Savolainen, Ulla 2015: Muisteltu ja kirjoitettu evakkomatka. Tutkimus evakkolapsuuden muistelukerronnan poetiikasta. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura. 414 sivua.
Outi Fingerroos
Ulla Savolaisen folkloristiikan alan väitöskirja Muisteltu ja kirjoitettu evakkomatka. Tutkimus evakkolapsuuden muistelukerronnan poetiikasta (2015) on muistitietotutkimus siirtokarjalaisten lasten evakkomatkasta. Lähdeaineistona ovat Karjalan Liiton vuonna 2004 toteuttaman Lasten evakkomatka -keruun aineistot. Näitä tekstejä Savolainen nimittää lapsievakkojen muistelukirjoituksiksi. Aineistojen äärellä Savolainen on työskennellyt pitkän rupeaman. Työ alkoi vuonna 2005, kun hän suoritti folkloristiikan arkistopraktikumia ja työelämäopintoja Karjalan Liitossa. Hän sai työtehtäväkseen järjestellä tuoreen keruun vastauksia arkistointia (SKS) varten.
Tutkimus edustaa monografiamuotoisten väitöskirjojen kunniakkainta kaartia. Se on perusteellinen ja laaja. Sivuja on yli 400 ja kieli erinomaista. Rakenne on neliosainen: johdannossa käydään läpi tutkimuksen lähtökohdat, kontekstit, aineistot ja metodologia. Luku on todella perinpohjainen, yhtään kiveä ei ole jätetty kääntämättä. Johdannosta edetään itse ”pihviin” eli kerronnan rakenteen ja temporaalisuuden kysymyksiin (Osa II) sekä muistelun materiaalisuuden, kehollisuuden ja sosiaalisuuden ilmentymiin (Osa III). Aineistoja Savolainen lukee tarkkaan ja sensitiivisesti. Tutkimus päättyy yhteenvetoon (Osa IV).
Tutkimuksen paikka
Tutkimuksen paikka on ensisijaisesti muistitietotutkimuksessa (oral history -liike) ja folkloristisessa kerronnantutkimuksessa. Muistelukerronta on tutkimuksessa hyvin vahvasti kohde, jota käytännössä tarkastellaan folkloristisena muistelukerrontana. Narratiivisesta tutkimuksesta on peräisin asenne, jossa kertomuksia pidetään abstrakteina ja arvolatautuneina kulttuurisina kehyksinä, sosiaalisten ja kulttuuristen merkitysten tuottamisena ja neuvotteluna (erit. hallitsevat kertomukset ja vastakertomukset). Narratologiaa hyödynnetään, kun tarkastellaan kerronnan temporaalisuutta.
Lapsievakkojen muistelukirjoitukset ovat kirjoitettua kerrontaa, jolla kuitenkin on yhtymäkohtia puhuttuun kieleen ja suulliseen ilmaisuun. Kerronta on evakkolasten oman menneisyyden ja historian tulkintaa ja luonteeltaan dialogista. Lapsievakot kertovat kodin vastentahtoisesta jättämisestä ja siitä, miten evakkomatka on jäsentänyt heidän koko elämäänsä. On olemassa aika ennen ja jälkeen evakkomatkan.
Muisteluaineistot viittaavat aina todellisiin menneisyyden tapahtumiin, joille lapsievakot antavat omia merkityksiään. Evakot kirjoittavat kokemuksistaan ylpeästi: he pitävät muistojaan kertomisen arvoisena ja hyödyntävät ilmaisussa erilaisia kerronnan keinoja. Kirjoittajat käsittelevät teksteissä myös henkilökohtaisia kokemuksiaan, muistojaan ja näkemyksiään, mutta tekevät sen keruun teeman puitteissa ja oletettua viiteryhmää silmällä pitäen. Kirjoitusten referentiaalisuuden aste riippuukin siitä, minkälaisia merkityksiä kirjoittajat liittävät teksteihinsä ja kirjoittamisen hetkeen. Lisäksi muistelukirjoituksilla on retrospektiivinen ja omaelämäkerrallinen luonne. Kerrontahetki on aina erillinen tapahtumahetkestä ja tekstien menneisyydet ovat kerroksellisia.
Savolaisen tutkimuksen teoreettinen kehys on valtava. Edellä esiteltyjen näkökulmien lisäksi hän käsittelee muistin paikkojen tematiikkaa – analyysin apuvälineitä tuodaan kulttuurisen muistitutkimuksen alueelta (cultural memory studies -tutkimus). Keruutekstien heterogeenisyys taas on johdattanut Savolaisen vertaamaan niitä Bahtinin tulkintoihin genreistä. ”Monimutkaisena genrenä muistelukirjoitus ei ole kuitenkaan yksinomaan genrejen kokoelma vaan pikemminkin genrejen kollaasi”, toteaa Savolainen (s. 87).
Muistelun tavoitteet ja strategiat
Kirjoittaen kertovat evakot ovat Savolaisen tulkinnassa (Osa II) yksilöitä, joista jokaisella on oma erityinen evakkokokemuksensa kuten myös intentionsa ja kerrontastrategiansa. Savolainen jaottelee kerrontastrategiat kolmeen tyyppiin. Totuus- ja historiaorientoituneet kirjoittajat tarkastelevat menneisyyttä etäisyyden takaa ja pyrkivät kuvaamaan sen mahdollisimman totuudenmukaisesti, etäältä ja omaa persoonallisuuttaan häivyttäen. Refleksiivinen kerrontastrategia on otteeltaan subjektiivisempaa. Kirjoittajat eläytyvät, ovat avoimia ja jopa tunnustuksellisia. Savolainen löytääkin strategiasta yhtymäkohdan yksilön merkitystä korostaviin psykososiaalisiin diskursseihin: kirjoittajat esimerkiksi käyttävät taitavasti psykoanalyyttista sanastoa ja osaavat kirjoittaa pelottavista kokemuksista ja sotatraumoista osuvin sanankääntein. Kaunokirjallinen kerrontastrategia puolestaan hyödyntää fiktionaalisuuden retoriikkaa, mikä tarkoittaa, että tekstit ovat vivahteikkaita, monimerkityksisiä ja kielellä leikitteleviä. Tyypillistä myös on, että kertojat kirjoittavat menneisyyden preesensissä, mikä lähentää lukijaa muisteltuun aikaan. Toisinaan kerronnan retoristen funktioiden, kuten murteen, menneisyyden preesensin ja lapseuden poetiikan käyttö on johtanut kirjoitetun tilanteen dramatisoitumiseen (performatiivisuus).
Savolainen kuitenkin muistuttaa, että muistelukirjoituksissa eri kerrontastrategiat eivät ole toisiaan poissulkevia. Sen sijaan ne ovat evakkomatkakirjoituksia luonnehtivia ominaispiirteitä. Hän rakentaa yhtymäkohdan Bahtin-piirin genreteoriaan, jossa genret nähdään muuttuvina, limittäisinä ja rajoiltaan sumeina. Savolainen kuitenkin irrottautuu suoranaisesta bahtinilaisuudesta todetessaan, että evakkolapsuuden muistelukerronnassa kerronnan strategiat eivät noin vain täytä Bahtinin genreteorian tunnusmerkkejä vaan pikemminkin palvelevat kirjoittajien käytänteitä. Kirjoittajien intentioita voi käytännössä lukea esimerkiksi saatekirjeistä, joissa he usein antavat suoria vihjeitä strategisesta asemastaan.
Muistelun materiaalisuus, kehollisuus ja sosiaalisuus
Tutkimuksen kolmas osa rakentuu muistin paikkojen ympärille. Muistin paikat ovat Savolaisen määrittelyssä elettyjä paikkoja ja muistelukerronnan materiaalisia, kehollisia ja kerronnallisia solmukohtia. Tarkempaan analyysiin Savolainen nostaa muun muassa muistoesineet, joilla on metonyyminen yhteys menetettyyn kotipaikkaan ja aikaan. Myös nimeäminen on eräs muistin paikan ulottuvuus. Nimet toimivat todisteina menneisyyden olemassaolosta, ja nimeäminen on kiinnittymistä ja muistelijan oman minuuden rakentamista. Ylipäätään Savolainen todentaa analyysissä, että lapsievakkojen muistelukirjoittaminen on korjaavaa, muokkaavaa ja hajottavaa toimintaa.
Myös matkan tekemiseen, ylirajaisuuteen ja toiseuteen liittyvät keskustelut ovat antoisia – jopa niin, että rajanylitysten kuvaukset toimivat ihmiselämän taitekohtien metaforina. On kiinnostavaa, että rituaaliteoriasta nousevat ilmaukset pyhiinvaelluksista, siirtymistä, anomalioista ja liminaalisuudesta ovat Savolaisenkin analyysissa niin keskeisiä. Evakkomatka on jälleen kerran siirtymärituaali irrottautumisineen, liminaalitiloineen ja erilaisten tila-paikkojen kohtaamisineen. Erinomaisena löytönä pidän sitä, että aistien maailma on lapsievakoille niin keskeinen muistin paikka. Muistelukirjoituksissa toistuvat tuttujen makujen, tuoksujen ja kokonaisten aikakausien kuvaukset. Toisaalta tekstit sijoittuvat sodan aikaan, mikä tekee niistä pelon kyllästämiä, surullisia ja traagisia todistuskertomuksia lapsista toisen maailmansodan uhreina.
Yhteenveto
Lasten kokeman evakkouden, pelon, vierauden ja toiseuden kokemukset ovat teema, josta tutkimusta on toistaiseksi ilmestynyt Suomessa vähän. Savolainen kirjoittaakin tutkimuksensa lopussa, että ”viime vuosikymmeniin asti evakkomatkaa ja Karjalan menetystä koskeva keskustelu ja myös niiden tutkimus on painottunut aikuisten näkökulmaan” (s. 322). Siksi Savolaisen tutkimusta voi pitää tärkeänä pelinavauksena sekä Karjala-tutkimuksessa että uuden sotahistorian ja ylirajaisen muuttoliikkeen tutkimuksessa. Ennen kaikkea tutkimus toteuttaa oral history -liikkeen ideologiaa: keskiössä ovat tavallisten ihmisten, unohdettujen ja vaiettujen omat menneisyyden tulkinnat.
Jufojen ja tehokkuuden aikakaudella on ilo lukea kunnolla tehtyä ja raportoitua humanistista perustutkimusta. Erityiseksi tutkimuksen tekee se, että se paneutuu lapsievakkojen kirjoittaen kertomaan muisteluun ja diasporan kokemuksen erityisyyteen teoreettisesti. Evakoille itselleen tätä tutkimusta ei ole kirjoitettu, mutta tutkijayhteisölle se on erittäin painava puheenvuoro.
Outi Fingerroos on etnologian professori ja akatemiatutkija Jyväskylän yliopistossa.