Vertaistukea etnografille tutkijan refleksiivisyyden pohdintaan

Hämeenaho, Pilvi & Koskinen-Koivisto, Eerika (toim.) 2014: Moniulotteinen etnografia. Helsinki: Ethnos ry. 393 sivua.

Venla Sykäri

Nykyaikainen etnografia on monimuotoista, ja etnografinen kenttätyö on tutkimustyön tapa, jossa monet kysymykset kohdataan ja voidaan ratkaista vain tapauskohtaisesti. Jyväskylässä vuonna 2012 pidettyjen VII Kansatieteen päivien seminaariesitelmien pohjalta toimitettu artikkelikokoelma Moniulotteinen etnografia luotaa molempia puolia. Etnografia käsitteenä, tutkimusotteena, metodina ja metodologiana saa kirjassa monia merkityksiä ja tulkintoja eri näkökulmista.

Hermeneuttiseen tietoteoriaan perustuvassa kulttuurintutkimuksen nykyparadigmassa tutkijan subjektiivisuutta ei enää nähdä esteenä objektiiviselle tutkimukselle vaan nimenomaan objektin eli tutkimuskohteen ymmärtämisen ja tulkinnan välttämättömänä työkaluna. Tutkijan positioiden, valintojen ja toiminnan riittävä näkyväksi tekeminen on vastaavasti osa nykyaikaisen etnografisen tutkimuksen raportointia. Koska tutkijan hermeneuttisen roolin käsitetään määrittävän empiirisen tutkimusaineiston tuottamisen lisäksi koko tutkimusprosessia, on etnografian käsite osin laajentunut tarkoittamaan myös esimerkiksi arkistossa suoritettavaa kontekstualisoivaa tutkimusta. Johdannossaan kirjan toimittajat Pilvi Hämeenaho ja Eerika Koskinen-Koivisto käsittelevät lyhyesti näitä nykyisen etnografian käsitteen ja etnografisen tutkimusprosessin ulottuvuuksia ja johdattelevat lukijan kirjan kolmen pääluvun piiriin jaettuihin kirjoituksiin.

Reflektioita etnografisen tutkimuksen kentiltä

Johdannon jälkeen kirjassa on suomennettuna seminaarin kahden keynote -puhujan artikkelit. George E. Marcus on yhdysvaltalainen antropologi ja yksi niistä 1980-luvun keskeisistä vaikuttajista, joiden kritiikki vallitsevia etnografisen kirjoittamisen tapoja kohtaan toimi katalysaattorina refleksiivisyyden lisääntymiselle ja vakiintumiselle etnografisessa tutkimuksessa. Kirjoituksessaan hän luo lyhyen katsauksen menneeseen ja esittelee sen jälkeen etnografian uusien työ-, ajattelu- ja dokumentointitapojen haasteita, joita uudet kentät tuovat mukanaan. Toinen pääpuhuja, ruotsalainen etnologi Billy Ehn, kertoo omakohtaiseen sattumukseen perustuvan tarinan, josta hän jatkaa pohdintaan etnologin roolista. Jälkimmäinen kirjoitus ei ole kovin kunnianhimoinen, ja Marcusin artikkelin sanoman välittymistä haittaa käännöksen viimeistelemättömyys.

”Rajaton kenttä – etnografinen tieto” on kirjan ensimmäinen pääluku, jossa kirjoittajat tarkastelevat tutkijan kenttää, sen fyysisiä ja psyykkisiä rajoja ja rajoituksia sekä tiedonmuodostuksen periaatteita. Outi Fingerroos ja Jukka Jouhki tuovat artikkelissaan esille etnografiseen kenttätyöhön liittyviä lähtökohtia opetuksen näkökulmasta. Etnologisen kenttätyön ja kentän käsitteen historiallisen esittelyn jälkeen he määrittelevät nykyetnologian kentän “tutkimusaineistojen muodostumisen prosesseiksi” (s. 83). Lisäksi he pohtivat esimerkkien avulla autoetnografisen tutkimuksen ja tutkimusetiikan monimutkaisia, usein vain työn tekemisen myötä kohdattavia ja ratkaistavia haasteita, sekä sitä, miten tärkeää tutkijan on kyseenalaistaa omia ennakko-oletuksiaan. Benita Heiskanen jatkaa esimerkein äärimmäisissä olosuhteissa, väkivallan keskellä, tapahtuvan kenttätyön haasteista Yhdysvaltojen ja Meksikon raja-alueella. Tällöin paitsi tutkimuksen toteuttaminen myös tutkimusta kontekstualisoivien lähteiden valinta on ratkaistava normaalista poikkeavalla tavalla. Erilaisiin tiedonmuodostamisen ja lähdekritiikin ongelmiin paneutuvat myös Inkeri Koskinen ja Sofia Kotilainen. Koskinen käsittelee alkuperäiskansojen tiedon ja tieteellisen tiedon yhteismitallisuuden ongelmaa tieteenfilosofisesta näkökulmasta. Kotilainen puolestaan analysoi aiemmin kerätyn muistitietoaineiston käyttöä tutkimuksessaan: kuinka huomioida erilaisia piirteitä aineistossa, joka on muodostunut monen tulkitsijan kautta?

Teoksen toisessa osiossa ”Katse ja vuorovaikutus tutkijan työvälineinä” kirjoittajat kertovat kokemuksistaan erilaisten välineiden, kuten videokameran ja valokuvien, käytöstä sekä omien aistiensa ja kokemuksellisuuden hyödyntämisestä dokumentoinnin ja tutkimusaineiston tuottamisen apuna. Sidylamine Bagayokon ja Sanna Tawahin yhteisartikkelissa on esillä sekä paikallisen että valkoihoisen kuvaajan kokemus Afrikassa, kaksi erilaista videokuvauksen tapaa ja erilaisten yhteisöjen reaktiot. Videokameran myötä kenttätyöntekijän asema vallankäyttäjänä korostui ja johti siten oletetusti myös kärjekkäämpiin neuvotteluihin tämän vallan käytön mahdollisuudesta ja rajoista. Toisaalta kuvatun materiaalin analysointi yhdessä kuvattujen kanssa osoittautui hedelmälliseksi prosessiksi, ja visuaalinen materiaali toimi haastatteluiden informaatiota tarkentavana ja täydentävänä tukena. Vastaavaan tulokseen käyttämänsä valokuvaelisitaation eli valokuva-avusteisen etnografian osalta tuli Helky Koskela tutkimuksessaan hoivakodin asukkaista. Hänen tavoitteenaan oli tutkia onnistuneen hoivaympäristön piirteitä ja käytäntöjä, ja kuviin tarttuikin niistä monia todisteita, joita ei välttämättä sanoin olisi ilmaistu. Sirkka Komulainen kertoo monimetodisesta kenttätutkimuksestaan erityispäiväkodissa Isossa-Britanniassa reflektoiden erityisesti omaa rooliaan tarkkailijana. Videomateriaali mahdollisti erilaiset analyysitavat sekä tutkimuksen aikana että jälkikäteen ja toimi yksityiskohtaisena todistusaineistona. Se ei kuitenkaan korvaa tutkijaa linssin takana, koska kuvamateriaali on kaiken muun tuotetun tutkimusmateriaalin tavoin kontekstisidonnaista. Johanna Aromaa ja Miia-Leena Tilli analysoivat yhteisartikkelissaan antropologisessa tutkimuksessa uudella vuosituhannella korostuneita suuntauksia, kenttätyön kokemusperäisyyden luomaa tietämisen paikantumista toimintaan samoin kuin kehon ja aistien merkitystä tiedon muodostuksessa. He avaavat ”ruumiillisen tiedon” käsitettä ja empatian merkitystä tutkimuskirjallisuuden avulla sekä reflektoivat omia kokemuksiaan kenttäkohteissaan tanssinopettajien ja merivartijoiden parissa.

Viimeisessä osiossa ”Etnografia: vaikuttavaa toimintaa” on aiheena etnografisen tutkimuksen soveltamismahdollisuudet kehittämis- ja toteuttamistavoitteisiin sekä tutkijan identiteetin ja roolin tai roolien paikantaminen ja vaikutus tutkimukseen. Matkailu-, tapahtuma-, markkinointi- ja kulutustutkimusta tekevät Minni Haanpää, Maria Hakkarainen ja José-Carlos García-Rosell pohtivat, miten etnografinen tutkimusote voi yhdistyä kehittämistyön haasteisiin. Mari Immonen analysoi Vantaan kaupunginmuseossa toteutettua vantaalaista bänditoimintaa koskevan etnografisen aineiston tuottamisen prosessia ja sen pohjalta rakennettua näyttelyä. Kaisa Nissi analysoi, miten hänen etnografin roolinsa läpäisi myös ammatillisen työskentelyn sairaalaympäristössä tarjoten vertailukohtia etnografin ja hoitotyön ammattilaisen tiedon- ja taidonmuodostumiseen. Annamaria Marttila puolestaan analysoi neljää eri rooliaan aivovammautumisen tutkimuksessaan: tutkijana, kanssavammautuneena, järjestöaktiivina ja vaikuttajana aivovammatyön ammattilaisten parissa. Nämä roolit vaikuttavat kentän muodostumiseen sekä fyysisinä tiloina että abstraktimpana sitoumusten konstruktiona, ja ne ovat edesauttaneet etenkin itse kentälle pääsyä.

Kantavana voimana kaivattu vertaistuki

Kirjassa käsitellyt etnografisen aineistontuottamisen, kirjoittamisen ja reflektion kysymykset koskevat aiheesta tai alasta riippumatta kaikkia etnografisia menetelmiä soveltavia tutkijoita. Hedelmällisintä aiheista on varmaankin keskustella, kuten tämänkin kirjan alkuperäisten esitelmien kohdalla on tehty. Itse olin graduvaiheen folkloristina mukana vastaavissa sosiologi Tuula Gordonin ja kasvatustieteilijä Elina Lahelman järjestämissä, pitkäjaksoista kenttätyötä poikkitieteellisesti käsittelevissä seminaareissa vuosina 2002 ja 2003. Olin tuolloin tehnyt haastatteluita sekä havainnointia jo joidenkin vuosien aikana vieraan kulttuurin parissa, ja sekä omien että toisten kokemusten jakaminen vuorovaikutteisesti oli tärkeä kohta tutkijan urallani. Vaikka aloittavalla tutkijalla on joitain koulutuksen antamia valmiuksia, omakohtaiseksi metodologinen ja kenttätyön käytäntöön liittyvä pohdinta tulee vasta kentällä kohdattujen kysymysten myötä. Kenttätyössä ihmissuhteet muodostuvat tutkijan position kautta ja informanttien ehdoilla. Tutkittavien kohtaaminen, eettisyyden vaatimukset sekä omat riippuvuuden, yksinäisyyden ja turhautumisen tunteet ovat esimerkkejä etnografisen tutkimuksen sitoumuksen puolista, joiden reflektioon tutkija alkaa kaivata konkreettisia vertailukohtia, vertaistukea.

Kirja tarjoaa parhaimmillaan juuri tällaisia vertailukohtia. Lukukokemuksessa välittyy tunne, että yhtä tapaa tai auktoriteettia ei ole, vaan etnografia on prosessi, jonka edetessä tekijän on etsittävä oma tiensä ja myös vertaistukensa – joka usein löytyy samoja aiheita tai alueita tutkineiden kirjoituksista. Siksi myös auktoriteetteja ja metodologian ja teorian käsitteellistämisen tapoja on monia. Ulkopuoliseen auktoriteettiin vetoamisen lisäksi jokainen etnografi joutuu kirjoittamaan samatkin asiat yleensä myös omalla tavallaan, omasta erityisestä perspektiivistään. Tämä on aluksi ehkä hämmentävää mutta jatkossa myös voimauttavaa: vaikka tutkimuskysymysten ymmärtäminen, tulkinta ja representaatio voi olla kattavanakin vain yksi näkökulma tutkittuun ilmiöön, tutkija on saavuttamansa ymmärryksen, oman prosessinsa auktoriteetti. Monissa artikkeleissa onkin läsnä onnistumisen tunne. Paikoin sen lähteenä pilkahtelee omassa tutkimuksessani erityisesti arvostamani vuorovaikutteisuuden jatkuvuus ja palautemahdollisuus myös kirjoitusprosessin ajan, aina lopulliseen raporttiin asti, vaikka Marcusin ja hänen kollegoittensa uudemmassa tuotannossa esitetyn kollaboratiivisen kenttätyön käytäntöjä ei artikkeleissa varsinaisesti käsitelläkään (mm. Rabinow ym. 2008).

Vielä vuosituhannen vaihteessa oli kirjallisissa lähteissä ja seminaarikeskusteluissa vahvasti esillä kritiikki aineiston keräämisen ja keruun metaforia vastaan (mm. Vasenkari 1996; Sykäri 2013). Olen itsekin omaksunut ajatuksen, että aineiston tuottamisen dialogisen periaatteen tulee näkyä myös käytetyissä sanallisissa ilmauksissa. Kirjassa kuitenkin käytetään yleisesti keruu-metaforaa sitä mitenkään problematisoimatta, mikä viittaa siihen, että se on kansatieteessä käytössä sellaisenaan konnotaatioistaan huolimatta. Kirjasta puuttuu keskeisten käsitteiden ja keskustelun historiallisen jatkumon perusteellisempi jäsentely, joka olisi tuonut kirjalle myös metodologista painoarvoa.

Kirjan nimeämistä olisi voitu tarkentaa. Tutkimuksen sisällöstä erotetut tai vain suppein esimerkein varustetut metodologiset reflektiot ovat hyvä lähtökohta laajojenkin keskustelujen pohjaksi, mutta etnografisen tutkimuksen monimuotoisuuden avaamiseen aloin lukijana kaivata enemmän aineistoa ja sen analyysia reflektion viitoittaman kehyksen jatkoksi. Myös kirjan oikoluku on jäänyt keskeneräiseksi. Muutama lyönti-, kieli-, pilkku- tai tavutusvirhe ei vähennä huolella laadittujen yksittäisten artikkelien arvoa, mutta tuo lukemiseen hiukan koomisen lisätason. Osa kirjoittajista on kokeneita tutkijoita, mutta suurin osa väitöskirjatutkijoita. Kirja palveleekin parhaiten juuri vertaistukena etenkin ensi kertaa etnografisen tutkimuksen haasteita omakohtaisesti pohtivaa tutkijaa.

Kirjallisuus

Rabinow, Paul, Marcus, George E., Faubion, James D. & Rees, Tobias 2008: Designs for an Anthropology of the Contemporary. Durham: Duke University Press.

Sykäri, Venla 2013: Dialogic Methodology and the Dialogic Space Created after an Interview. – Frog & Latvala, Pauliina (eds.), Approaching Methodology. Second revised edition with an introduction by Ulrika Wolf-Knuts. Helsinki: Academia Scientiarum Fennica. 171–184.

Vasenkari, Maria 1996: Mitä se sanoo? Mistä se kertoo? Dialoginen näkökulma kenttätutkimusaineiston tuottamiseen. – Hovi, Tuija & Tarkka, Lotte (toim.), Uskontotiede – folkloristiikka. Kirjoituksia opinnäytteistä. Turku: Turun yliopisto. 84–109.

Filosofian tohtori Venla Sykäri toimii folkloristiikan tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa.