Etnologinen katse
Virkaanastujaisluento 3.12.2014
Outi Fingerroos
Outi Fingerroos. Kuva: Matleena Jänis, 3.12.2014.
Suomalaisen ja vertailevan kansanelämän professuuri perustettiin Jyväskylän yliopistoon vuonna 1964. Ensimmäiseksi viranhaltijaksi tuli Asko Vilkuna. Oppiaineen alaisuudessa opetettiin ensivaiheessa sekä suomalaista ja vertailevaa kansatiedettä että suomalaista ja vertailevaa kansanrunouden tutkimusta.
Nimi etnologia otettiin käyttöön vuonna 1973. Samana vuotena kansanrunouden tutkimus eriytyi omaksi oppiaineekseen ja oppiainevalikoima täydentyi kulttuuriantropologialla. Syntyi oppiainekokonaisuus, jossa on piirteitä suomalaisesta kansatieteestä, kansanrunoudentutkimuksesta ja antropologiasta. Lähtökohtana oli se, että kansanelämää tulee tutkia laajalti kulttuurin aineellinen ja aineeton puoli huomioiden. Tutkimusta saattoi tehdä yhtä hyvin lähellä, paikallisyhteisöissä ja ihmisten arjessa, kuin kaukana, Euroopan rajojen ulkopuolella.
Tällainen perinteisiä oppiainerajoja kyseenalaistava avarakatseisuus oli poikkeuksellista aikansa Suomessa – ja sitä se on edelleen. Asetelmaan on kaikkina aikoina sisältynyt ulkoapäin asetettu väite, että jyväskyläläinen kansanelämän tutkimus – tai etnologia – on oppiaineena hahmoton ja tutkittavaksi käy melkeinpä mikä vain. Turkulainen kansatieteen professori Ilmar Talve esimerkiksi peräänkuulutti perinteisiä oppiainerajoja jo vuonna 1963, vieläpä omassa virkaanastujaisluennossaan. Talven mukaan kansankulttuurintutkimus jakautui Suomessa jo varhain, 1900-luvun alussa, kahteen päähaaraan, henkiseen ja aineelliseen eli suomalaiseen ja vertailevaan kansanrunoudentutkimukseen ja kansatieteeseen. Jakautuminen selkeärajaisiin oppiaineisiin oli Talven mielestä ”huomattava etu”, koska näiden ”erikoisalojen professuurit” olivat jo olemassa. Hän kirjoitti:
Kansanomaisen, perinteellisen kulttuurin tutkimuksen ikä Suomessa on ollut myös omiaan vaikuttamaan alamme vakiintuneeseen asemaan, ei vain sikäli, että perinteellistä kulttuuria tutkiva tiede itse on maassamme jo perinteellinen, vaan myös siitä syystä, että tieteemme piirissä työnjako on sen alkuajoilta saakka vakiintunut.
Se on siis kehittynyt itse työn ja tutkimuksen piiristä, tieteestämme sisältä käsin, jos näin voi sanoa, eikä ole teoreettisten pohdintojen tai hallinnollisten toimenpiteiden tulos. (Talve 1963, 5.)
Talve vertasi Suomea myös Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan. Läntisiin naapureihin verratessa perinteellisen kansankulttuurin tutkimus oli yliopistoissamme ilmeisen vahvaa, virkoja oli Suomessa huomattavasti enemmän. (Talve 1963, 4.) Ruotsia Talve kutsui ”enhetsämne” -maaksi, koska siellä etnologian oppiaine kietoi sisäänsä kansankulttuurin aineelliset ja aineettomat ulottuvuudet. Suomeen tämäntyyppistä ajatusta ei ilmiselvästi kannattanut tuoda, sillä perinteellisen kansankulttuurin tutkimuksen oppiainejako oli vallitseva ”kokonaisnäkemys” ja ”nykyajan realiteetti”.
On kiinnostavaa, että Talve puhui perinteisistä oppiainerajoista juuri siihen aikaan, kun suomalaisen ja vertailevan kansanelämän professuuri oli Jyväskylässä prosessissa eli tehtävä vielä täyttämättä. Oli selvää, että suunnitelmat Jyväskylässä etenivät pohjoismaisen, eivät niinkään vallitsevan suomalaisen mallin mukaan. (Talve 1963, 8–9.)
Tulen etnologian professorina juurruttamaan omille opiskelijoille sen ajatuksen ja tosiasian, että oppihistoriasta löytyy jyväskyläläisen etnologian identiteetti ja erityisyys. Joka ei sitä tiedä ei läpäise peruskurssin tenttiä. Professori Asko Vilkuna kirjoitti osuvan tekstin suomalaisen kansankulttuurin tutkimuksen vaiheista vuonna 1978 kirjasessa Kansallisten tieteiden ja kotiseudun tutkimuksen historiaa. Luen tästäkin kirjoituksesta suoran otteen:
Tieteen harjoittaminen liittyy aikansa suuriin aatevirtauksiin, joten yksittäisen tieteenalan toimintaa, kehitystä ja sen itselleen asettamia tavoitteita on tutkittava tätä yleistä taustaa vasten. Kansallisten tieteiden asemaan ja tehtäviin ovat erityisesti vaikuttaneet oman kansan, kansakunnan ja valtion kokemat poliittiset vaiheet. Jos siis pohjoismaissa tieteen yleinen kehitys on kulkenut jokseenkin samansuuntaisesti, on kansallisen tutkimuksen alalla maiden ja aikakausien välillä havaittavissa suuriakin eroja. (Vilkuna 1978, 2–3.)
Asko Vilkuna tuli Jyväskylään Ruotsin Lundista, missä hän oli opiskellut modernia etnologiaa etenkin Sigurd Erixonin ja muiden ruotsalaisten etnologien vaikutuksessa. Ruotsista lainautuikin jyväskyläläisille etnologeille tyypillinen ”enhets” -asenne, jossa yhdistyivät kansanelämän fyysisten ja henkisten ominaisuuksien tarkastelu sujuvasti rinta rinnan. Myös kytkös museoinstituutioon oli ilmeinen ja vahva. Yhtäältä Vilkuna ymmärsi, että Suomi tai Eurooppa on liian pieni paikka tutkijalle tallattavaksi, siksi oppiainepaletti täydentyi antropologialla.
Etnologia on kansallisten tieteiden perinnönjakaja
Etnologia on myös kansallinen, ja ennen kaikkea humanistinen tiede. Historian ja etnologian laitoksen jakaman humanistisen sivistyksen juuret löytyvät syvältä fennomaanisesta ajatusmaailmasta. Keski-Suomessa Jyväskylän kesäyliopisto ylläpiti humanistista koulutusoptimismia jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kesää pidettiin hyvänä aikana vauhdittaa opintoja ja harjoittaa sivistyksellisiä pyrintöjä. Vuonna 1912 perustetun kesäyliopistotoimikunnan jäsenenä oli Helsingin yliopiston suomalaisen ja vertailevan kansanrunoustutkimuksen professori Kaarle Krohn. Opettajina puolestaan toimivat maan tunnetuimmat professorit, apulaisprofessorit ja dosentit. 1930-luvun (1930, 1932–33) opetusohjelmista löytyvät sellaiset kurssit kuin ”Sammon arvoitus”, ”Suomalais-kansalliset pyrkimykset viime vuosisadalla” ja ”Kuinka suomalainen muinaiskulttuuri pelastettiin”. Opiskelun ulkopuolella kesäyliopiston ylioppilaskunta järjesti heimolaisiltamia, joissa tutustuttiin unkarilaisiin, virolaisiin ja muihin suomen sukulaiskieliä puhuviin opiskelijoihin. Matti Klinge onkin avarasti kirjoittanut, että ”Jyväskylässä oli Jyväskylän Kesä”. ”Se oli niin kuin pitikin olla, tenttiopintoja ja kieliopiskelua. Siihen liittyi jalostavaa ja yleissivistävää, konsertteja ja ynnä muuta.”
1960-luvun puolivälissä – juuri silloin kun Suomalaisen ja vertailevan kansanelämän professuuri perustettiin – modernisaatio oli saavuttanut nopeuden johon yhteiskunnan oli äkkiseltään vaikea sopeutua. Elinkeinorakenne muuttui, maaseutu alkoi hiljentyä ja suuret ikäluokat saavuttivat nuoruus- ja aikuisiän. Osa muutti työn perässä Ruotsiin. Populaarikulttuuri jyräsi ja underground saavutti myös Jyväskylän. M. A. Nummisen Viisi vierasta miestä -yhtye kohautti ”Jyväskylän skandaalikulttuuripäivillä” vuonna 1966 koko Suomea. Visuaalinen varietee tuomittiin kaupungin kulttuuripiireissä, sillä sitä ei pidetty kovinkaan jalostavana ja yleissivistävänä.
Pidän tätä murroskautta erittäin hedelmällisenä maaperänä suomalaisen eli jyväskyläläisen etnologian synnylle. Näin jälkikäteen on vähän liiankin helppoa ja osoittelevaa todeta, että suomalaisen kansatieteen ja kansanrunouden tutkimuksen kenttä laajeni hitaanlaisesti agraarista kaupunkiin ja kansanrunousarkistosta populaarikulttuuriin. Jyväskyläläiset saivat tepastella kaupunkinsa kaduilla perinteisiä oppiaineita aavistuksen vapaammin. Täällä tutkittiin sosiaalista rakennetta, innovaatioita, talonpoikaiskulttuurin murrosta ja kaupungistumista alusta alkaen. Vaikutteet tutkimukselle saatiin länsinaapurista.
Kaupungistuneiden yhteisöjen tutkiminen saattoi etnologit myös uudenlaisten metodologisten haasteiden äärelle. Moderni aika johti tutkijat hämmennyksen valtaan, sillä vallitsevat käsitteet tuntuivat hatarilta modernin yhteiskunnan kulttuuriprosessien edetessä, kuten apulaisprofessori Veikko Anttila tilannetta arvioi. Tämä johti siihen, että etnologit ryhtyivät ”lainaamaan ja soveltamaan yhteiskuntatieteiden ja käyttäytymistieteiden käsitteistöä ja menetelmiä”. Veikko Anttila ei pitänyt tätä ollenkaan huonona asiana, mutta muistutti, että ”monitieteinen tarkastelutapa on tieteen rikkaus” vain, jos se ei aiheuta ”hankaluuksia pitää oman tieteenalansa profiili terävänä.” (Anttila 1982, 9–10.) Itse näen, että tällainen monitieteinen tarkastelutapa ei ole jyväskyläläisille etnologeille ollut koskaan erityinen ongelma – ulkopuolisille se sitä kenties on joskus ollut.
Etnologian kulta-aika
1990-luku oli jyväskyläläisen etnologian kultainen vuosikymmen. Bo Lönnqvist valittiin Asko Vilkunan jälkeen etnologian professoriksi vuonna 1995 ja Päivikki Suojanen – nykyinen Antola – folkloristiikan professuuriin kaksi vuotta myöhemmin. Molemmat professorit olivat avarakatseisia ja monipuolisia tutkijoita, mutta myös kekseliäitä tieteen taidemaalareita. Jyväskylän yliopiston rehtori Aino Sallinen kuvasi eläkkeelle jäävää Lönnqvistiä löytöretkeilijäksi, joka oli aina kentällä. Lönnqvist itse on todennut, että etnologian ainutlaatuisuus piilee juurikin kenttätyössä. Kulttuuri on etnologin pääkäsite ja kenttätyö tärkein metodi. Tähän näkemykseen etnologi ei voi olla yhtymättä.
Lönnqvist juurrutti jyväskylään myös ajatuksen etnologisesta katseesta – Ruotsissa nimittäin kirjoitettiin tähän aikaan paljon siitä, mitä on etnologisk blick, seende och dubbelseende. Lönnqvistillä itsellään oli poikkeuksellisen vahva näköaisti ja visuaalinen muisti. Värit olivat hänelle tärkeitä. Hänen etnologinen katseensa rekisteröi ennen kaikkea ihmiset kiinnostavina ja merkillisinä olentoina. Tämän innostuneen mutta myös kriittisen katseen merkitystä hän painotti opiskelijoille. Mutta tärkeintä Lönnqvistille oli se, että syntyi idea. Hän eksyi kerran jos toisenkin huomaamatta kenttätöihin Jyväskylän keskustaan, jossa torikauppiaat kasasivat kojujaan ja opiskelijat suorittivat Kauppakadun approbaturia. Hän vei henkilökuntansa Tuurin kyläkauppaan hieman virkistäytymään ja tutustutti minut – silloin vielä turkulaisen maisterin ja uskontotieteilijän – suomalais-unkarilaisessa konferenssissa Budapestin parhaimpiin leivoksiin.
Päivikki Antola puolestaan herätti tutkijat kirjoittamaan kenttätyön aikaisista havainnoista pätevää etnografiaa – vieläpä niin että tutkijat itsekin ilmestyivät teksteihinsä toimijoina. Antola myös osoitti, että humanistin objektiivisuus on ainakin etnologille mahdotonta. Narratiivinen ja refleksiivinen käänne tulivat tällöin Suomeen ja Jyväskylään. Vaikka kulttuurien tutkimuksessa on tapahtunut paljon sitten 1990-luvun ja erilaisia metodioppaita on ilmestynyt enemmän kuin niitä ehtii lukea, Antolan tarjoilemat näkökulmat ovat edelleen täysin relevantteja ja ajankohtaisia. Mielestäni aivan loistava on Antolan lanseeraama ilmaus etnologin työkalupakista, jonka tärkein väline on tutkijan oma persoona. Etnologisen työkalupakin sisältöä ryhdyimme ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kanssa johdantokurssilla heti syyskuun alussa täyttämään. Opintopäiväkirjojen perusteella työkalupakkeihin ilmestyi ensimmäiseksi meisseli, yhdellä myös ruuvi.
Lopuksi
Mutta mikä on se keino, jolla kulttuuristen olioiden ja ilmiöiden sisäisen ilmeen saa esille ja piirtymään paperille? Millainen on nimenomaan etnologinen katse tähän maailmaan?
Etnologi Laura Aro lähetti minulle kesällä Facebookissa hauskan viestin: eräänlaisen testamentin ja terveiset heikunkeikun tuleville etnologeille. Lauran luvalla sain esittää viestin juhlaluennolla.
Laura Aron facebook-viestin ja minua edeltäneiden etnologikollegojen pohdintojen pohjalta osaan selkeästi vastata, millainen on etnologinen katse 2010-luvun puolivälin Jyväskylässä:
Se on utelias, terävä ja valpas. Etnologi tutkii kulttuuria sen eri muodoissa, kulkee ympäriinsä ja luo rohkeita katseita ympärilleen – olkoonkin katseen kohde sitten lähellä tai kaukana, tässä tai utopiassa. Mikään ei ole etnologille liian ylevää, pyhää tai vähäpätöistä. Pääosassa on aina ihminen, hänen elämänsä, arvonsa ja arvokkuutensa tässä maailmassa.
Lisäksi haluan tähdentää, että etnologian ainutlaatuisuus piilee kenttätyössä tarvittavan työkalupakin sisällöissä. Inhimillinen kulttuuri on etnologille eräänlainen pääkäsite ja kenttätyö on tärkein menetelmä. Etnologi on aina se, joka luo katseen kohti tutkimaansa kenttää. Tällä katseella on aina rajat, jotka etnologi pyrkii tunnistamaan ja kirjoittamaan sanoiksi paperille.
Näistä aineksista etnologia siis muodostuu!
Lähteet
Jyväskylän yliopiston Keski-Suomen muistiarkisto (KSMA). Etnologihaastattelut, toteutus Outi Fingerroos ja Konsta Kajander. 2014.
Anttila, Veikko 1982: Jyväskylän Tourula. Pienyhteisötutkimus. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Aro, Laura 2005: Tieteen ja taiteen paloa. Haastateltavana professori emerita Päivikki Antola. – Elore 12(2).
< http://www.elore.fi/arkisto/2_05/aro2_05.pdf >
Suojanen, Päivikki 1997: Työkaluna tutkijan persoona. – A. Viljanen & M. Lahti (toim.), Kaukaa haettua. Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä, 149–157. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura.
Salminen, Elina 2009: Etnologi, vastarannankiiski ja emeritusprofessori. Haastattelussa Bo Lönnqvist. – Elore 16(2).
< http://www.elore.fi/arkisto/2_09/haastattelu_salminen1_2_09.pdf >
Talve, Ilmar 1963: Suomalainen kansatiede. Turku: Turun yliopiston kansatieteen laitoksen julkaisut (14).
Vilkuna, Asko 1978: Suomalaisen kansankulttuurintutkimuksen vaiheita. – A. Vilkuna & V. Anttila, Kansallisten tieteiden ja kotiseudun tutkimuksen historiaa, 1–26. Jyväskylä: opetusmoniste.
Outi Fingerroos on etnologian professori Jyväskylän yliopistossa ja toimii tällä hetkellä akatemiatutkijana.