Stepanova, Eila 2014: Seesjärveläisten itkijöiden rekisterit. Tutkimus äänellä itkemisen käytänteistä, teemoista ja käsitteistä. Kultaneito XIV. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura. 324 sivua.
Niina Hämäläinen
Missä määrin itkuvirsissä limittyvät henkilökohtainen ja yhteisöllinen? Miten kuulijat vaikuttuvat itkuesityksestä? Mitä itkujen sanat merkitsevät tai mitä niillä tehdään? Folkloristi Eila Stepanovan väitöskirja Seesjärveläisten itkijöiden itkurekistereitä. Tutkimus äänellä itkemisen käytänteistä, teemoista ja käsitteistä antaa vastauksia itkuvirsien kieleen, sisältöön ja esitykseen liittyviin kysymyksiin yksityiskohtaisesti ja monipolvisesti. Tutkimuksen kohteena ovat Seesjärven karjalankieliset itkuvirret ja niiden kieli. Aineistona ovat 58 itkijältä vuosina 1937−2007 tallennetut 446 itkuvirttä. Yksi itku on vuodelta 1871. Aineisto on muodostunut eri tutkijoiden keruiden kautta, mutta myös tutkijan itsensä luomana.
Tutkimus pyrkii vastaamaan aikaisempien tutkijoiden, Lauri Hongon (1974) ja Unelma Konkan (1968), esiin nostamiin kysymyksiin itkukieleen liittyvistä ongelmista. Vaikka itkuvirsiperinnettä on ansiokkaasti tutkittu (esim. Nenola 2002), ei itkujen keskeisestä ilmaisusta, itkukielestä, ole tehty uusia tutkimuksia. Stepanovan tutkimus on siten sekä tutkimustraditiota päivittävä että uudistava katsaus itkukielen merkityksiin ja käyttöön. Tämän vuoksi olisi ollut suotavaa, että kirjan päätösluvussa olisi palattu aikaisempien itkututkimusten kysymyksiin ja reflektoitu, miten käsillä oleva tutkimus onnistui (tai ei onnistunut) vastaamaan näiden haasteisiin.
Aineiston paikallisuus
Tutkimus liittyy myös paikallisuuden merkitystä perinteen ymmärtämisessä painottavaan tutkimustraditioon. Seesjärven itkuvirsien keruuhistoriassa ovat risteilleet suomalaiskansalliset, neuvostoaikaiset ja venäläiset tavoitteet. Joensuuta pohjoisempana, Vienan Karjalan ja Aunuksen välissä sijaitseva Seesjärven alue jäi 1900-luvun alussa kerääjien mielenkiinnon ulottumattomiin, vaikka alue oli tunnettu rikkaasta perinteestään. Karjalankielinen perinne ei kiinnostanut venäläisiä tutkijoita, ja suomalaisilla oli käsitys alueesta runoköyhänä. 1930-luvulla karjalaa äidinkielenään puhuvat neuvostokerääjät aloittivat keräystyön uudestaan. Myöhemmin neuvostoideologia väistyi itkuvirsilaulajia ja heidän kulttuuriaan kokonaisvaltaisemmin ymmärtävien tutkijoiden keruiden johdosta.
Stepanova on ollut luomassa laajaa aineistoa purkamalla ja litteroimalla aiemmin tutkimattomia itkuja sekä tekemällä kenttätyömatkoja alueelle. Aineistoksi on kertynyt myös kontekstuaalista tietoa itkuvirsien laulamisen tavoista, itkun äänistä ja oppimistilanteista. Aineistoesittelystä ei käy ilmi, kuinka monta itkua tutkija itse on nauhoittanut tai miten ne eroavat aikaisemmin tallennetusta aineistosta. Pientä kosmeettista hiontaa olisi voinut toteuttaa myös aineistoliitteessä (Liite 3), jotta luettelosta olisivat nousseet selkeästi esiin itkujen määrä ja luonne.
Leimallista koko aineistolle on se, että suurin osa itkijöistä on elänyt neuvostoaikana. Yhteiskunnallisista muutoksista ja eri kerääjistä huolimatta itkijät ovat Stepanovan mukaan pysyneet suhteellisen samanlaisina. Aineiston keruuseen ja luonteeseen vaikuttaneet historialliset kerrostumat ja yhteiskunnalliset muutokset olisivat vaatineet selkeästi oman lukunsa. Tiivis taitto ja pitkät kappaleet saavat lukijan aika ajoin uupumaan, kunnes eteen tulee yksi monista itkukielen piirteistä tai aineistoesimerkeistä, joiden kantamana lukeminen etenee. Kaikista aineistoesimerkeistä on Stepanovan laatimat suomenkieliset käännökset. Kuten monessa muussakin tutkimuksessa, myös tässä asiasanaluettelo olisi antanut kokonaisuudelle ryhdikkyyttä.
Käsitteitä
Tutkimus jakautuu kahdeksaan lukuun, joista luvut 4−7 erittelevät ja analysoivat itkurekisterin eri ulottuvuuksia: kielellisiä, temaattisia, myyttisiä ja yksilöllisiä piirteitä. Stepanova lähestyy itkukieltä yhteisöllisenä ja henkilökohtaisena poeettisena rekisterinä. Alun perin lingvistisen kielentutkimuksen käsitteessä korostuu sosiaalisten tilanteiden vaikutus kielenkäyttöön. Folkloristit ovat ottaneet omakseen John Miles Foleyn käyttämän rekisteri-termin, joka painottaa sekä kielellisiä että kielenulkoisia piirteitä ja merkityksiä kielenkäytön toistuvissa tilanteissa (esim. Kallio 2013). Foleya seuraten Stepanova hyödyntää rekisterin rinnalla tilannekohtaisuutta korostavaa esitysareenan käsitettä. Rekisteri aktuaalistuu ja muotoutuu esitysareenan mahdollisuuksien ja rajoitteiden puitteissa. Näin tutkimuksen kysymyksenasettelussa painottuvat dynaamisuus ja vuorovaikutus.
Rekisterin käyttö läpäisee monitahoisesti aineiston luentaa ja toimii hyvin itkukielen analyysissä. Sen sijaan rekisteriä luonnehtiva teoreettinen käsite sanan voima (word power) jää irralliseksi. Sanan voimalla Foley tarkoittaa perinteen merkityksiä ja niiden aktuaalistumista esityksessä. Sanan voima sisältää monimielisesti itkuesityksen aikana aktuaalistuvia ja välitettyjä arvoja, viittauksia ja merkityksiä. Stepanova viittaa suomalaiseen sanan voima -keskusteluun, joka on lähinnä tukeutunut J. L. Austinin puheaktiteorian sanojen performativiisuuteen, sekä Frogin edelleen kehittelemään sanojen erilaisten voimien, kuten ekspressiivisten ja narratiivisten voimien, vuorovaikutukseen ja jännitykseen esitystilanteessa. Itkujen sanan voima on Stepanovan mukaan yhdistelmä myyttisen tiedon ja ekspressiivisen tunteen välistä sidosta, joka toteutuu esitysareenan kehyksessä. Ajatus sopii itkuvirsiin, joiden yhtenä tarkoituksena on tehdä asioita, kuten saattaa vainaja turvallisesti tuonpuoleiseen tai välittää tietoa eri ihmisryhmien välillä (esim. s. 188). Tätä sidosta ei kuitenkaan viedä täysin systemaattisesti analyysiin saakka.
Tutkimuksessa on myös muita teoreettisia käsitteitä, jotka eivät välttämättä palvele analyysia. Yksi tällainen on esimerkiksi formulainen sekvenssi, joka viittaa itkuvirsien formulaiseen sanastoon. Formulan sijaan Stepanova käyttää formulaista sekvenssiä, joka luonnehtii formulaa osuvammin itkuvirsien polveilevaa, sarjamaista esitystyyliä. Tutkimusnäkökulmasta riippuen formulan käsitteeseen on ladattu monenlaisia, usein toisistaan poikkeavia määritelmiä. Tämä näkyy myös Stepanovan tutkimuksessa. Vaikka formulaista sekvenssiä käytetään analyysissa ja se on tältä osin perusteltu, käsite jää abstraktiksi ja vaikeasti avautuvaksi (esim. s. 40). Stepanovan analyysi toimii pätevästi ilman koukeroisia käsitevälineitäkin. Tutkimuksen mielenkiintoisinta antia ovat itkurekisterin kielen yksityiskohtainen analyyttinen esittely luvussa ”Seesjärven alueen itkurekisteri” sekä rekisteriin liittyvien yksilöllisten valintojen, itkijöiden idiolektien, tarkastelu.
Naisten ja tunteiden rekisteri
Itkukieli on naisten kieltä. Itkut ovat iäkkäiden, elämänkokemusta omaavien naisten esittämää ja ylläpitämää perinnettä. Onko itkuperinteen omaksuminen mahdollista ilman vaikeita elämänkokemuksia? Itkut välittävät pääasiassa surun ja murheen tunteita, mutta miten itkukieli, laulettu poeettinen runokieli, eroaa toisesta naisten suosimasta lajista, lyyrisestä laulusta? Myös lyyriset huolilaulut ovat murheen tunteellisia ja henkilökohtaisia esityksiä, ja ne omaksuttiin ”kovan elämän” oppina. Kahden eri perinnelajin välisyyttä kosketellaan luvussa, jossa käsitellään itkujen yleisiä teemoja. Kokonaan toisen tutkimuksen aihe olisi selvittää, millaisessa suhteessa itkuvirsirekisteri on muihin rekistereihin. Esimerkiksi omistusmuodon käyttö tai surun ekspressiivisyys eivät liity vain itkuvirsiin tai murheen esittämiseen.
”Seesjärveläisten itkijöiden keskuudessa yleisen käsityksen mukaan itkuvirsiä esitettäessä nimenomaan täytyy apeutua” (s. 98). Surun ja murheen tunteisiin syventyminen ja niiden esittäminen oli kriteeri, jolla itkeminen erottui laulamisesta. Tutkimuksessa korostuukin itkuvirteen olennaisesti kietoutuva surun tunne ja sen äänellinen esittäminen. Itkijän apeutuminen oli hyvän esityksen edellytys, mutta apeutumisen liiallisella syvyydellä saattoi olla myös päinvastainen vaikutus. Yksi tutkimuksessa esiin nostetuista itkijöistä, Fedosja Fedotova, kommentoi olevansa itkijänä ”heikko” eli apeutuvansa liian helposti (s. 250). Stepanovan mukaan tämä oli kenties syy siihen, että itkijä halusi itkemisen sijaan sanella itkut kerääjälle.
Vaikka tutkimuksessa käsitellään yllättävän niukasti itkujen tunteita – sekä surun kokemusta että sen esittämistä – kulkevat tunteet tekstissä mukana, paikoin eksplisiittisesti, useimmiten itkun olemukseen kuuluvina luonnollisina piirteinä. Äänellä esittäminen ja itkujen äänimaisema saavat oman, ansiokkaan lukunsa. Itkujen äänet kiehtovat ja häiritsevät. Varhaiset mieskerääjät eivät kärsineet kuunnella itkuja ja oudoksuivat itkemiseen liittyviä kovia ääniä ja ruumiillisia piirteitä. Tässä kohtaa olisi voinut myös pohtia itkun tunne-esityksen hallintaa, apeutumisen tasoa, ja hallinnan vaikutusta esitysareenaan. Miksi itkijä ei saanut apeutua liikaa? Millaisia kulttuurisia, sosiaalisia ja kielellisiä sääntöjä apeutumisen syvyyteen liittyi? Millaisia seuraamuksia liiallisesta surun esittämisestä olisi saattanut olla itkulle, sen kielelle, yleisölle tai itkuesitykselle? Eikö itkuissa ole murheen lisäksi esillä myös muita tunnetiloja, kuten kaipuuta ja aggressiivisuutta? Entä kuulijoiden tunteet? Näihin muihin tunteisiin Stepanova viittaa muun muassa esitellessään Maura-nimisen itkijän poikkeuksellista kuolinitkua anopilleen. Itkussa miniä sanoutuu irti lempeästä ja kunnioittavasta itkurekisteristä, ja sen sijaan, esityksen kehyksessä, moittii ja pilkkaa vainajaa. Myös muiden naurureaktiot ovat rekisterin vastaisia.
Myyttinen ja sosiaalinen rekisteri
Itkut ovat rituaalisesti säädeltyä, kollektiivista surun esitystä. Näytelmä on tarkoin mietitty itkijän noudattaessa rekisterin säännönmukaisia ja traditionaalisia piirteitä. Itkut liittyvät muutokseen. Niiden avulla paitsi esitetään muutos hyväksyttävällä tavalla myös autetaan muutoksen kohteeksi joutuneita sopeutumaan outoon ja uuteen tilanteeseen. Yksi tutkimuksen luvuista, ”Itkujen myyttiset käsitteet”, tarkastelee itkuihin olennaisesti liittyvää myyttistä puolta, kommunikointia tämän maailman ja tuonpuoleisen välillä. Myyttinen rekisteri toimii yhteydessä kansanuskoon, ja sitä voisi nimittää myös uskonnolliseksi rekisteriksi. Erityisesti kuolinitkut ovat myyttisen tiedon kantajia ja välittäjiä. Voidaan myös ajatella, että muutos sinänsä on jonkinasteista kuolemista. Siten itkujen viesti suuntautuu aina myös tuonpuoleiseen ja on luonteeltaan myyttistä.
Tämän- ja tuonpuoleisen lisäksi itkijä oli välittäjä eri ihmisryhmien välillä. Sosiaalisena rekisterinä itkuvirret olivat alttiita yleisön reaktioille ja liiallinen apeutuminen saattoi herättää kuulijoissa vastalauseita. Sosiaalinen kontrolli ei kuitenkaan vaikuta itkujen nykykontekstissa. Moderni itkuvirsiperinne, jota esimerkiksi Äänellä itkijät -yhdistys edustaa, on vapaa esitysareenan yleisön vaatimuksista ja oletuksista. Nyky-yleisö ei jaa itkijän kanssa perinteisen itkukielen ja merkitysten maailmaa.
Vaikka itkujen suhdetta moderniin itkuperinteeseen ei Stepanovan tutkimuksessa pohditakaan, tulee perinteen ja nykyisyyden suhde tutkimusaineiston kerrostumien kautta esiin. Laajimman tallennetun itkurepertuaarin omaava itkijä, Praskovja Saveljeva, varmisti matkansa tuonpuoleiseen. Hän esitti ennakolta itkut omiin hautajaisiinsa arvellen, ettei hänen jälkeensä olisi ketään jatkamassa perinnettä.
Itkijöiden rekisterit
Ortodoksinen uskonto säilytti itkuperinnettä, mutta se ei selitä itkujen omaksumista ja välittämistä. Itkujen sisäistäminen ja uudistaminen on lopulta kiinni yksilöllisistä itkijöistä. Tämä tulee myös yllättävällä tavalla esiin Stepanovan kuvaillessa Polinan Loskinan itkua, joka näyttää itkulta mutta jossa on rekisterin vastaisia ilmauksia ja piilonimityksiä. Itkuista tunnettuun Prokkol’an kylään naitu Polina omaksui itkut jäljittelemällä niiden sisältöä ja ulkomuotoa, mutta ei kyennyt ulkopuolisena omaksumaan perinteen syvempiä viittaussuhteita. Itkuperinnettä tuntevalle Polinan itku saattoi olla ”väärä”, mutta itkijälle itselleen se oli tosi ja merkityksellinen. Itkurekisterin voima piileekin kulttuurisidonnaisessa ja yksilöllisessä vuorovaikutuksessa. Merkittäviä ovat tutkimuksen lopulla esiteltävien seitsemän itkijän esitykset ja heidän henkilökohtaiset valintansa esitysareenalla. Tämän vuoksi tutkimuksen nimi painottaa itkijöiden (ei itkujen) rekistereitä.
Lopuksi
Tutkimuksen tekijän äiti, itkuvirsitutkija Alexandra Stepanova, on Eila Stepanovan kanssatutkija ja vahvasti läsnä väitöstutkimuksessa. Vaikka Eila Stepanova toteaa vastaavansa tutkimuksellaan Lauri Hongon ja Unelma Konkan itkututkimuksiin, vastaa hän ennen kaikkea äitinsä työhön ja on sen määrätietoinen jatkaja. Stepanovan seuraava projekti, koko itämerensuomalaisen itkuperinteen vertailu venäläiseen ja balttilaiseen itkuperinteeseen sekä venäläiseen runouteen, on sekin varsin kunnianhimoinen.
Kokonaisuudessaan Stepanovan tutkimus on lukijan tiedonhalua palkitsevaa ja uusia näkökulmia itkukieleen avaavaa luettavaa. Väitöskirja kuvaa syvällisesti itkukielen pysyviä ja tilannekohtaisia piirteitä tarjoten samalla uudenlaista ymmärrystä niin karjalankielisestä itkuaineistosta, venäläisestä tutkimuksesta kuin neuvostoajan itkuvirsiperinteestä ja sen keruusta.
Kirjallisuus
Honko, Lauri 1974: Itämerensuomalaisen itkuvirsirunouden tutkimus. − Pertti Virtaranta (toim.), Sampo ei sanoja puutu. Matti Kuusen juhlakirja. Porvoo: WSOY. 112−131.
Kallio, Kati 2013: Laulamisen tapoja. Esitysareena, rekisteri ja paikallinen laji länsi-inkeriläisessä kalevalamittaisessa runossa. Helsingin yliopisto.
Konkka, Unelma 1968: Karjalaisen itkuvirsirunouden tutkimuksen ongelmia. − Virittäjä 2: 175−81.
Nenola, Aili 2002: Inkerin itkuvirret. Ingrian Laments. Helsinki: SKS, FLS.
FT Niina Hämäläinen tekee post doc -tutkimusta kansalyriikan keruu- ja julkaisutavoista Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla.