Hovi, Tuomas 2014: Heritage Through Fiction. Dracula Tourism in Romania. Turku: Turun yliopisto. 224 sivua.
Heidi Haapoja
Folkloristi Tuomas Hovi on tarttunut väitöskirjassaan aiheeseen, joka on monin tavoin ajankohtainen perinteentutkimuksen alalla. Heritage Through Fiction -monografiassa Hovi yhdistelee populaarikulttuurin, turismin, kulttuuriperinnön ja autenttisuuskeskustelujen kysymyksenasetteluja ja samalla tekee suomalaisen folkloristiikan kentällä teemoiltaan varsin uudenlaisen avauksen. Harva uskaltaa tarttua niinkin massakulttuuriteollisuuden tuotoksilta haiskahtavaan teemaan kuin vampyyriturismiin, vaikka – kuten Hovi osoittaa – aihe tarjoaa kiinnostavia näkökulmia folkloristiikan perinteisten tutkimusintressien ja monitieteisen turismi- ja populaarikulttuuritutkimuksen leikkauspisteisiin.
Suomessa niin sanottu ”nykykulttuurin” tutkimus on folkloristiikan piirissä ollut vähemmistössä, sillä tutkijoiden katse on usein suuntautunut menneeseen. Tämä asetelma on ollut selvästi raukenemassa viimeisinä vuosikymmeninä, eikä ”menneisyyden” ja ”nykyisyyden” välille edes kannata tehdä järin jyrkkiä linjanvetoja: kuten Hovinkin tutkimuksessa osoitetaan, monilla nykyisiksi mielletyillä ilmiöillä on pitkät historialliset juuret ja niitä jäsentävät diskurssit, joiden kiertely eri aikoina on mielenkiintoinen ja kerroksellinen tutkimuskohde.
Oikeaa Dracula-turismia
Hovin väitöskirjan keskeinen tutkimuskysymys on se, miten romanialaista kulttuuriperintöä käsitellään ja tuotetaan populaarikulttuuriin nojaavan Dracula-turismin kautta. Hovi kysyy myös, millaisia traditioita ja historiaa Dracula-turismissa tuodaan esiin ja miten niitä käytetään sen puitteissa. Tutkimuksen aineisto koostuu romanialaisten matkatoimistojen internetsivuista, tutkijan Romaniassa tekemistä haastatteluista sekä autoetnografisesta osallistumisesta ja reflektiosta. Metodologiseksi kehyksekseen Hovi mainitsee sosiaalisen konstruktionismin, intertekstuaalisuuden ja multimodaalisen diskurssianalyysin. Myös Laurin Hongon folkloreprosessin ajatus toimii työssä analyysityökaluna.
Tämän lisäksi Hovi kuljettaa työssä isoa määrää teoreettisia käsitteitä, jotka ovat varsin konventionaalisia turismia tarkastelevien tutkimusten puitteissa. Näitä ovat muun muassa keksityt traditiot (invented traditions), kulttuuriperintö (heritage), autenttisuus (authenticity), folklorismi (folklorismus), hybridisaatio (hybridisation) ja narratiivinen tila (narrative space). Hovilla on näin ollen käytössään koko paletti käsitteitä, joiden kautta on aiemminkin perinteentutkimuksen alalla sanallistettu populaarikulttuuriin ja turismiin liittyviä ilmiöitä. Toisaalta tämä kytkee tutkimuksen tiukasti aiempaan folkloristiseen tutkimukseen, toisaalta taas lukija jää kaipaamaan uusia näkökulmia ja avauksia mielenkiintoiseen aiheeseen. Osaa tästä teoreettisesta keskustelusta (lähinnä keksittyjä traditioita ja folkloreprosessia koskevaa) käytetään työssä hieman pureskelemattomina ja annettuina.
Hovi pyrkii ymmärtämään tutkimuskohdettaan monimuotoisena ja kontekstisidonnaisena prosessina, mutta silti välillä tekstissä on hieman anteeksipyytelevä sävy: tutkija ikään kuin haluaa todistella, että myös Dracula-turismi voi olla ”oikeaa” ja ”validia perinnettä”. Ehkä tämä kumpuaa Hovin valitsemasta tutkimuskäsitteistöstä: keksityn tradition kaltaiset näkökulmat ajavat tutkijan nopeasti kasvokkain erilaisten arvotuskysymysten kanssa. Toisaalta tällä on pohjansa myös aineistossa, sillä kuten Hovi toteaa, Romaniassa Dracula-turismia ei aina oteta vastaan vain positiivisena ilmiönä, vaan sillä on omat vastustajansa.
Työn teoreettiset kehykset eivät aina keskustele kovinkaan tiiviisti aineiston kanssa: Hovin tapa kirjoittaa koostuu teoreettisen keskustelun esittelystä ja lyhyehköstä reflektiosta suhteessa työn aiheeseen, mutta aineistoesimerkkejä olisin kaivannut lisää. Analyysi olisi saanut näin lisätasoja. Esimerkiksi Hovin tekemiä haastatteluja ei mainita työssä kovinkaan montaa kertaa, mikä on harmillista, sillä internetsivujen tekstien kanssa näistä olisi voinut rakentaa kiinnostavan dialogisen analyysin.
Folkloreprosessista ja autenttisuudesta
Lauri Hongon (1990) folkloreprosessin ajatus oli omalla sarallaan Suomessa ensimmäisiä avauksia ymmärtää ”perinteen uudelleentulemisia” jostakin muusta kuin folklorismin tai fakeloren näkökulmasta. Honko määritteli perinteellä olevan kaksi elämää, joista ensimmäinen sisältää perinteen olemuksen ”aidossa” ympäristössään ja toinen sen ”ylösnousemusta arkiston tai muun säilytyspaikan kätköstä” (Honko 1990, 104–113). Honko ymmärsi näiden kahden elämän suhteen muuntuva ja jatkuvana prosessina, jossa voi hänen mukaansa nähdä ainakin 22 erilaista kohtaa. Hovi käyttää Hongon teoreettista mallia ja toteaa Dracula-turismin sijoittuvan ”toisen elämän” kategoriaan. Hovi pyrkii yksinkertaistamaan Hongon yksityiskohtaista mallia, ja hänen mukaansa ”folkloreprosessi voidaan nähdä myös perinteen dynaamisena konstruktiona, prosessina, joka on alati muuttuvaa ja neuvoteltavissa olevaa” (s. 182–185, 203).
Hovi ei halua nähdä ensimmäistä ja toista elämää arvottavina kategorioina, mikä usein on laita esimerkiksi folklorismista puhuttaessa. Vaikka Honkokin oli samoilla linjoilla, on folkloreprosessi vahvasti kytkeytynyt folkloristiikan oppialan autenttisuuskeskusteluihin. Tätä asetelmaa Hovi ei juurikaan käy läpi: folkloreprosessin taustalla hahmottuva perusolemus on folkloren jakautuminen ”autenttiseen traditionaaliin” ja ”epäautenttiseen moderniin”, ja moderni nähdään tässä aiemmin mainitun vastakohtana (vrt. Anttonen 2005; Bendix 1997). Hongon malli onkin tästä syystä hivenen paradoksaalinen: toisaalta Honko pyrkii pääsemään asetelmasta eroon, mutta toisaalta lopputulos on autenttisuuskeskustelujen ristiaallokossa seilaava hybridi. Mielikuvat ”ensimmäisyydestä” ja ”toisuudesta” tukevat väistämättä tätä asetelmaa.
Hoville ”toisen elämän ideassa autenttisuuskysymykset jäävät taka-alalle, ja Dracula-turismin arvo folklorena voidaan näin ollen vahvistaa. Toista elämän ilmiöksi määriteltyä folklorea voidaan tutkia kokonaisuutena, epäreilusta autenttinen-originaali-asetelmasta vapaana muotona” (s. 203). Olen Hovin kanssa samaa mieltä tällaisten arvotusten epäreiluudesta, mutta folkloreprosessi ei analyyttisenä työkaluna mielestäni tue tarpeeksi näitä pyrkimyksiä. Folkloreprosessin kaltaisissa malleissa unohtuu usein aineiston ihmisten puhe, mielipiteet ja arviot omasta toiminnastaan.
Lähemmäksi aineiston ääniä Hovi pääsee autenttisuus-alaluvussaan, jossa hän huomioi autenttisuuden rakentuvan Dracula-turismin kentällä toimiville ihmisille monella tasolla. Hovi kiteyttää aineistonsa autenttisuudet turismitutkimukseen nojaten historialliseen ja koettuun aitouteen. Erityisesti jälkimmäinen on kiinnostava: tutkijan katse kohdistuu kentällä toimivien (esimerkiksi matkaajien) aitouden kokemuksiin, jotka rakentuvat suhteessa matkakohteeseen ja erityisesti sille asetettuihin ennakko-oletuksiin, joita turistilla on vaikkapa populaarikulttuurin tekstien perusteella. Niin sanotun historiallisen autenttisuuden – jolla Hovi tarkoittaa katkeamattomasta historiallisesta jatkumosta syntyvää aitoutta ja perinteentutkimuksen konventionaalista tapaa ymmärtää autenttisuus – roolia olisi mielestäni voinut pienentää tai ainakin tarkemmin argumentoida sen suhdetta aineistoon. Hovin linja luo historiallisen ja koetun autenttisuuden väliin hienoisen arvoasetelman. Hän toteaa, että ”turisteille kokemus voi olla autenttinen, vaikka paikka olisi monin tavoin epäautenttinen” (s. 175). Koska sana ”epäautenttinen” ei nouse tässä yhteydessä esiin aineistosta turistien käyttämänä terminä, implikoi sen käyttö tutkijan vaadetta historiallisesta autenttisuudesta. Tätä asetelmaa olisi mielestäni hyvä nykyisessä autenttisuustutkimuksessa reflektoida tarkemmin.
Lopuksi
Hovi päättää tutkimuksensa kulttuuriperintökeskusteluun ja toteaa, että kulttuuriperintö voidaan Dracula-turismin yhteydessä määritellä kolmitasoisesti. Ensinnäkin se on ylhäältä käsin määrättyä, toiseksi paikallista ja kolmanneksi vastustuksen muoto. Ylhäältä käsin Dracula-turismin ja kulttuuriperinnön leikkauspiste määrittyy lähinnä niillä turistikierroksilla, joissa Dracula-teemaan yhdistyy Romanian UNESCO-kohteissa vierailuja ja niihin liittyvää kulttuuriperintöpuhetta. Paikallistasolla romanialaista kulttuuriperintöä määritellään Hovin mukaan käyttämällä romanialaista folklorea Dracula-kierroksilla esimerkiksi liittämällä paikallistarinoita osaksi opastuksia. Vastustuksen välineeksi kulttuuriperintö otetaan silloin, kun Romaniaa ja romanialaista perinnettä halutaan määritellä muutenkin kuin pelkästään Dracula-ilmiön kautta.
Heritage Through Fiction on tematiikaltaan kiintoisa avaus. Turismianalyysia on erityisesti englanninkielisessä perinteen- ja kulttuuriperinnön tutkimuksessa paljon, mutta suomalaisessa folkloristiikassa alue on vielä varsin koskematon. Erityisesti kulttuuriperinnön rooli suhteessa populaarikulttuuriin ja tuotteistamiseen on Suomessa saanut vain vähän, jos ei lainkaan, huomiota (vrt. esim. Tuomi-Nikula & Haanpää & Kivilaakso 2013).
Olisi kiinnostavaa tietää, millaisen vastaanoton Hovin kirja saa Romaniassa. Tämänkaltainen tutkimus on varmastikin kohteessaan monelle merkityksellistä, ja enpä ihmettelisi, jos Romanian poliittiset päättäjät kiinnostuvat Hovin tutkimuksesta, sillä siinä käsitellään maan kansantaloudelle epäilemättä merkittäviä teemoja.
Kirjallisuus
Anttonen, Pertti 2005: Tradition Through Modernity. Helsinki: SKS.
Bendix, Regina 1997: In Search of Authenticity: The Formation of Folklore Studies. Madison: University of Wisconsin Press.
Honko, Lauri 1990: Folkloreprosessi. – Sananjalka 32: 93–121.
Tuomi-Nikula & Haanpää & Kivilaakso (toim.) 2013: Mitä on kulttuuriperintö? Helsinki: SKS.
Filosofian ja musiikin maisteri Heidi Haapoja tekee väitöskirjaa Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineessa kalevalamittaisesta runolaulusta nykykansanmusiikin kontekstissa.