihepiiriä jäin kirjassa kaipaamaan. Matkailuteollisuuden ja kulttuuriperinnön suhteesta on kirjoitettu todella runsaasti, ja matkailu ja kulttuuriperintö ovatkin vahvasti sidoksissa toisiinsa. Jopa niinkin paljon, että kulttuuriperinnöstä on muodostunut oma matkailuteollisuuden alansa: kulttuuriperintömatkailu, heritage tourism (Timothy & Boyd 2003, 1). Matkailuun viitataan useammassakin artikkelissa, mutta yksikään kirjan artikkeleista ei kuitenkaan varsinaisesti käsittele matkailun ja kulttuuriperinnön suhdetta. Mielestäni matkailun lisääminen olisi monipuolistanut kirjan tuottamaa kuvaa kulttuuriperinnöstä ja sen tutkimuksesta. Toinen aihepiiri, joka kirjasta puuttuu täysin, on digitaalinen kulttuuriperintö. Ottaen huomioon, että digitaalinen kulttuuriperintö on otettu myös Unescossa tarkasteluun, olisi sitä käsittelevä artikkeli ollut paikallaan myös tässä teoksessa. Lisäksi huomioiden kirjan muutokseen viittaavan otsikon, monet kirjan esimerkit kulttuuriperinnöstä eivät vaikuttaneet kovinkaan muuttuvilta tai eteenpäin suuntaavilta. Myös kansikuva käsityöaiheineen viittaa enemmänkin menneisyyteen kuin vanhalle kulttuurimuodolle uuden modernin elämän tarjoavaan ja eteenpäin suuntautuvaan kulttuuriperintöön.
Toisaalta tämänkaltaisen aihetta käsittelevän perusteoksen jälkeen on ehkä helpompi jatkaa kulttuuriperinnön määrittelyä tulevaisuudessa joko kirjan tai uuden konferenssin muodossa, ja tällöin mukaan voisi ottaa myös matkailun ja digitaalisen kulttuuriperinnön sekä lisäksi esimerkiksi populaarikulttuurin. Toki näissä toiveissa heijastuvat myös omat tutkimusintressini.
Kirjallisuus
Haapoja, Heidi 2014: Kulttuuriperintöprosesseja tavoittamassa. – Elore 21(2) [online]. <http://www.elore.fi/kulttuuriperintoprosesseja-tavoittamassa> [15.10.2014.]
Lowenthal, David 1998: The Heritage Crusade and the Spoils of History. Cambridge: Cambridge University Press.
Timothy, Dallen J. & Boyd, Stephen W. 2003: Heritage Tourism. Essex: Pearson Education Limited.
Tuomi-Nikula, Outi, Haanpää, Riina & Kivilaakso, Aura (toim.) 2013: Mitä on kulttuuriperintö? Helsinki: SKS.
Unesco: The Criteria for Selection [online]. < http://whc.unesco.org/en/criteria/> [15.10.2014.]
Filosofian tohtori Tuomas Hovi työskentelee post doc -tutkijana folkloristiikan oppiaineessa Turun yliopistossa.