Frog, Karina Lukin, Eila Stepanova ja Lotte Tarkka
Mythologia Fennican alkusanoissa Christfried Ganander viitoittaa opintien kalevalamittaisen runon lukijalle seuraavin sanoin:
Voidaksemme käyttää vanhaa suomalaista runoutta, lukea suomalaisia runoja hyödyksi, huviksi ja maulla sekä löytää niissä ylevyyttä, kauneutta ja valloittavuutta, on mytologinen tieto väistämättömän tarpeellista. Suomalainen mytologia on suomalaisen runouden avain (clavis poëseos Fennicæ). (Ganander 1984, esipuhe.)
Ohje pätee kaikkien runotraditioiden, niin suullisten kuin kirjallistenkin, tulkintayrityksiin. Runous ja mytologia ovat arvovaltaisia diskursseja. Ne ovat merkittyjä ja voimakkaasti latautuneita ilmaisu- ja viestintäkanavia, jotka erottuvat arkipäiväisestä. Suullinen runous on konventionalisoitu kielellisen ilmaisun väline, joka erottuu normaalipuheesta selkeästi esteettisen muotonsa vuoksi. Mytologia puolestaan on symbolien tasolla toimiva konventionalisoitu ilmaisukanava, joka mallintaa maailmaa yhteisöllisesti merkityksellisellä tavalla. Tämä erottaa sen muista symbolijärjestelmistä. Sekä runous että mytologia ovat inhimillisen luovuuden ja mielikuvituksen peruskanavia, jotka linkittyvät toisiinsa monin tavoin. Erityiset tietosisällöt, kuten mytologinen tietous, välitetään erityisillä ilmaisuvälineillä, kuten runokielellä, jonka puitteissa sitä ei ainoastaan uusinneta vaan myös muokataan. Käsillä oleva teemanumero Mytologia ja runous tarkastelee, miten mytologia ja runous elävät toisistaan tekstuaalisissa ja rituaalisissa käytänteissä. Mytologia on avain runon ymmärtämiseen – clavis poëseos – mutta myös toisinpäin: mytologiaa ei voi ymmärtää irrallaan poeettisen ilmaisun tyyleistä, muodoista ja esteettisistä keinoista.
Teemanumeron tausta
Tämän Eloren teemanumeron taustalla on Suomen Akatemian rahoittama tutkimusprojekti Oral Poetry, Mythic Knowledge, and Vernacular Imagination. Interfaces of Individual Expression and Collective Traditions in Pre-modern Northeast Europe, jonka puitteissa tutkitaan Pohjoisen Euraasian suullisia perinteitä, erityisesti myyttistä runoutta. Projektin kehys muodostuu suullisen runouden, myyttisen tiedon ja kansanomaisen mielikuvituksen kohtaamispinnoista, niistä lauletuista tai kerrotuista hetkistä, joissa inhimillinen mielikuvitus on sanallistunut tai sanallistuu myyttiseksi tiedoksi. Projektissa tutkitut suulliset perinteet edustavat monia jo kauan ja paljon suomalaisessa folkloristiikassa keskustelluista teemoista, lajeista ja aiheista. Uudenlaiset näkökulmat ovat tuottaneet, paitsi uusia tulkintoja aineistoista, myös tarkentuvia katseita tutkimushistoriaan.
Teemanumeron kirjoittajat kohdistavat katseensa paitsi suullisen runouden kuvastoon ja sen elämään eri runokulttuureissa, myös metodologisiin kysymyksiin. Toiset näistä ovat olleet folkloristiikan ikuisuuskysymyksiä ja toiset ovat valuneet tutkijoiden sormien välitse vuosikymmenestä toiseen.
Folkloristiikan juurilta
Mytologian tutkimuksen perinteet lepäävät Suomessa yhtäältä vertailevien ja historiallisten tulkintojen parissa ja toisaalta (luonnon)mytologisten tulkintojen alalla. Tutkimus alkoi kehittyä ja institutionalisoitua vähitellen sekä herderiläis-humboldtilaisten ihanteiden ruokkimana että Kalevalan julkaisemisen myötä. Suomen oma eepos kasvatti kiinnostusta niin suomenkielisen perinteen lisäkeruisiin ja -tulkintoihin kuin vertailukohtien etsimiseenkin. Jo ennen kuin folkloristiikka institutionalisoitui, lukuisat opiskelijat ja tutkijat seurasivat Elias Lönnrotia, A. J. Sjögreniä ja M. A. Castrénia niin Karjalaan ja Inkeriin kuin edemmäskin Venäjän suomensukuisia kieliä puhuvien yhteisöjen pariin. Kenttätöiden taustalla oli ajatuksia systemaattisesti kerätystä aineistosta, joka palvelisi kansakunnan mutta myös tieteen asiaa. Aineiston keruun ja järjestämisen eetos oli kielitieteellinen ja typologisoiva. Perinne hahmottui aineistojen, tekstualisoitujen laulujen ja sanelujen ketjuksi, joiden yhdessä päässä oli Suomi, toisessa obinugrilaisia tai samojedikieliä puhuvat yhteisöt; Suomi jakautui edelleen alueisiin, joiden välillä perinteen nähtiin liikkuneen vaihteleviin suuntiin. Perinteiden nähtiin olevan vuorovaikutuksessa toisten kansojen perinteiden kanssa, mikä aiheutti muutoksia, lainoja, jotka eivät edustaneet alkuperäistä perinteen muotoa.
Suomalainen kansanrunoudentutkimus ja suomen ja suomalais-ugrilaisten kielten tutkimus kiinnittyivät pitkään osaksi samaa kansallista projektia. Mytologiana tulkituissa teksteissä on tämän projektin puitteissa tahdottu nähdä yhtälailla niiden kertojien tai kerääjien omaa menneisyyttä kuin näiden ajattelua perustavanlaatuisesti ohjaavia käsitteitä ja järjestelmiäkin; myyttiepiikan on uskottu edustavan myös hyvää kielentutkimuksen materiaalia. Myyttisten tekstien tulkinnoissa historiallinen ja mytologinen tulkintalinja ovat vaihdelleet tai toisinaan jopa taistelleet toisiaan vastaan. Kuten Anna-Leena Siikala (2012, 64–71) on todennut, mytologian historiallisuus ja myyttisyys eivät ole toistensa vastakohtia, vaan ne molemmat edustavat myyttisten tekstien luonteen keskeisiä piirteitä.
Tämän teemanumeron katsauksessa Lotte Tarkka tuo esiin, miten suomalaisessa kansanrunoustieteessä tulkinnat ovat olleet todellisuushakuisia, edustivatpa ne historiallisia tai mytologisia tulkintoja. Linja on johtanut mielikuvituksen aliteorisointiin tai mielikuvituksellisina pidettyjen ainesten vähättelyyn. Katsauksessaan Tarkka kohdistaa katseensa mielikuvitukseen ja sen kielellistämisen keinoihin kalevalamittaisessa epiikassa ja loitsuissa. Tarkka tuo esiin, miten katseen kääntäminen historiasta ja historiallisesta tiedosta kohti omaehtoisesta, kielellisestä ilmaisujärjestelmästä ja poetiikasta nousevia tulkintoja voi ylittää historiallisten ja luonnonmytologisten tulkintojen näkökulmat ja avata mahdollisuuksia ymmärtää runolaulajien ja heidän yleisöjensä mielikuvituksen ääriviivoja.
Koska myytit ovat sekä historiaa että uskonnollista ajattelua sisältäviä tekstejä, niiden tutkimus on sivunnut ja sivuaa edelleen tietämisen ja uskomisen kysymyksiä. Historiallisten tulkintojen lähtökohtana on voinut olla oletus siitä, että myyttiset tekstit kertovat kansanomaisesta historiantulkinnasta; useammin myyttejä on kuitenkin tulkittu ajattelun, käsitteiden ja mielikuvien historian lähteinä.
Kun myytit on nähty uskonnollisina teksteinä, niitä on pidetty jumalista ja hengistä, näiden välisistä suhteista, ominaisuuksista ja asuinpaikoista kertovina kokonaisuuksina, joiden rinnalla on elänyt kansanomaisten uskonnollisten käytänteiden laaja kirjo. Myyttejä on tulkittu rituaalien rinnalla ja molempien on nähty heijastavan uskoa tai uskomista. Erityisesti rituaalien yhteydessä myyttistä runoutta voi pitää myös tietona, jota riittispesialistit tarvitsevat rituaalin suorittamisessa ja jonka päälle rituaaliset käytännöt ovat rakentuneet.
Karina Lukinin ja Eila Stepanovan artikkelit käsittelevät myyttisen tiedon ja rituaalin välisiä kosketuspintoja yhtäältä nenetsien, toisaalta karjalalaisten perinteen näkökulmasta. Molemmat käsittelevät myös matkan metaforaa niin kuin se esiintyy yhteisön eri perinteenlajeissa. Stepanova keskittyy artikkelissaan karjalaisten rituaalirunostossa esiintyviin, elämää matkana käsitteellistäviin mielikuviin ja metaforiin. Matka on näissä runoissa tämänpuoleisessa ja tuonpuoleisessa käytävää ja niiden välillä tapahtuvaa liikettä, jota myyttinen tieto jäsentää. Eri maailmojen huokoiset, rituaaleissa ylitettävät rajat korostuvat synnytyksessä, avioliitossa ja kuolemassa, jotka ovat Stepanovan artikkelin keskiössä.
Lukinin tekstissä korostuu nenetsien šamanistisen, rituaalissa toteutetun matkan ja eeppisten (sjudbabts-)laulujen kuvaamien matkojen yhtenevät ja eriytyvät matkakäsitykset. Molemmissa mielikuvissa matka on yhteisöstä irtaantumisen ja palaamisen kokonaisuus, jossa tuotetaan hyötyä koko yhteisölle. Genret eroavat toisistaan konkretian tai sen vastakohdan, mielikuvituksen suhteen: kun šamaanin luoma mielikuvasto keskittyy yhteisön arkipäivässä tai rituaaleissa kokemille pyhille paikoille, myyttiepiikan paikat ovat kaukaisia ja sijoittuvat nimeämättömälle tai vieraalle tunturimaisemalle.
Sekä Stepanovan että Lukinin artikkeleissa runot ovat tietoa vähintäänkin kahdessa mielessä. Ensinnäkin runot antavat tutkijalle tietoa tuonpuoleiseen liittyvistä käsityksistä, sen topografiasta, hengistä, jumalista ja tapahtumista. Mutta tietoa runot ovat myös suullisen kulttuurin toimijoille, joiden maailmankuvaan, käsityksiin asioiden suhteista ja niihin vaikuttamisen tavoista runot ovat vaikuttaneet. Runoja laulamalla näitä käsityksiä on uusinnettu ja muunneltu, mutta runon esittämisellä on aina ollut maailmankuvan laajaan kontekstiin kiinnittyvä, mutta sitä spesifimpi tilannekohtainen tarkoitus ja merkitys, jonka tavoittaminen on yhtä tärkeää kuin laajojen skeemojenkin.
Uskomusaineistojen tulkinnan mahdollisuuksia
Jo ennen 1800-luvun historialliseen ja vertailevaan kielitieteeseen perustuvia tulkintoja myyttien ja uskomusperinteen tulkinta on ollut korostuneesti älymystön maaseutuväestön perinteestä tekemää. Kuten Annamari Sarajas (1957) on tuonut esiin, älymystön suhde ja suhtautuminen kansan uskomusperinteeseen on vaihdellut toiseuttavasta ja kiinnostuneesta avoimen torjuvaan ja kielteiseen. Kristinuskosta poikkeavan älymystön omasta kielestä eroavalla suomen kielellä kerrotun ja lauletun perinteen viehätys on jatkunut vuosisadasta toiseen. Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken katsauksessa pureudutaan tutkijoiden ja tutkittavien välisen eron tuottamaan keskeiseen ja pitkäaikaiseen ongelmaan: kun tutkijat ovat rakentaneet tutkimuskohteensa omasta arvomaailmastaan käsin ja kohdettaan toiseuttaen, inhimilliselle ajattelulle yhteiset piirteet ovat jääneet taustalle. Honkasalo ja Koski luovat mielenkiintoisen ja kriittisen katsauksen yliluonnollisiksi kutsuttujen kokemusten käsitteellistämisen historiaan ja pohtivat nykypäivän ihmisten kummia kokemuksia ja niistä kertomisen tapoja Mieli ja toinen -hankkeen kirjeaineiston pohjalta. Katsauksen ja hankkeen lähtökohtana on ottaa inhimilliset kokemukset tosissaan, jotta ihmismielen epärationaalisiakin piirteitä voitaisiin kuvata ja ymmärtää.
Älymystön ambivalentti suhtautuminen kansan laulamaan runouteen on vaikuttanut aina näihin päiviin asti myös siihen, miten folkloristiikassa on tulkittu eliitin omaa runoutta. Runouteen ennakkoluulottomasti fokusoiva Kati Kallion artikkeli osoittaa, että 1500- ja 1600-luvun oppineiden teksteissä käytettiin niin kansanomaisen kuin eliitinkin runokielen piirteitä, ja että oppineidenkin runoja on syytä tulkita niiden omista käytänteistä lähtien, kirjoittajan hyvänä pitämänä runoutena. Kallio osoittaa, että monimuotoisen runouden taustalla löytyy halua osoittaa niin oma oppineisuus kuin kalevalamittaisen perinteen tuntemuskin.
Varhaiseen, 1700-luvun aikaiseen, kansanrunousharrastukseen pureutuu myös Elina Palolan artikkeli, joka keskittyy Christfried Gananderin kansanrunokokoelmaan ja erityisesti Lypsäjän sanoihin. Gananderin Mythologia Fennica on suomalaisen mytologiantutkimuksen ensimmäisiä tutkimuksia ja sen aineistot edustavat niin ikään varhaisimpia tallessa olevia runoesimerkkejä. Kielitieteilijät ovat yleensä ottaen suhtautuneet Palolan mukaan kriittisesti tällaisiin aineistoihin, mutta artikkelissaan Palola haluaa osoittaa, millaisin kysymyksin ja näkökulmin vanha runo sopii myös kielentutkimuksen aineistoksi. Palola onkin rakentamassa uudestaan folkloristiikan ja kielitieteen välisiä siltoja. Veikko Anttonen (1987, 43–45) on todennut, että lingvistiikan ja folkloristiikan ratkaiseva ero tapahtui jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, kun folkloristit irtautuivat mülleriläisestä mytologiantulkinnasta kohti historiallista ja vertailevaa metodologiaa. Kielitieteen ja folkloristiikan teiden eriäväisyyden yhtenä syynä voidaan nähdä myös runoaineiston erityinen laatu: runot edustavat yhtä kielellisen ilmaisun arvovaltaista rekisteriä. Erityisrekisterien sijasta fennistiikassa on keskitytty muun muassa arkikielen, keskustelun, suomalaisen taidekirjallisuuden ja -runouden tulkintaan.
Suomalaisessa folkloristiikassa käydään nykyään runsaasti ennen kaikkea kielentutkimukseen, tarkemmin lingvistiseen antropologiaan, pohjautuvia keskusteluja. Ne ovat avartaneet näkökulmia erityisesti kommunikaation yhteisöllisiin, aika- ja paikkasidonnaisiin merkityksiin. Tämän teemanumeron katsauksessaan Frog esittää, miten tällaisten merkityskenttien ja niiden taustalla olevien näkökulmien yhdistäminen vertailevaan mytologiantutkimukseen ja sen puitteissa ennen kaikkea variaation tarkasteluun auttaa meitä ymmärtämään, miten myyttinen diskurssi liikkuu ja muuntuu ja miksi se muuntuu. Frog kutsuu malliaan symboliseksi matriisiksi, joka on kansanomaisten ajattelumallien ja niiden kielellistettyjen yksiköiden kokonaisuus. Kulttuurien kohdatessa tai törmätessä matriisit ovat yksilöiden kautta vuorovaikutuksessa, mikä aiheuttaa muutoksia yksiköihin. Muutokset eli variaatio ei kuitenkaan tapahdu miten tahansa, ja erittelemällä symbolisen matriisin osatekijöiden sisältöjä, rakenteita ja suhteita Frogin malli auttaa tutkijaa ymmärtämään variaation logiikkaa.
Mytologiaa voidaan tulkita aina uudestaan vaihtelevissa sosiaalisissa ja kulttuurisissa konteksteissa, mikä on yhtäältä yksi mytologian ominaisuus, toisaalta sen pitkän keston perusta. Tutkijoiden vaihtelevat näkökulmat sekä katkovat tutkimusperinteitä että luovat niiden välille uusia siltoja. Liisa Kasken katsaus luo yhteyksiä ja katkoksia vertailevan tulkintatradition kanssa. Kaski vertailee ennakkoluulottomasti kalevalamittaista Meren kosijat -runoaihetta kreikkalaisen Hesiodoksen Työt ja päivät -runoelman maailmankausien myyttiin. Kasken ajatuksena eivät ole todelliset, historialliset runoteemojen yhteydet, vaan temaattiset yhteneväisyydet, jotka voivat siivittää tutkijaa uudenlaisiin, hedelmällisiin tulkintoihin aihelmasta, joka on muutoin jäänyt folkloristien tulkinnoissa vähälle huomiolle.
**
Tässä teemanumerossa kohtaavat useat eri mahdolliset ja toisiaan täydentävät näkökulmat mytologiaan ja runouteen. Tieteenhistoriallisesti tutkijat ovat tarkastelleet mytologiaa ja suullista runoutta oman tieteenalansa näkökulmista ja heijastaneet näkemyksiään tutkimiensa yhteisöjen perinteisiin olivatpa ne nykyisiä tai menneitä traditioita. Mytologian käsite luotiin, jotta olisi voitu keskustella ei-kristillisten, ei-modernien, ei-länsimaisten kulttuurien uskontojen kertomuksista. Mytologia onkin toiminut toiseuttamisen välineenä ja oman, länsimaisen, kulttuurin ja identiteetin tai olemassa olon reflektiona. Vastaavalla tavalla suullinen runous on edustanut kansan, das Volk, idyllistä, hegeliläistä puhtauden ääntä, jonka tekstualisoituja muotoja muunnettiin kirjallisuudeksi ja käytettiin kirjallisuuden tavoin – hyödyksi, huviksi ja hyvällä maulla, kuten Ganander esitti. Modernit, länsimaiset kulttuurit ovat käyttäneet toiseuttamisen strategioita oman kulttuuriperintönsä rakentamiseen ja nostattamiseen. Teemanumeron tekstit suhtautuvat kriittisesti tällaisiin käsityksiin mytologiasta ja suullisesta runoudesta ja useissa kirjoituksissa tulkitaan tekstejä toisista näkökulmista: näkymätöntä maailmaa esittävinä perinteinä, joiden voima sekä traditioina että rituaaleissa perustuu paljolti runomuotoiselle ilmaisulle. Mytologian tulkinnan perinteitä ja kansanomaisen kulttuurin tulkintaa tarkastellaan teemanumeron kirjoituksissa lukuisissa konteksteissa, jotka tarjoavat lukijalle avaimia niin myyttien, runouden kuin mytologiankin yleisiin kysymyksiin.
Kirjallisuus
Anttonen, Veikko 1987: Uno Harva ja suomalainen uskontotiede. Helsinki: SKS.
Ganander, Christfried 1984: Mythologia Fennica. Helsinki: SKS. [1789]
Sarajas, Annamari 1957: Suomen kansanrunouden tuntemus 1500–1700-lukujen kirjallisuudessa. Helsinki: WSOY.
Siikala, Anna-Leena 2012: Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: SKS.