Evakkolapsuuden muistelukerronnan poetiikka ja muistelun todellisuudet
Ulla Savolainen
Lectio praecursoria Helsingin yliopistossa 17.1.2015
Talvi- ja jatkosotien myötä Suomi luovutti alueita Viipurin läänistä Neuvostoliitolle. Alueluovutukset johtivat yli 400 000 asukkaan evakuoimiseen Karjalasta Suomen puolelle uutta rajaa. Sittemmin tätä joukkoa alettiin kutsua Karjalan evakoiksi. Tapahtumat synnyttivät myös kertomuksia ja muistoja evakkomatkasta ja rajan taakse jääneestä kotiseudusta, menetetystä Karjalasta. Kodin vastentahtoinen jättäminen ja epävarma matka uuteen kotimaahan värittävät sodan jaloista paenneiden kokemuksia kaikkialla, ja näin on myös karjalan evakkojen muisteluissa.
Tutkimukseni kohteena ovat entisten Karjalan lapsievakkojen muistelukirjoitukset evakkomatkastaan. Evakkomatkan aihe hallitsee siirtokarjalaisten muistelukertomuksia ja usein myös heidän käsityksiä elämästään. Matka onkin vakiintunut vertauskuva ihmisen elämälle, elämänvaiheille ja yksilön sisäiselle muutokselle. Lisäksi se on kulttuurisesti merkittävä aihe, josta löytyy lukuisia jäsennyksiä esimerkiksi raamatun kertomuksista ja myyteistä. Evakkomatka jakaa myös lapsievakkojen elämän kahtia: aikaan kotona Karjalassa ja aikaan kotoa poissa, evakossa. Eräs kirjoittajista, Äyräpään Ruut, joka oli talvisodan alkamisen aikaan 3-vuotias, kuvaa murrosta noin 60 vuotta sota-aikojen jälkeen näin:
Mie muistan ko filminauhalt ikkää, ko myö käveltii kahestaa lumista tietä pitkin. Pakkane paukku ja lumi narsku nii teräväst mei askelii al. Lumipenkäreetkii tien reunoil olliit nii korkiat ko ois kulettu ojas. Myö pysähyttiin ja Ukki tarjos miul punasii Pectus-pastilliloi punasest pahviaskist. Valkose hange keskel ne olliit nii ouvo ja räikiän värisii, ja paksul lapskääel nii vaikiat ottaa. Pois olliit ne kesäset, heinähajuset onnenpäivät, ko Ukki anto miu kätehei omenan tai mansikanheinän – heinäsirkan sirittäis ja päivän paistais. (SKS: LEM.)
Ruutin kuvauksessa asettuvat vastakkain ankea elämä evakkomatkan jälkeen sekä aiempi menetetty ihana elämä Karjalassa, kotona. Tämänkaltainen aikakausijako on tyypillinen diasporassa elävien ihmisten tavalle hahmottaa elämäänsä. Ruutin kuvauksesta erityisen kiinnostavan tekee kuitenkin tapa, jolla hän kuvaa kodin ja Karjalan menetystä. Hän esittää vertauskuvan, jossa Pectus-pastillit, talvi, kylmyys sekä kaiken elävän alleen hukuttava lumi edustavat evakkoelämää, ja tuore omena, ahomansikat, valoisa kesä tuoksuineen ja äänineen menetettyä paratiisia, Karjalaa. Kyseessä on vaikuttava esitys omakohtaisesta muistosta sekä ilmaisuvoimainen tulkinta evakkouden ja kodin menetyksen merkityksistä. Menneisyyden ja muistojen jäsentämisen lisäksi kuvaus kertoo myös muusta. Se kertoo kirjallisesta kunnianhimosta, pyrkimyksestä rakentaa omakohtaisten muistojen pohjalta kirjoitukseen kaunis, ehjä ja lukijalle eläydyttävä menneisyyden maailma ja lapsen todellisuus.
Metodologinen kehys
Tutkimukseni on monitieteinen. Perustavanlaatuisena metodologisena pohjana on Mihail Bahtinin (1981; 1986) teoria, jonka mukaan kielenkäyttö on luonteeltaan lähtökohtaisesti dialogista toimintaa, joka kytkeytyy sosiohistorialliseen kontekstiinsa. Tutkimus edustaa folkloristista muistitietotutkimusta, jonka juuret ovat oral history -tutkimussuuntauksessa. (Esim. Peltonen 1996; Fingerroos & Haanpää & Heimo & Peltonen (toim.) 2003; Heimo 2010.) Tämän lisäksi hyödynnän kulttuurisen muistitutkimuksen (Cultural Memory Studies) näkökulmia. (Esim. Erll 2011.) Tutkimuksessani keskeisiä ovat myös narratologiasta ja narratiivisesta tutkimussuuntauksesta sovelletut menetelmät ja käsitteistöt. Tarkastelen väitöskirjassani muistelua kerrontana, kommunikaationa ja olen halunnut nostaa esiin kirjoittajien monenlaisia tulkintoja menneisyydestä. Olen suhteuttanut yksilöllisiä ilmaisutapoja, tulkintoja, muistoja ja elämäntarinoita kulttuurisen, kollektiivisen ja kehollisen muistin käytänteisiin. (Vrt. Erll 2011, 53–54; Hamilton & Shopes 2008, x–xii; Heimo 2010, 37–38.)
Muistelukerronnan poetiikka merkitsee kerronnallisen ilmaisun keinoja, joihin kytkeytyy merkityksiä. Valitun ilmaisun tavan kautta muistelukirjoitukset kytkeytyvät kulttuurisesti muovautuviin esteettisiin konventioihin ja niihin liittyviin arvoihin, hyödyntäen ja kommentoiden niitä. Olennaista on se, että poetiikka liittyy kaikkeen sanalliseen ilmaisuun ilmaisutavasta, puhujan asemasta, lausuman genrestä tai sen kanonisuuden asteesta riippumatta. (Shuman & Hasan-Rokem 2012, 56.)
Perinne perustuu viittauksellisuuteen, aiempien ilmaisun tapojen ja aihelmien hyödyntämiseen ja muunteluun. Näin ollen perinnettä muodostetaan nykyisyydestä käsin. (Bauman 1992, 30–33.) Myös muistelukerronnassa merkityksiä luodaan viittauksellisesti. Ainutlaatuisuus, omaperäisyys ja luovuus ilmenevät ennen kaikkea kulttuuristen kerronnan rakenteiden, tyylien ja aiheiden soveltamisena. Genre on ilmaisua ja sen tulkintaa ohjaava vuorovaikutteinen ja jatkuvasti muuntuva viitekehys. Genret liittyvät kaikkeen kielelliseen ilmaisuun, eivät ainoastaan selkeärajaisiin ja vakiintuneisiin muotoihin. (Briggs & Bauman 1992, 131–132, 138–145; Bakhtin 1986, 60–102; Bakhtin/Medvedev 1978, 129–131.) Analyyttisenä käsitteenä genre avaa näkymiä siihen, minkälaisia nykyisiä ja aiempia merkityksiä tietyllä tavalla kertomiseen liittyy, ja minkälaisen viestin välittämiseen kirjoittajat kussakin tilanteessa tähtäävät.
Muistelukerronnan viittauksellisuus voidaan hahmottaa myös hallitsevien ja vastakertomusten vuorovaikutuksena. Esimerkiksi muistelijoiden tulkinnat siitä, miten evakuoinnit onnistuivat, suhteutuvat yleisluontoisempiin ja vallitseviin tulkintoihin samasta aiheesta ja asettuvat vaihtelevasti kiistämisen ja myötäilyn välille. Jäsennys hallitsevista ja vastakertomuksista alleviivaa kielenkäytön ja menneisyyskäsitysten dialogista olemusta. (Bamberg 2004, 359–360; Andrews 2004.)
Kerrontastrategiat
Väitöskirjatutkimustani on ohjannut ajatus siitä, että muistelukerronnassa ei ole kyse vain yhdenlaisesta toiminnasta, vaikka kirjoitukset käsittelisivät samaa aihetta ja jopa saman muistitietokeruun piirissä. Lapsuuden evakkomatkaa muistelevat kirjoittajat tarkoittavat kirjoituksensa tavalla tai toisella totuudenmukaisiksi menneisyyden kuvauksiksi. Kuitenkin se, miten kertomukset kulloinkin viittaavat menneisyyteen ja menneisyyden kokemuksiin, vaihtelee. Kirjoittajien tavoitteet ovat erilaisia ja kirjoituksissa hyödynnetään erilaisia ilmaisun tapoja. Tutkijan tehtävänä onkin ymmärtää, millä tavalla kukin kuvaus on tulkittavissa muistelukirjoituksena, ja mitä kirjoittajat kulloinkin pyrkivät kertomaan.
Hahmotan muistelukerronnan moninaisuutta tutkimuksessani kolmen kerrontastrategian kautta. Ne ilmentävät kirjoittajien vaihtelevia kertomisen keinoja ja tavoitteita. Strategiat vaihtelevat kirjoituksen sisällä, eivätkä kirjoittajat pitäydy yksinomaan yhdessä strategiassa.
Kerrontastrategioihin liittyy tietynlaisia toistuvia piirteitä. Totuus- ja historiaorientoituneen kerrontastrategian käytöllä kirjoittajat korostavat pyrkimystään kertoa totuudenmukaisesti menneisyydestä ja omasta roolistaan siinä. He hyödyntävät historiankirjoitukselle ja todistukselle tyypillistä tyyliä ja kerronnan keinoja, esimerkiksi viittaavat muihin tietolähteisiin ja silminnäkijyyteensä. Refleksiivisessä kerrontastrategiassa kirjoittajat korostavat avoimuuden ihannetta sekä tuovat esiin yksilön tunteiden käsittelyn tärkeyttä ja menneisyyden kokemusten vaikutusta myöhempään elämäänsä. He viittaavat esimerkiksi psykologia- ja terapiadiskurssiin sekä hyödyntävät sille tyypillistä sanastoa. Kaunokirjallisen kerrontastrategian avulla kirjoittajat pyrkivät luomaan kirjoituksiinsa ehjän fiktionaalisen maailman, johon lukijan on helppo eläytyä. He hyödyntävät kaunokirjallisuudelle tyypillistä ilmaisua ja kielenkäytön tapoja. Niitä ovat esimerkiksi erilaiset ja vaihtelevat kirjoittajan ja kertojan asemat, runsas ja värikäs adjektiivien käyttö, kuvaileva ote sekä kirjoitetun dialogin käyttö.
Kerrontastrategioiden jäsennys on samaan aikaan tutkimukseni tulos ja hyödyntämäni analyyttinen apuväline. Uskon, että malli soveltuu laajemminkin muistelu- ja omaelämäkerrallisen kerronnan analysointiin ja kirjoittajien monenlaisten viestien ymmärtämiseen. Se mahdollistaa muistelukirjoitusten tarkastelemisen perinteenä, konventionaalisten ilmaisumuotojen omaperäisenä hyödyntämisenä ja niiden muunteluna. Kerrontastrategioiden analyysi auttaa myös ymmärtämään muistelukirjoitusten genren häilyvärajaista olemusta ja kirjoittajien tavoitteita – sitä mitä he kirjoituksellaan tarkoittavat.
Muisteltu lapsuus ja muistelukerronnan performatiivisuus
Muistelukirjoitukset sisältävät performatiivista kielenkäyttöä – sanoilla tekemistä, joka tähtää vaikutukseen. Lapsuuden evakkomatkakirjoituksille tyypillisiä performatiivisia keinoja ovat kirjoitetun murteen käyttö, kuten aiemmin lukemassani esimerkissä, ja historiallisen preesensin käyttö. (Esim. Laitinen 1998; Rojola & Laitinen 1998.) Evakkomatkakirjoituksissa lapsuus on muisteltua ja kirjoitettua lapsuutta, mutta performatiivisella kielenkäytöllä kirjoittajien on mahdollista rakentaa tekstiin erityinen lapsen näkökulma ja tietoisuus, lapseus.
Kun menneisyydestä kerrotaan preesensissä, tapahtumat esitetään tekstissä ikään kuin kertomuksen henkilöhahmon, evakkolapsen samanaikaisesti näkemänä ja kokemana. Talvisodan alkamisen aikaan 5-vuotias Viipurin Aulikki kuvaa sodan alkua näin:
Seison Viipurissa äidin kaupan takapihalla Lipontiellä ja tuijotan tummalle talvitaivaalle. Pihalla on muitakin ja hekin tuijottavat outoa näytelmää. Lähes mustalla aamutaivaalla pörräilee lentokoneita. Valokiilat risteilevät alhaalta ylös. Minua viisivuotiasta kummastuttaa eniten lentokone, joka munii valaisevia pötkylöitä. Aikuiset ovat huolestuneita. Tunnelma on pelottava. Pian meidät kuitenkin hätistellään sisälle. Vanhaa kepin avulla kulkevaa pappaa, jolla on pitkä joulupukinparta, pitää taluttaa molemmin puolin, hän vapisee kauheasti. Kaupan takahuoneessa äiti kiirehtii tuomaan papalle piimämukia. Papan kädet tärisevät niin että piimä tekee valkoisia juovia hänen harmaaseen partaansa vaikka häntä yritetään tukea. Takahuoneessa on paksut sementtiseinät ja vain pienet ikkunat korkealla katon rajassa. Se tuntuu turvalliselta. (SKS: LEM.)
Preesensin käytön seurauksena on evakkolapsen tietoisuuden muodostuminen kertomukseen ja aikuisen muistelevan kertojan roolin häipyminen taka-alalle. Toisin sanoen tekstiin syntyy ehjä fiktionaalinen maailma, joka kuitenkin perustuu muistelijan menneisyyden kokemukselle. Tässä maailmassa evakkolapsella, joka tapahtumia tekstissä välittää, ei ole vielä tietoa tulevista tapahtumista, kuten sodan lopputuloksesta tai omasta kohtalostaan. Tämä lisää kertomukseen dramatiikkaa ja elävyyttä. Preesens-kerronta tuo menneisyyden ja menneisyyden henkilöhahmon, evakkolapsen, kokemuksen lukijaa lähelle, edistää lukijan eläytymistä kerrottuun ja kenties myös muistelijan eläytymistä muisteltuun menneisyyden maailmaan.
Kirjoitetulla murteella, silloin kun se on muistelukirjoituksessa pitkäkestoinen kerronnan tapa, on samansuuntaisia merkityksiä kuin historiallisen preesensin käytöllä. Toisin sanottuna murteen käyttö liittyy ehjän fiktionaalisen maailman luomiseen muistelukerronnassa. Murretta käytetään lapsuuden evakkomatkakirjoituksissa myös repliikkeinä ja kirjoitettuna murredialogina, jolloin sen avulla tuodaan esiin tulkintaa ja kokemusta evakkouden ajan sosiaalisesta tilanteesta. Murteen käyttö kytkeytyy tällöin eri paikallisuuksien kohtaamisten sekä arvo- ja valta-asetelmien pohtimiseen, meidän ja muiden suhteen jäsentämiseen.
Muistin paikat kerronnassa
Lapsuuden muistelukerronnalla on materiaalinen, kehollinen ja paikkoihin kiinnittyvä ulottuvuus. Konkreettiset menneisyyden jäljet, kuten dokumentit ja asiakirjat, muistoesineet, keholliset ja paikkoihin kytkeytyvät muistot ovat olennaisia prosessissa, jossa tietyistä kokemuksista muovautuu merkittäviä muistoja ja kertomuksia. (Esim. Peltonen 2003; Siikala & Siikala 2005; Fingerroos 2010, 22–23.) Ne ilmentävät muistelun solmukohtia – muistin paikkoja.
Muistelukerronnassa muistin paikat ovat symbolisia, itseään laajempien merkityskokonaisuuksien ja kertomusten kiinnekohtia sekä yhtymäkohtia aikojen välillä. Ne ovat muisto- ja assosiaatioverkostojen ankkureita, joihin kytkeytyy muistojen ja mielleyhtymien ketjuja. Aktivoituessaan muistin paikat ilmenevät aikahyppyinä sekä ajallisena kerrostumisena. Kertomuksessa tämä näkyy evakkomatkan tai muunlaisen ajallisesti lineaarisen kulun laajentumisena muille, muistin paikan suhteen olennaisille aikatasoille – toisin sanoen kahdenlaisen kerronnan logiikan kohtaamisena.
Muistin paikat ja niiden kerronnassa synnyttämät ajalliset loikat ja laajentumat kuvastavat olennaisesti muistelun mieltä – menneen, nykyisen ja tulevan suhteen eli ajallisen jatkumon jäsentämisenä. Yhteistä erilaisille muistin paikoille on se, että ne kytkevät yksilön muistot osaksi jaettua ja konkreettista todellisuutta sekä osaksi jaettuja historiantapahtumia. Muistin paikat todentavat yksilön osallisuutta merkittävissä historian tapahtumissa. Ne ovat konkreettisia todisteita menneisyyden tapahtumista sekä muistelijan roolista niissä. Tämän lisäksi muistin paikoilla on muistelua ja kertomuksia rakentava merkitys. Ne ovat solmukohtia, joiden varaan aihelmat ja muistot koostuvat kertomuksiksi.
Evakkomatka rajojen ylityksenä
Sotatilanteen vuoksi evakkoajat piirtyvät usein kirjoituksista esiin turvattomina. Evakkomatkakirjoituksissa kuvataan myös sitä, kuinka sota-ajan olosuhteet ja evakkomatkakokemukset jättivät pysyviä jälkiä kasvavien evakkolasten kehoihin ja mieliin. Kirjoittajat kuvaavat mieleen painuneita maku-, kuulo- ja näkömuistojaan, jotka ovat edelleen eläviä, käsin kosketeltavia ja aistittavia. Toisinaan unohtumaton makuelämys on arkinen, laajempaa aikakautta tai paikkaa symboloiva muisto, toisinaan taas täysin uudenlainen ja erityislaatuinen kokemus, joka on muotoutunut muistoksi ja kertomukseksi poikkeuksellisuutensa vuoksi.
Kehollisten muistojen ja seurausten lisäksi kirjoittajat kuvaavat järkyttävien kokemusten jälkiä heidän mielissään. Evakkomatkakirjoitusten toistuvana aiheena on pelko, jota kirjoittajat kokivat. Tyypillisimmiksi pelon aiheuttajiksi kuvataan lentokoneet, pommitukset sekä pelko perheenjäsenten menettämisestä. Kirjoittajat käsittelevät tyypillisesti pelkoja arvioimalla sitä, kuinka mieleen painuneet järkyttävät lapsuuden kokemukset jäivät kummittelemaan heidän myöhempään elämäänsä, selittävät sitä ja ovat edelleen ajankohtaisia.
Evakkomatkakirjoitusaineistossa kerrotaan esimerkiksi painajaisista, jotka toistavat sota-ajan järkytyksiä sekä pelon kokemuksista, jotka aktivoituvat turvallisissa tilanteissa. Tyypillistä on se, että elämän eri vaiheissa ilmenneet pelot kietoutuvat kertomuksissa yhteen sekä selittävät muistelevan kirjoittajan ajankohtaista kokemusta ja tulkintaa omasta itsestään. Muistelukerronnassa nämä uudelleen aktivoituvat pelot ilmentävät yhteyksiä menneisyyden ja nykyisyyden välillä sekä ilmenevät ajallisina loikkina ja kerrostumina – muistin paikkoina.
Muistelukirjoitukset sosiaalisena neuvotteluna
Evakkomatka edustaa lapsievakoille matkaa pois kotoa, tutusta vieraaseen. Lapsuuden evakkomatkakirjoitusten toistuvana aiheena on ruoka. Ruuan ja ruokailujen kuvaukset ovat symbolisia. Usein ne käsittelevät kodin ja totutun arjen menetystä, matkaa tutusta tuntemattomaan, ja vierauden kohtaamista.
Leipä, koti ja uuni kietoutuvat yhteen ja nousevat esiin lapsuuden evakkomatkakirjoitusaineistossa. Kertomukset viimeisestä Karjalan kotona nautitusta ateriasta ovat kuvauksia ajan ja tilan ylittävästä perheyhteydestä, jota ennen evakkomatkaa edusti jaettu kodin paikka. Lähdön hetkellä jaettu ruoka ja matkaeväät kurovat kertomuksissa sukupolvet jatkumoksi sekä kiinnittävät heidät yhteen merkittävän paikan, Karjalan kodin kanssa. Kuvauksissa jaettu ruoka ja matkaeväät ovat osa menetettyä kotia ja edustavat sitä.
Kuvaukset uunin käytöstä käsittelevät karjalan evakkojen ja majoittajien kohtaamisen ja yhteiselon jännitteitä. Evakkojen tottumus syödä pehmeää, tuoretta leipää ja sen vuoksi jatkuvasti lämmittää uunia asettuu kertomuksissa usein vastakkain länsisuomalaisten kovan leivän ja säästeliään uunin lämmityksen kanssa. Kuvauksiin kiteytyy kysymys vallasta, siitä kuka saa määrittää sen, kuinka usein uuni lämpiää ja kenelle tuttua leipää syödään. Kertomukset uunin käyttötavoista rinnastavat evakkouden myös muutokseen kehollisessa kokemuksessa, kun entinen elämä Karjalassa vertautuu lämpöön ja elämä evakossa kylmyyteen.
Menneisyyden muistelun luonne
Lapsuuden evakkomatkakirjoituksissa, kuten kaikessa muistelukerronnassa, on kyse ajallisten etäisyyksien sekä omakohtaisen ja jaetun menneisyyden suhteen pohdinnasta ja tulkinnasta. Muistelukerronnan luonne on rakentava ja muokkaava mutta myös korjaava ja hajottava. Muistelussa menneisyyden tapahtumia ei toisteta vaan niitä tulkitaan uudelleen. Muistelun lähtökohta on aina muistelun hetkessä. Muistelu ja muistoista kirjoittaminen tuo usein myös kirjoittajille näkyväksi muistojen ja historian epäsuhtaa, sitä, että omakohtaisten muistojen ja menneisyyden tapahtumien välillä ei ole täydellistä vastaavuutta.
Silloin kun menneisyyden kokemuksia ja muistoja jäsennetään kielelliseen muotoon, esimerkiksi muistelukirjoituksiksi, asettuvat ne aina myös suhteessa toisiin tulkintoihin ja jäsennyksiin samasta menneisyydestä. Muistojen mahdollinen ero muista menneisyyden tulkinnoista ei vähennä muistojen arvoa menneisyyden ja kokemusten kuvauksina. Pikemminkin se alleviivaa ajan logiikan, menneisyyden kuvausten sekä muistojen todellisuuksien moninaisia muodostumisperiaatteita, jotka perustuvat menneisyyden tapahtumien ohella voimakkaisiin kokemuksiin, opittuihin tietoihin, kertomuksiin ja kerronnan tapoihin. Muistelukirjoitukset ovat osa kertomusten ja genrejen verkostoa. Muistelukerronta ei ole irrallista, jotain itsessään, vaan läpikotaisen dialogista, kuten kaikki kielellinen toiminta.
Savolainen, Ulla 2015: Muisteltu ja kirjoitettu evakkomatka. Tutkimus evakkolapsuuden muistelukerronnan poetiikasta. Kultaneito XV. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura: Joensuu.
Aineistot
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto (SKS KRA). Lasten evakkomatkat -keruun (LEM, 2004) kirjoitukset.
Kirjallisuus
Andrews, Molly 2004: Opening to the Original Contributions. Counter-narratives and the Power to Oppose. – Michael Bamberg & Molly Andrews (eds.): Considering Counter Narratives. Narrating, Resisting, Making Sense. Studies in Narrative 4. Amsterdam/Philadelphia: John Benjamins Publishing Company. 1–6.
Bakhtin, Mikhail 1981: The Dialogic Imagination. Four Essays by M.M. Bakhtin. Michael Holquist (ed.) Austin: University of Texas Press.
Bakhtin, Mikhail 1986: Speech genres and other late essays. Caryl Emerson & Michael Holquist (ed.) Austin: University of Texas Press.
Bakhtin, M. M/ Medvedev, P. N. 1978: The Formal Method in Literary Scholarship. A Critical Introduction to Sociological Poetics. Harvard University Press.
Bamberg, Michael 2004: Considering Counter Narratives. – Michael Bamberg & Molly Andrews (eds.): Considering Counter Narratives. Narrating, Resisting, Making Sense. Studies in Narrative 4. Amsterdam/Philadelphia: John Benjamins Publishing Company. 351–371.
Bauman, Richard 1992: Folklore. – Richard Bauman (ed.): Folklore, Cultural Performances, and Popular Entertainments. A Communications-Centered Handbook. New York, Oxford: Oxford University Press. 29–40.
Briggs, Charles L. & Bauman, Richard 1992. Genre, Intertextuality and Social Power – Journal of Linguistic Anthropology 2 (2): 131–172.
Erll, Astrid 2011: Memory in Culture. Palgrave Macmillan Memory Studies. Houndmills, Basingstoke, Hampshire: Palgrave Macmillan.
Fingerroos, Outi 2010: Karjala utopiana. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 100. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Fingerroos, Outi & Haanpää, Riina & Heimo, Anne & Peltonen, Ulla- Maija (toim.) 2003: Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Tietolipas 214. Helsinki: SKS
Hamilton, Paula & Shopes, Linda 2008: Introduction. Building Partnerships between Oral History and Memory Studies. – Paula Hamilton & Linda Shopes (eds.): Oral History and Public Memories. Philadelphia: Temple University Press. vii–xvii.
Heimo, Anne 2010: Kapina Sammatissa. Vuoden 1918 tulkinnat osana historian yhteiskunnallisen rakentamisen prosessia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1275. Helsinki: SKS.
Laitinen, Lea 1998: Dramaattinen preesens poeettisena tekona – Lea Laitinen & Lea Rojola (toim.): Sanan voima. Keskusteluja performatiivisuudesta. Tietolipas 160. Helsinki: SKS. 81–136.
Peltonen, Ulla-Maija 1996: Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 657. Helsinki: SKS.
Peltonen, Ulla-Maija 2003: Muistin Paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 894. Helsinki: SKS.
Rojola, Lea & Laitinen, Lea 1998. Keskusteluja performatiivisuudesta. – Lea Laitinen & Lea Rojola (toim.): Sanan voima. Keskusteluja performatiivisuudesta. Tietolipas 160. Helsinki: SKS. 7–33.
Shuman, Amy & Hasan-Rokem, Galit 2012: The Poetics of Folklore. – Bendix, Regina F. & Hasan-Rokem, Galit (eds.): A Companion to Folklore. Malden: Wiley & Blackwell. 55–74.
Siikala, Anna-Leena & Siikala, Jukka 2005: Return to Culture. Oral Tradition and Society in the Southern Cook Islands. FF Communications 287. Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia.
Filosofian tohtori Ulla Savolainen on post doc -tutkijana folkloristiikan oppiaineessa Helsingin yliopistossa.