Textual Trails. Transmissions of Oral and Written Texts. The 11th Conference of the European Society for Textual Scholarship 30th of October − 1st of November 2014
Niina Hämäläinen
Tekstuaalitieteiden 11. kansainvälinen konferenssi Textual Trails. Transmissions of Oral and Written Texts järjestettiin viime vuoden loka-marraskuun vaihteessa Helsingissä. Ensimmäistä kertaa konferenssipaikkana oli Pohjoismaa. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS), Svenska Litteratursällskapet i Finlandin ja Helsinki Institute for Information Technologyn yhteisesti koordinoima tapahtuma keräsi osallistujia yli 20 eri maasta, iloitsi konferenssin isäntä, SKS:n Edith-yksikön toimituspäällikkö Sakari Katajamäki tervetuliaispuheessaan. Paikalla oli runsaasti historiantutkijoita, kielitieteilijöitä ja kirjallisuudentutkijoita. Kulttuurintutkijoita oli verrattain vähän, vaikka tematiikan olisi arvellut kiinnostavan esimerkiksi suullisten ja kirjallisten tekstien parissa työskenteleviä folkloristeja. Kolmen päivän tiivis ohjelma piti sisällään useita plenaariesitelmiä sekä lukuisia paralleelisia paneeli-istuntoja lauantai-iltapäivään saakka. Erona aikaisempiin tekstuaalitieteellisiin konferensseihin myös suullisuus oli mukana konferenssin teemassa.
Tekstuaalitieteet (engl. textual scholarship, textual studies) on tekstien kirjoittamista, variaatiota ja välittymistä tutkivien tieteiden yhteisnimitys. Tutkimuskysymykset ovat tavallisesti historiallisia, mutta myös teosten syntyprosessit ja editointitavat ovat kiinnostuksen kohteina. Konferenssin punaisena lankana oli järjestäjien korostama tekstien vaeltaminen suusta suuhun, esityksestä paperille, käsikirjoituksesta kirjaksi ja kirjoituspöydältä digitaaliseen versioon. Vaeltaminen on osuva metafora kuvaamaan eriaikaisia, -tasoisia ja -tyylisiä tekstejä. Toisaalta se saattaa viitata sellaiseen liikkeeseen, joka ei ole riippuvainen subjektista. Tekstit vaeltavat, limittyvät ja sekoittuvat huolimatta niiden tekijöistä. Silti konferenssin puheenvuoroissa korostui ennen kaikkea tekstin ja tekijyyden välinen problematiikka. Organisoijien painottama suullinen muutos ja vaeltaminen näkyivät yllättävän niukasti plenaaripaneelien esityksissä. Sen sijaan paneeli-istunnoissa käsiteltiin paikoin myös suullisia aineistoja, kuten arvoituksia, loitsuja, uuden ajan kalevalamittaa sekä lyyrisiä runoja.
Koska paralleelisia paneeleja mahtui yhteenkin päivään lukuisia, ei niistä ollut mahdollista kuulla kuin murto-osa. Esittelen seuraavaksi joitakin plenaaripuheenvuorojen näkökulmia, jotka koskettivat laajemmin konferenssipäivinä esiin tulleita ajatuksia.
Tekstin alkuperän problematiikka
Esitelmät ja plenaarit jakautuivat kolmeen tekstuaalitieteelliseen linjaan: stemmatologiaan eli käsinkopioitujen tekstien polveutumista tutkivaan tutkimussuuntaan, erilaisiin editointikysymyksiin liittyviin haasteisiin sekä tekstien syntyprosessien tutkimiseen. Konferenssin avasi lingvisti Odd Einar Haugen Bergenin yliopistosta selkeällä esitelmällä stemma-puusta, joka, tutkimuspainotuksesta riippuen, havainnollistaa, miten tekstit kulkeutuvat, ja mikä niiden syntyprosessi on. Luennon tarkoituksena lienee ollut vahvistaa stemma-puun merkitystä tekstikriittisessä tutkimuksessa. Haugenin mukaan kaavion edut ovat sen käytettävyydessä ja selkeydessä. Puu osoittaa välittömästi tekstien kulkeutumisen, antaa kronologisen käsityksen historiallisesta ja maantieteellisestä kehityksestä sekä havainnollistaa tekstien ryhmittymistä. Stemma-puun eduiksi Haugen katsoi myös tieteellisen testattavuuden ja toistettavuuden.
Erilaisiin editointikysymyksiin ja stemmatologiaan erikoistunut Peter Robinson esitteli Canterburyn tarinoiden massiivista editointiprojektia. Stemmatologiaan perustuvan digitaalisen editoinnin tarkoituksena on selvittää yksityiskohtaisesti kaikkien käsikirjoitusten ja julkaistujen tekstien historialliset suhteet sekä luoda tutkijoille hyödyllinen koodisto tekstisuhteiden tutkimiseen. Aineisto koostuu 84 käsikirjoituksesta, neljästä julkaistusta editiosta sekä 20 000 rivistä tekstiä. Robinsonin lukuisia linkkejä ja koodistoja sisältävää editointikaavioita katsellessa heräsi kysymys siitä, miten pitkälle yksityiskohtiin on tarpeellista mennä. Mitkä ovat editoinnin rajat, ja entä miten laajaa yleisöä editoinnin tulisi palvella? Vuosikymmeniä, kymmenittäin tutkijoita ja lukuisia editointivälineitä ja -tapoja vaativalle työlle ei näy loppua. Innovatiivisuus ja uuden luominen on toki yksi tieteen edellytyksistä, mutta miten Canterburyn käsikirjoitushistoriaa edistää esimerkiksi projektin luoma mobiiliapplikaatio “CantApp”?
Kriittiset ja digitaaliset editiot
Jos aikaisemmin tekstikriittisen edition periaatteena oli virheitä korjaten rekonstruoida yksi alkuperäinen teksti aineistojen pohjalta, painotetaan nykyisin kontekstuaalisia ja sosiaalisia tekijöitä niin tekstin synnyssä kuin editointiperiaatteissa. Vallitsevan historiallis-kriittisen editoinnin tarkoituksena on tarjota lukijoille mahdollisimman vapaa ja monipuolinen pääsy tekstiin siinä muodossa kuin aikalaiset sen vastaanottivat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Aleksis Kiven kriittiset editiot -hanke edustaa juuri tällaista editointitapaa, jossa esitetään mahdollisimman kattavasti teokseen liittyvä käsikirjoitusaineisto ja sen suhde painettuun tekstiin sekä avataan kommentaareissa ja tutkielmissa eri tekstivaiheisiin liittyviä kontekstuaalisia tietoja.
Tekstieditoinnin tärkeimmät periaatteet kiteytti Thomas Köntges Leipzigin yliopistosta esitelmässään Petroniuksen tekstuaalisesta kulkeutumisesta − Canterburyn digitaaliseen editointiin verrattavissa oleva massiivinen projekti − perjantaiaamun paneelissa. Parhaimmillaan tekstuaalinen editointi on diplomaattista, kriittistä ja täydellistä. Jälkimmäiseen periaatteeseen Köntges merkitsi kysymysmerkin. Onko täydellinen editio edes mahdollista? Mahdollisimman täydelliseen editointiin voidaan pyrkiä liittämällä editioon yksityiskohtaisia kommentaareja, käännöksiä sekä viittauksia laajempiin tekstuaalisiin ja historiallisiin yhteyksiin.
Digitaalinen editio tarjoaa moninaiset edellytykset täydellisyyden tavoittelulle.
Digitaalisessa ympäristössä tuotetussa editiossa on myös mahdollista päivittää ja täydentää työn eri vaiheita, mikä ei painetun kirjan suhteen tule kysymykseen. Monessa konferenssipuheenvuorossa kosketeltiinkin digitaalisen editoinnin ominaisuuksia ja etuja kirjaan nähden. Muun muassa digitaalisen kirjaston tutkimusongelmia tutkinut Gregory Crane määritteli editoinnin toiminnaksi, jossa lähdemateriaali tehdään mahdollisimman hyödylliseksi ja avoimeksi muille käyttäjille. Tämän mahdollistaa digitaalisesti tuotetun tiedon moniulotteinen saatavuus sekä monen projektin esittelyssä korostettu laajempi verkostointi. Crane toi esiin myös editointiin liittyviä käytännöllis-taloudellisia näkökantoja kysyen, millaista tietoa on relevanttia tuottaa ja edistää editoinnin avulla; millaisia taloudellisia ja verkostoresursseja työhön tarvitaan; entä kuka oikeuttaa ja perustelee editoinnin?
Käsikirjoitusten syntyprosessit
Viimeisenä aamuna perehdyttiin kirjallisuustieteelliseen aineistoon, tekstien syntyprosessiin ja variaatioon. Mikä on mahdollisesti edeltänyt käsikirjoituksen syntyä, kysyi Wim Van Mierlo ja johdatteli yleisön T.S. Eliotin teoksen The Waste Land (Autiomaa) syntyyn. Van Mierlo korosti kirjailijan intentioita ja tarkoituksenmukaisuutta sekä käsikirjoitusten aukkoja ja tekstuaalisia jälkiä. Tutkijan tapa jäljittää kirjailijan muutoksia, lisiä ja aukkoja muistuttaa tapaa, jolla olen itse hahmotellut Lönnrotin Kalevalan ja Kantelettaren eri käsikirjoitusten tekstuaalisia tasoja. Se, mikä jäi esitelmästä uupumaan, oli tekstuaalisten jälkien analysoiminen osana laajempaa kontekstia. Ainakaan folkloristille ei riitä tieto käsikirjoituksen aukkojen täydentämisestä tai selvitys eri paperilaatujen tai kirjoitustyylien käytöstä.
Julkaisemattomien runojen mahdollisuuksista keskusteli ainoa suomalainen plenaaripuhuja, kirjallisuustieteilijä Veijo Pulkkinen. Pulkkinen esitteli Aaro Hellaakosken teoksen Jääpeili ulkopuolelle jääneitä runoja ja säkeitä ja pohti erilaisia syitä niiden julkaisemattomuuteen. Esitys korosti historiallis-kirjallisen kontekstin merkitystä teoksen syntyprosessin taustalla. Kirjallisuudentutkimuksessa on perinteisesti jäänyt vähemmälle huomiolle kokonaisten, julkaistujen teosten syntyvaiheet tai keskeneräiset käsikirjoitukset. Toisaalta folkloristiikassa fragmentaarisuus ja kontekstualisointi on tutkimusaineiston ymmärryksen edellytys. Moni folkloreaineisto sisältää niukasti kontekstitietoja, ja usein aineistoihin liittyy enemmän oletuksia ja vihjeitä kuin faktaksi todettua tietoa.
Jatkuva liike
Tekstien välinen vaeltaminen viittaa myös tieteenalarajat ylittävään vuorovaikutukseen. Koska tekstuaalitieteet on kattotermi erilaisille tutkimussuuntauksille ja aineistoille, innosti se konferenssiin osallistujia vapaaseen ajatusten vaihtoon. Tämä näkyi erityisesti paneeli-istuntojen ja kahvitaukojen vilkkaissa ja spontaaneissa keskusteluissa.
Konferenssissa toistuvasti esillä olleet editointiprojektit vaikuttivat suomalaisesta näkökulmasta hankkeina kunnianhimoisilta, laajoilta, ja ennen kaikkea, loputtomilta. Massiivisiin eurooppalaisiin editointihankkeisiin, joissa hyödynnetään eri kieliryhmiä, tutkijoita ja työryhmiä, liittyy myös virheellisten tulkintojen ja tulosten mahdollisuus. Se, mikä ei ehkä kovinkaan systemaattisesti konferenssissa tullut esille, on tekstieditoinnin (ja laajemmin tekstien synnyn) kohdalla työn prosessuaalinen ja epätäydellinen luonne. Kyse on aina tutkijoiden valinnoista, ja siten editointi ei koskaan voi olla tyhjentävä, vaan jatkuvassa liikkeessä. Aukkoiset ja epätäydelliset tekstiaineistot ovat niin tutkimushistoriallinen kuin reflektiivinen haaste kaikille tekstien parissa työskenteleville tutkijoille.
FT Niina Hämäläinen työskentelee Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla.