Kuinka lukea, kuinka ymmärtää? Kansanrunouden kohtaamisten jäljillä
Tiina Seppä
Lectio praecursoria Itä-Suomen yliopistossa 20.2.2015.
Alkuun siteeraan akateemikko Matti Kuusen sanoja:
Tosiasia on, ettei audiovisuaalisista puitteistaan riisuttu, savupirttiympäristöstään painokoneeseen siirretty aito kansanrunoteksti hevin sytytä nykysuomalaista. Hän odottaa runolta, kansanrunoltakin, kaarlosarkialaista loistoa tai paavohaavikkomaista luistoa – ja pettyy. Jotakin on siis tehtävä tekstille, tai nykysuomalaiselle. (Kuusi 1980.)
Kuusen teksti kolmenkymmenenviiden vuoden takaa lienee paikkansapitävä nytkin, joskaan en uskalla arvailla, miten Kaarlo Sarkia tai Paavo Haavikko avautuvat nykylukijalle.
Mutta mille pitäisi tehdä ja mitä?
Runoutta ja siihen kytkeytyviä tunteita, henkilökohtaisia kokemuksia ja sen avaamia kohtaloita on pystyttävä avaamaan ja tuomaan ihmisten ulottuville. Aineistot ovat kansainvälisesti tarkastellen poikkeuksellisia, ja niille kaivataan lisää käyttäjiä. Runouden ymmärrys ei ole kadonnut, runoaineistojen sisin merkitys ja koskettavuus ei ole kadonnut. Yhteys kansanrunojen ja lukijoiden välillä kaipaa vain päivitystä.
Esimerkkejä perinteen uudesta käytöstä on aivan viime viikoilta: Gallen-Kallela-museo on esimerkiksi perustanut Facebook-tilit Akseli Gallen-Kallelalle ja Pekka Haloselle. Sivustoilla museon haamukirjoittaja päivittää äskettäin vapaaseen käyttöön julkaistujen valokuva-arkistojen helmiä arjesta.
Perinteentutkimuksen alan väitöskirjassani tutkin perinteenkerääjä, kirjailija Samuli Paulaharjun ja vienalaisen Anni Lehtosen yhteistyötä. Tarkastelen myös Mateli Kuivalattareen ja Ilomantsin runopitäjään liittyviä käsityksiä ja niiden perusteita. Tarkastelemani tapaukset valottavat kansanrunousaineistoja ristiin: toinen valottaa keruuprosessia ja siinä vaikuttaneita, henkilökohtaisiakin tekijöitä, toinen taas kansanrunouden käsitteen muotoutumista, mielikuvien syntymistä ja niihin sopivien piirteiden valikointia. Kummassakaan ei ole kysymys ainoastaan sattumanvaraisuudesta.
Koetun ja eletyn jäljillä
Ensimmäisen kerran Samuli Paulaharjun ja Anni Lehtosen yhteistyöhön tutustuin kirjoittaessani proseminaarityötäni lapsia koskevista uskomuksista. Teos Syntymä, lapsuus ja kuolema, Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia oli itseoikeutettu lähde perinteentutkimuksen opiskelijalle. Teos on julkaistu alun perin vuonna 1924 Kalevalaseuran julkaisemana ja se pohjautuu pääosin Anni Lehtosen antamiin tietoihin. (Paulaharju 1924.) Kuten kansatieteellisistä kuvauksista yleensä ja perinnekokoelmista niin ikään, teoksesta puuttuu henkilökohtainen näkökulma, kokemus ja tunteet. Teoksesta laadittiin vuonna 1996 Pekka Laaksosen toimesta uusi painos, joka noudatti Paulaharjun alkuperäistä toivetta. Tässä painoksessa haastateltavan oma kokemus ja näkemys – tai ehkäpä myös kerääjän näkemys – nousee aivan toisella tavalla esiin. (Laaksonen 1996; Paulaharju 1996.)
Huomio siitä, kuinka kansanperinteen tallennus-, arkistointi-, julkaisu-, ja esittämisprosessi jätti koetun ja eletyn sekä henkilökohtaisen ja yksilöllisen huomiotta ei yksin laulajien, vaan myös perinteen tallentajien suhteen, herätti haasteen yrittää tulkita aineiston kautta kerääjien ja laulajien jaettuja kokemuksia. Lehtosen ja Paulaharjun elämänkokemuksiin sisältyi useita samankaltaisuuksia. Molemmat kokivat verrattain varhain leskeksi jäämisen, lasten ainoaksi huoltajaksi jäämisen ja poissaolon perheen ja lasten luota.
Samuli Paulaharju oli viiden lapsen isä, leski, väärinymmärretyksi itsensä toistuvasti kokenut kirjailija ja intohimoinen perinteenkerääjä, joka vietti keruumatkoillaan aikaa leipätyönsä loma-aikoina. Anni Lehtonen oli vienankarjalainen leski ja äiti kuudelle lapselle, joista yksi oli kuollut jo pienenä. Lehtosen ja Paulaharjun tiet kohtasivat Oulussa vuonna 1909, kun kaupunkiin rahanhankintaan saapunut Lehtonen kysyi Paulaharjulta tietä.
Kohtaaminen johti useiden vuosien yhteistyöhön, joka kaikessa laajuudessaan mahdollistui juuri siksi, että Lehtonen vietti talvet Oulussa sekalaisissa töissä, ja ilmeisesti vietti paljon aikaa Paulaharjuilla. Lehtosen lapset odottivat kotona Vienan Vuonnisessa, ilmeisesti osittain naapurien huostassa.
Tämän tapaamisen seurauksena syntyneet aineistot eivät todista yksinomaan olosuhteista vaan myös kohtaamisesta, jaetuista kokemuksista ja tunteista. Lehtoselta tallennettu aineisto on laajuudessaan ja lajirikkaudessaan suurimpia yksittäiseltä runonlaulajalta tallennettuja. Tässä tulkinnassa aineistossa korostuu lasten luota poissaolo, koti-ikävä ja syyllisyys. Samoja tunteita koki myös kerääjä, Samuli Paulaharju. Tästä on vain harvoja suoria dokumentteja, mutta esimerkiksi muutama Paulaharjun tallentama itkuvirsi kuvaa myös kerääjän omaa ikävää perheensä luokse.
En siis väitä, että kansanrunous kuvaa vain laulajiensa saati kerääjiensä tunteita ja kokemuksia, mutta väitän, että niitä voidaan myös lukea runoista. Kansanrunous on suurelta osaltaan muualta suullisesti omaksuttua, opittua, mutta sen säilymisen ja siirtymisen ehtona on varmasti ollut samastuttavuus, osuvuus, jokin yhteinen jaettava. Niin on myös kerääjien työn laita, ja tutkijoiden. Tulkinnat ja valinnat kertautuvat.
Jalostuneet arkistopettymykset
Ilomantsi tuli väitöskirjani toiseksi näkökulman paikaksi Ilomantsiin paikantuneen tutkimushankkeen myötä. Siinä minun oli tarkoitus alun perin tarkastella ilomantsilaisten naisrunonlaulajien aineistoja kokemuksen siirtymisen kautta, mutta Mateli Kuivalatar ja hänestä muodostettu tieto tulikin kiinnostavammaksi selvitettäväksi. Vasta väitöskirjatyön aloittaneena jatko-opiskelijana pääsin heti jalostuneimpien arkistopettymysten äärelle: tietenkin kuvittelin, että arkistosta löytyisi jotakin ennen näkemätöntä, joka todistaisi jotakin uutta ja erityistä. Tavallaan niin kävikin, käänteisesti.
Kansanrunousarkiston aineistot eivät antaneet mitään tietoa Mateli Kuivalattaresta. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö Lönnrot olisi tallentanut runojaan Matelilta, vaan ehkä esimerkiksi sitä, että runojen identifikaation osoittavaa aineistoa on hävinnyt, taustoja paremmin tuntemien ihmisten muistiinpanot kadonneet ja tieto ohentunut. Joka tapauksessa Lönnrotin muistiinpanoissa Matelin laulamiksi arvellut runot eivät kanna edes paikkatietoa.
Tutkimukseni alussa olin myös erityisen halukas lukemaan kansanrunoudentutkimusta ja kansanrunoja hiukan vastakarvaan. Idealisoitu, yksimielinen tulkinta ja kansanrunouteen liitetyt ylevät määreet provosoivat. Kaikesta huolimatta myös myöhemmän tulkintani mukaan Mateli Kuivalattaren runomaine rakensi osaltaan myös koko Ilomantsin pitäjän mainetta runopitäjänä, mitä tulee lyyrisen runouden määrään ja painotuksiin.
Millaista Ilomantsin runous sitten on?
Ilomantsin runous on ääripäiden runoutta, ainakin kun tarkastellaan lyriikkaa. Lyyrisessä runoudessa korostuvat huolirunot, ja runosto pitää sisällään myös poikkeuksellisen useita suomalaisessa kansanrunoudessa harvalukuisia rakkausrunoja. Miksi? En osaa sanoa, onko alue jollain tapaa poikkeuksellinen olemuksellisesti, sitä on vaikea uskoa. Mutta runonkerääjien arvostuksia Lönnrotin lausunnot ovat ohjanneet olennaisesti.
Lönnrot mainitsee Kantelettaren esipuheessa tunnetuin seurauksin Matleena tai Magdaleena Kuivalaisen, Mateli Kuivalattarena parhaiten tunnetun runonlaulajanaisen, jonka oli kertomansa mukaan tavannut Koitereen rannalla, vuonna 1838. Tästä maininnasta ja Lönnrotin muista, joskin harvoista kirjeaineistoista käy ilmi, että Koitereen käynnin ja Matelin tapaamisen jälkeen koko Kantelettaren kokonaisuus vaati uudelleen toimittamista ja kokoamista. Matelin vaikutus Kantelettareen oli siis merkittävä. Lönnrotin jalanjäljissä kulkeneet kerääjät, kuten esimerkiksi August Ahlqvist, Oskar Relander ja Samuli Paulaharju kävivät vuorollaan Koitereen rannalla vaikuttumassa, kuvaten kokemuksiaan joko suoraan edeltäviin verraten tai niiden sanoja lainaten.
Kuten Matelinkin, Ilomantsin runopitäjän maine syntyi siis lopulta kerroksisissa tulkinnoissa, joita toistettiin erittäin voimakkaasti levinneissä julkaisuissa. Yksi näistä oli Sakari Topelius nuoremman kirjoittama vuonna 1875 alun perin ruotsiksi julkaistu teos Maamme kirja, jossa Topelius kuvaa Suomea, sen luontoa, kansaa ja historiaa. Teos laadittiin koulukirjaksi, ja sellaisena se pysyi aina 1940-luvulle saakka. Maamme-kirjassa Topelius lainaa suoraan Lönnrotin kirjoittamaa kuvausta Koitereen Mateli Kuivalattaresta.
Poliittisista ääriteksteistä tuntemattomuuteen
Mutta miksi tämä on kiinnostavaa, miksi tällainen tieto on uutta tai merkittävää? Kansanrunousaineistojen arvon ja kiinnostavuuden muutos on häkellyttävän suuri erityisesti kun ajattelee sitä aikaa, jossa tarve kansanrunojen tallentamiseen syntyi ja kasvoi. Kansanrunous- ja perinneaineistojen poliittista ja ideologista merkitystä on vaikea edes käsittää tällä hetkellä. Kaikesta huolimatta lienee onni, ettei kansalliseepoksen taustalla vaikuttavilla teksteillä ole tällä hetkellä poliittista roolia. Sitä vastoin on sääli, että vastapoolina on niiden tuntemattomuus. Vastikään peruskoulun opetussuunnitelmaa muutettiin siten, että niin sanotut kaunokirjoitusaakkoset jäävät historiaan. Muutos herätti huolen esimerkiksi siitä, kuinka nyt koulunsa aloittavat koskaan kykenevät lukemaan arkistotekstejä, jotka on kirjoitettu käsialakirjoituksella. Arkistotekstejä tutkineena sanoisin, että paljon suurempi haaste on arkistotekstien ymmärtäminen pikemminkin sisällöllisessä kuin muodollisessa mielessä.
Kansanrunojen suhteen asia on myös niin, että aineisto on suurelta osin jo digitaalisessa muodossa, kaikkien saatavilla avoimesti netissä, mutta kuka sitä käyttää, kuka ymmärtää, kuka voi löytää siitä mielekkäitä merkityksiä? Lisäksi on myös niin, että ehkä kuluneetkin käsitykset kansanrunoudesta ja sen tuottajista voivat vaikeuttaa uusien tulkintojen tekemistä ja uusien lukutapojen soveltamista.
Olen pyrkinyt tutkimuksessani myös äänellistämään kansanrunousaineistoja. Tällä tarkoitan, että pyrin nostamaan kansanrunousaineistojen tuottamisen moniäänistä keskustelua esiin, niin reaalista kuin metaforistakin. Keiden kanssa kansanrunoustekstit keskustelevat? Miten laulajat ja kerääjät keskustelivat? Mitä asioita tai keitä ihmisiä vasten nämä henkilöt keskustelujaan kävivät? Näitä tahoja olen nimittänyt antropologi Vincent Crapanzanon hyödyntämän käsitteen mukaan Kolmansiksi (Crapanzano 1992). Tulkintani mukaan keskustelijoiden mielissä olivat läsnä ainakin omat perheenjäsenet, naapurit, tieteelliset tahot ja esimerkiksi uskonto. Tutkijan läsnä olevat kolmannet ovat yhtä moninaisia, yksi niistä on itseoikeutetusti väitöskirjan tarkastustilaisuus.
Tämästä kiinni
Walter Benjamin on kirjoittanut, että historiankirjoitus on aina kirjoitushetkensä ja sen ideologisen tarpeen kuva. Ja että historia kuvaa aina myös nykyhetkeä, ei autenttista tai todellista mennyttä. (Benjamin 1989 [1940], 189.) Natseja paossa ollessaan itsemurhan tehneen filosofin sanat on syytä ottaa vakavasti. Tämä tutkimus on tulkinta tästä hetkestä käsin ja on tullut mahdolliseksi vain tässä hetkessä.
Kansanrunousaineistojen tallennusaikana nyt yleisesti kiinnostavat ihmiskohtalot, kokemukset tai tunteet eivät olleet lainkaan kiinnostavaa tietoa perinteenkeruun näkökulmasta, jos muutenkaan. Perinneaineksen kannalta ne olivat lähestulkoon päinvastoin epäkiinnostavaa ja epäolennaista tietoa. Yksilöllisen luovuuden ajatusta taas ei voitu ajatellakaan, sillä se olisi kumonnut idean kansan kollektiivisesta luovuudesta, kansan, jonka luovuutta ja kollektiivia tarvittiin perustelemaan kansakunnan olemassaolon oikeutus.
Aloitan väitöskirjani Pentti Saarikosken runolla ”Jokaisella on tämänsä”. (1958). Tämä runo oli syystä tai toisesta johdanto-osaa kirjottaessa mielessäni tuon tuostakin. Saarikosken sanoin ”jokaisella on tästä lähtien tämänsä, josta hän pitää kiinni”. Tällä viittaan siihen sidonnaisuuksien pakkoon, jossa jokainen, riippumattoman tieteen ihanteeseen pyrkinyt tutkijakin valitsee, tulkitsee, rajaa ja esittää asiansa, pitää kiinni tämästään. Tiede ei tapahdu itsestään eikä irrallaan tutkijasta.
Saarikosken runo jatkuu ”mitään ei vaihdeta enää”, mutta tässä kohtaa poikkean toisille teille: kaikkea vaihdetaan, jatkuvasti. Näkökulmat eivät pysy samoina yrittämälläkään. Niin on tutkimuksenkin ja tulkintojenkin laita.
Kansanrunouden laulajien ja arjessaan elävänä perinteenä laulaneiden ihmisten kokemusmaailma jäänee kaikesta huolimatta tuntemattomaksi. Jotakin on kuitenkin saavutettavissa, jotakin kokemuksesta ja sen merkityksestä välittyy.
Vastineena Kuusen esittämään vaatimukseen toteankin, että ehkäpä kansanrunoudelle tai nykyihmiselle ei tarvitse tehdä mitään, mutta runoja lienee syytä kytkeä ihmisiin, tunteisiin, ja kokemuksiin – sekä korostaa tulkinnan merkitystä. Tulkintoja on hyvä myös purkaa ja rakentaa uudelleen – sekä ennen kaikkea: keskustella niistä.
Seppä, Tiina 2015. Kohtaamisia menneen kanssa. Tutkimus kansanrunousaineistojen synnystä ja myöhemmistä tulkinnoista. Kultaneito XVI. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.
Lähteet
Akseli Gallen-Kallelan Facebook-sivu: https://www.facebook.com/gallenkallela
Pekka Halosen Facebook-sivu: https://www.facebook.com/taiteilijapekkahalonen
Kirjallisuus
Benjamin Walter 1989. Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. (Alkuteos Gesammelte Schriften.) Toimittaneet Markku Koski, Keijo Rahkonen ja Esa Sironen, suomentanut Raija Sironen. Kansan Sivistystyön Liitto. Jyväskylä: Tutkijaliitto
Crapanzano, Vincent 1992. Hermes’ Dilemma & Hamlet’s Desire. On the Epistemology of Interpretation. Cambridge: Harvard University Press.
Kuusi, Matti 1980. Ikkuna kalevalaiseen muinaisuuteen. – Kalevalaista kertomarunoutta. S. 9–32. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 362. Helsinki: SKS.
Laaksonen, Pekka 1995. Jälkisanat. – Syntymä, lapsuus ja kuolema: Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia. Kirjoittanut Samuli Paulaharju, toimittanut Pekka Laaksonen, s. 222–248. Kansanelämän kuvauksia 41. Helsinki: SKS.
Paulaharju, Samuli 1995 [1924]. Syntymä, lapsuus ja kuolema. Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia. Toimittanut Pekka Laaksonen. Kansanelämän kuvauksia 41. Helsinki, SKS.
Paulaharju, Samuli 1924. Syntymä, lapsuus ja kuolema. Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia. Kalevalaseuran julkaisuja 2. Porvoo: WSOY.
Relander, Oskar 1989 [1889]. Nykyisestä kansanrunoudesta Havaintoja runonkeruuretkiltä Salmin kihlakunnassa ja Ilamantsissa 1888. – Runon ja rajan teillä. Kalevalaseuran vuosikirja 68. Toimittaneet Seppo Knuuttila ja Pekka Laaksonen, s. 7–30. Helsinki: SKS.
Saarikoski, Pentti 1958. Toisia runoja. Helsinki: Otava.
Lönnrot, Elias 1997 [1840]. Kanteletar elikkä Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 3. Helsinki: SKS.
Topelius, Zachris 1981. Maamme kirja (alkuteos Läsebok för de lägsta läroverken I Finland. Boken om Vårt land 1875, ilmestyi suomeksi 1876.) Perustuu vuoden 1899 painokseen. Helsinki: WSOY.
Filosofian tohtori Tiina Seppä on Eloren toinen päätoimittaja sekä post doc -tutkijana perinteentutkimuksen oppiaineessa Itä-Suomen yliopistossa, Joensuussa.