Elävä perinne! Avaus aineettoman kulttuuriperinnön vaalimiseen -seminaari. Kulttuuritalo, Helsinki. 15.12.2014
Karina Lukin
Museovirasto järjesti viime vuoden joulukuun puolivälissä seminaarin, joka oli osa UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön sopimuksen (virallisesti UNESCOn yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelusta) toimeenpanoa Suomessa. UNESCOn ja Euroopan neuvoston (ns. Faron kulttuuriperintösopimus) kulttuuriperintöprosessien rinnalla perinteentutkimuksessa on käyty keskusteluja kulttuuriperinnöstä (heritage) vuosikymmeniä. Tutkimuksessa kulttuuriperintö on analyyttinen väline monenlaisten kulttuuri-ilmiöiden tarkastelemiseksi prosesseina. Perinteentutkimuksessa on myös analysoitu UNESCOn kulttuuriperintökeskusteluja, jotka ovat äärettömän monipolvisia. Joulukuun seminaarissa tutkija ei tahtonut tunnistaa akateemisten keskustelujen sävyjä eikä esimerkiksi sellaista reflektiivistä otetta, joka olisi äärettömän tärkeää, kun aineetonta kulttuuriperintöä käydään Suomessakin määrittelemään välineellä, johon kietoutuu valtaa, hierarkioita ja mahdollisuus (tai uhka) suuriin muutoksiin.
Asiantuntijuus
Seminaarin puheenvuorot alkoivat Leena Marsion ja Carina Jaatisen kattavalla esitelmällä, jossa kerrottiin yleissopimuksen päälinjoista ja sen toimeenpanoista muissa maissa sekä toimeenpanon valmistelusta Suomessa. Tämän jälkeen Anna Kanerva kertoi Cuporen tekemistä prosessia taustoittavista selvityksistä. Sopimuksen toimeenpanon valmisteluprosessi on monitahoinen: jotta valtio voi ratifioida yleissopimuksen, sen on nimettävä yksi tai useampi asiantuntijaelin, laadittava ja ottettava käyttöön yleinen toimintalinjaus, vahvistettava kulttuuriperinnön hallinnointiin kouluttavien laitosten toimintaa, vahvistettava kulttuuriperinnön tallentamisen instituutioita, varmistettava aineettoman kulttuuriperinnön saatavuus ja laadittava luettelo(ita) aineettomasta kulttuuriperinnöstä. Ennen kuin Suomi edes ratifioi yleissopimuksen, kootaan aineettoman kulttuuriperinnön asiantuntijaryhmä, kuullaan asiantuntijoita ja yleisöä ja tuotetaan loppuraportti, minkä jälkeen Museovirasto esittää opetus- ja kulttuuriministeriölle erityistä suomalaista mallia, jonka Suomi voi ratifioida. Taustalla on ajatus avoimesta toimeenpanon prosessista, jossa koko yhteiskunta voisi olla mukana. Mutta esimerkiksi tämä tutkija tippui jo kärryiltä. Milloin saa osallistua ja mihin? Ja mihin ratifioinnin jälkeen saa osallistua?
Hieman samankaltaista ongelmaa oireili aineettoman kulttuuriperinnön parissa työtä tehneiden epävarmuus siitä, miten sopimusteksti oikein tulisi kääntää. Vika ei ole ihmisissä, jotka ihan varmasti tekevät kovasti töitä sopimusten ympärillä. Vika on UNESCOn (ja Euroopan neuvoston, mikäli pohditaan myös Faron kulttuuriperintösopimukseen liittyvää prosessia) kulttuuriperintökeskusteluissa. Vaikka molemmat korostavat paikallistason toimijoiden näkökulmaa, toimijuutta ja voimauttamista, ne molemmat ovat hallinnollisia prosesseja, jotka edellyttävät proseduureja ja kieltä, joita ainoastaan asiantuntijat voivat taitaa. Prosessit tuottavat juridisia asiakirjoja, joiden pohjalta kulttuuriperintöä voidaan hallinnoida. Tämä on kulttuuriperintöteoretisoinneissa havaittu jo varhain (Kirschenblatt-Gimblett 1995) ja UNESCOn sopimuksen täytäntöönpanoja on myös kritisoitu tästä (Hafstein 2012). Napakasti asian on ilmaissut Barbara Kirschenblatt-Gimblett (1995, 373–375), jonka mukaan kulttuuriperintökohteiden ja niitä luovien välineiden suhde on aina ongelmallinen. Kulttuuriperintö tarvitsee aina esiinnostajan, joka muotoilee paikallistason toiminnan tässä tapauksessa UNESCOn sopimuksen kielelle.
Seminaarissa tämä ei noussut esiin. Cuporen tuottamassa asiantuntijakyselyssä kulttuuriperintösopimusta oli kyllä kritisoitu arjesta irralliseksi, ei yleistajuiseksi tekstiksi. Vastaavasti hallintolähtöisyyden sijasta toivottiin, että kulttuuriperinnön määrittelijöinä voisivat toimia nykyistä enemmän yhteisöt.
Yhteisöt ja valta
Keitä ovat nämä yhteisöt? Katariina Siivosen esitelmässä tuli esiin, että yhteisöt voivat olla pitkäikäisiä tai hetkellisiä ihmisten ”samankaltaisuuden tihentymiä”. Siivonen rajasi toisistaan perinteen ja kulttuuriperinnön: kulttuuriperintö ammentaa hänen mukaansa arvostettavia aineksia perinteestä ja samankaltaisuuden tihentymistä. Kulttuuriperintösopimusta taustoittavien lyhyiden esitelmien perustella näitä tihentymiä voi olla esittävässä taiteessa, suullisessa perinteessä ja jokaisen kodissa. Konkreettisia esimerkkejä ovat käsityön tekijät ja harrastajat, ruoan valmistajat, Suomen kansa luontosuhteineen tai murteen puhujat. Kuka tahansa voi nostaa oman toimintansa aineettomaksi kulttuuriperinnöksi. Ja näinhän UNESCOssa on kai tarkoitettukin. Yhteisöjen ja määrittäjien mahdolliseen ristiriitaan viittasivat oikeastaan vain Siivonen ja myöhemmin lyhyessä puheenvuorossaan Ahmed Al-Nawas.
Siivonen nosti esitelmässään esiin kulttuuriperinnön käyttöarvon niin sanotussa elämystaloudessa ja tähän liittyviä mahdollisia epäkohtia. Aiemmin on esitetty huoli myös siitä, että valtiot käyttävät aineettoman kulttuuriperinnön sopimusta välineenä, jonka avulla voidaan osoittaa valtion tai kansakunnan kulttuuriperinnön rikkaus. Tällöin kulttuurin edustajat jäisivät taka-alalle nationalistisessa tai muutoin ideologisessa projektissa. Näiden uhkakuvien taustalla on todellinen huoli, joka kiinnittyy kulttuuriperintöön liittyvään valtaan ja muutokseen: kulttuuriperintö on aina muutos ja pahimmillaan paikalliskulttuurin hallinnoinnin väline. On liian sinisilmäistä uskoa, että UNESCOn sopimus ei merkitsisi tällaisia mahdollisuuksia myös Suomessa.
UNESCOn sopimuksen täytäntöönpanon prosessi alkoi näyttäytyä seminaarissa hyvin kyynisessä valossa, kun yksi esiintyjä toisensa jälkeen esitteli oman kulttuuriperintönsä, joka käytännössä oli hänen oman instituutionsa edustama ja toimintaa hyödyntävä sisältö. Asiantuntijakyselyiden kriittisen sävyn sijasta paikalle kutsuttujen yhteisöjen edustajat koettivat parhaansa mukaan soveltaa kulttuuriperintösopimusta omaan toimintaansa. Immateriaalioikeudet poistettiin UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön keskusteluista jo varhain. Taloudellinen hyöty, sen mahdollisuus ja himo jäi, ja se tuodaan selkeästi esille myös opetus- ja kulttuuriministeriön sivuilla (OKM – Aineeton kulttuuriperintö).
Suojelun kohteet
Seminaariin oli kutsuttu myös taiteilijoita. Petteri Tikkanen hahmotteli seminaarin keskusteluja sarjakuviksi. Paleface puhui räpin taustoista. Hänen räppäyksiään voidaan lukea kritiikkinä kulttuuriperinnön hierarkkisia asetelmia kohtaan:
Laula laulu luuserist, en haluu kuulla enää voittajist
tai tarinoista menneisyyden päivistämme loistavist.
Lintu nappaa madon ennen uutispäivän koittamista,
tarpeekseen on saatu näistä uutismantran toistajista.
Riittävän monta toistoo niinse muuttuu vaistomaiseks,
siks mä kysyn, ootsä tietonen ku taistolaiset,
et sua kusetetaan – vastaukset on vaitonaiset.
Käytä puheenvuorosi se saattaa jäädä ainokaiseks
Kulttuuria kaikille -palvelun moninaisuusasiantuntija Ahmed Al-Nawas muistutti, että aineettoman kulttuurinperinnön sopimuksen taustalla on myös postkoloniaalinen kritiikki ja tahtotila ottaa se huomioon. Tutkijat ovat todenneet, että sopimustekstissä on epäonnistuttu ottamaan kritiikki huomioon: se toistaa edelleen hierarkkisia asetelmia esimerkiksi meidän ja heidän välillä (esimerkiksi West and the rest tai korkeakulttuuri–populaarikulttuuri). Suomen kontekstissa meitä ja heitä voivat edustaa lukuisat eri ryhmät, jotka ovat toisiinsa limittyneitä ja päällekkäisiä.
Paikallistason äänen kuunteleminen ja tällaisten äänen odottaminen on suomalaiselle ja ruotsalaiselle kulttuuriperintöprosesseille tyypillinen pyrkimys. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on tuotu esiin, miten kansa ymmärsi tallennettavaksi arvokkaan perinteen jo 1800- ja 1900-lukujen taitteessa älymystöstä poikkeavin tavoin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistojen ö-mappeihin on kerääntynyt valtavan hieno kokoelma tekstejä, jotka kertovat älymystön ja kansan vuoropuhelusta (Mikkola 2013). Tuolloin kansa tai sen kynttilät eivät olleet niinkään kiinnostuneita kuolevan ja suojeltavan retoriikasta, vaan heille jostain toisesta syystä arvokkaasta. Näin käynee myös UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön käytäntöjen kanssa, mikäli Suomi pystyy luomaan toimintamallin, joka aidosti kuuntelee kansaa.
Kansa tuottanee pettymyksen niille, joilla on hyvin dogmaattinen näkemys suojelun kohteista. Kansa saattaa tuottaa pettymyksen myös niille, jotka odottavat kovin aktiivista osallistumista prosessiin, joka tihkuu byrokratiaa ja valta-asetelmia. Mutta annetaan kansan yllättää!
Kirjallisuus
Hafstein, Valdimar T. 2012: Cultural Heritage – Bendix, Regina F. and Hasan-Rokem, Galit (eds.), A Companion to Folklore. Malden, Oxford, Chichester: Wiley-Blackwell.
Kirschenblatt-Kimblett, Barbara 1995: Theorizing Heritage – Ethnomusicology 39(3): 367–380.
— 2004: Intangible Heritage as Metacultural Production – Museum 56(1–2): 52–65.
Mikkola, Kati 2013: Self-Taught Collectors of Folklore and their Challenge to Archival Authority – Kuismin, Anna & Driscoll, M. J. (eds.), White Field, Black Seeds. Nordic Literary Practices in the Long Nineteenth Century. Helsinki: SKS. 146–157.
OKM – Aineeton kulttuuriperintö [online]. <http://www.minedu.fi/OPM/Kansainvaeliset_asiat/kansainvaeliset_jaerjestoet/unesco/aineetonkulttuuriperinto/?lang=fi> [9.3.2015.]
Filosofian tohtori Karina Lukin on folkloristiikan tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän on pohtinut kulttuuriperintöprosesseja Venäjän pohjoisessa.