Lehtonen, Mikko 2014: Maa-ilma. Materiaalisen kulttuuriteorian lähtökohtia. Tampere: Vastapaino. 432 sivua.
Taija Kaarlenkaski
Kulttuurintutkimuksen monitoimimies, Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen on kirjoittanut ajankohtaisen teoksen materiaalisuutta korostavan lähestymistavan mahdollisuuksista kulttuurintutkimuksessa. Niin sanottu uusmaterialismi, ruumiillisuuden tutkimus ja posthumanismi ovat viime aikoina haastaneet kulttuurintutkijoita ja muita ihmistieteilijöitä paneutumaan erilaisiin aineellisiin ilmiöihin ja ottamaan myös ei-inhimillisiä toimijoita tarkastelun kohteiksi (Blackman 2008; Nieminen ym. 2011; Lummaa & Rojola 2014). Lehtosen teos pohjautuu näihin keskusteluihin monin tavoin, mutta se myös vie niitä eteenpäin.
Kuten Lehtonen itsekin kirjan saatesanoissaan huomauttaa, Maa-ilma-nimisen kirjan kirjoittaminen saattaa tuntua suuruudenhullulta hankkeelta. Sanaleikki paljastaa kuitenkin teoksen olennaisen ytimen: ympäristössämme maa ja ilma, aineellinen ja henkinen, luonto ja kulttuuri, sulautuvat jatkuvasti erottamattomasti yhteen. Lehtonen asettaa tavoitteekseen ”pohtia sitä, kuinka kulttuuri on materiaalista ja miten materiaalisen merkitykset osallistuvat ihmisten maailmassa olemiseen” (s. 11). Kirja jakautuu neljään päälukuun, jotka nekin on nimetty ytimekkäästi mutta laajasti: Maa, Ihmiset, Suhteet ja Ilma. Alalukujen otsikoita puolestaan ovat muun muassa Luonto, Oleminen, Ruumiit, Symbolit, Valta, Yhteiskunta ja Kulttuuri. Pelkästään sisällysluettelon silmäily siis paljastaa, että teoksessa ollaan varsin perustavanlaatuisten kysymysten äärellä. On selvää, että koska kohteena ovat näin moninaiset ilmiöt, tarkastelu on monitieteistä. Kirjassa operoidaan esimerkiksi antropologian, filosofian, politiikantutkimuksen, taloustieteen ja sosiologian alueilla. Lehtonen määritteleekin teoksensa perinteisen tutkimuksen sijasta kulttuuriteoreettiseksi puheenvuoroksi.
Möbiuksen nauha eli kaikki liittyy kaikkeen
Maa-ilman keskeinen symboli, joka esiintyy myös kirjan kannessa, on Möbiuksen nauha. Se on muodostettu siten, että nauhan toinen pää on käännetty ympäri ja päät on sen jälkeen liitetty yhteen. Lopputuloksesta on mahdotonta sanoa, mikä nauhassa on sisä- ja mikä ulkopuolta. Möbiuksen nauhalla Lehtonen kuvaa sitä, miten esimerkiksi luontoa ja kulttuuria ei voi erottaa toisistaan vaan ne rakentavat kaiken aikaa toinen toisiaan. Yksi kirjan keskeisistä tavoitteista onkin purkaa länsimaisessa kulttuurissa edelleen vaikuttavia vastakkainasetteluja, joiden juuret usein paikannetaan filosofi René Descartesin ajatteluun. Varsinkin kirjan alkupuolella tätä perusteesiä luonnon ja kulttuurin ja henkisen ja materiaalisen yhteenkietoutuneisuudesta alleviivataan ja toistetaan usein. Ajoittain tuntuu jopa siltä, että asia tulisi selväksi vähemmälläkin vakuuttelulla.
Myös ruumiillisuus ja henkisyys, samoin kuin artefaktit ja symbolit nähdään toistensa erottamattomina osina. Lehtonen kirjoittaa: ”ruumis ja henki eivät ole toisistaan erillisiä olioita, vaan pikemminkin erilaisia tapoja, joilla kuvataan yhtä ja samaa ihmisoliota, yhtä ja samaa prosessia, jossa ihmiset ovat kanssakäymisessä ympäristönsä kanssa” (s. 87). Samaan tapaan ihmisten muokkaamat esineet, artefaktit, tulisi nähdä osana ihmisen kanssakäymistä luonnon ja toisten ihmisten kanssa. Lehtosen mukaan myös symbolit ovat artefakteja: ”Koskaan ne eivät ole puhdasta henkeä, vaan kahdella tavalla aina osa materiaalista maailmaa: ensinnäkin symbolit osallistuvat materiaalisen maailman tuottamiseen, ja toiseksi symbolit ovat itse aina materiaalisessa muodossa” (s. 152). Niin artefaktien kuin symbolienkin avulla ihmiset pitävät yllä suhteitaan maailmaan. Yhteenkietoutuneisuus korostuu myös käsiteltäessä aikaa ja tilaa, jotka Lehtonen esittää toisiinsa kytkeytyvinä suhteina. Samoin talouden, politiikan ja kulttuurin erottaminen omiksi sfääreikseen osoitetaan keinotekoiseksi. Näin teoksen punaiseksi langaksi muodostuu näkemys maailmasta suhdekimppuna, jossa kaikki liittyy kaikkeen.
Lehtonen perustelee näkemyksensä vakuuttavasti käyttäen hyväkseen laaja-alaisesti eri alojen tutkimuksia. Johdannossa hän mainitsee ohjenuorakseen radikaalin kontekstualismin, jonka pyrkimyksenä on mahdollisimman syvälle merkitysten juuriin meneminen. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lähes kaikkien keskeisten termien etymologia selvitetään, tyypillisesti klassisen kreikan tai latinan kantasanaan ja sen osasiin saakka. Tekstiä elävöittävät myös usein hauskat elävästä elämästä poimitut esimerkit, jotka sopivat hyvin teoksen ”maailmallisuuteen”.
Yhteiskunnallisia kannanottoja
Käsitellessään valtaa, taloutta ja politiikkaa Lehtonen on avoimen yhteiskunnallinen. Hän nojautuukin paljolti birminghamilaiseen kulttuurintutkimuksen traditioon, jolla on ollut vahva yhteiskunnallinen kytkös. Keskeisiä tämän suuntauksen teoreetikkoja, joiden ajatteluun kirjassa toistuvasti viitataan, ovat esimerkiksi Stuart Hall ja Lawrence Grossberg. Ei jää epäselväksi, että Lehtonen ei pidä nykyisiä länsimaisia yhteiskuntia ihmiskunnan kehityksen huippuna. Erityisen kriittisesti hän suhtautuu liberalismin yksilökeskeisyyteen ja huomauttaa, että länsimaisten ihmisten voi olla vaikea huomata, miten monenlaisin sitein he kytkeytyvät toisiin ihmisiin ja yhteisöllisiin rakenteisiin, ”kun kaikista tuuteista toitotetaan, kuinka vapaita he ovat” (s. 224). Lehtonen huomauttaakin, että yhteiskunnat perustuvat yksilöiden sijaan ”ihmisten, ihmisryhmien ja erilaisten käytäntöjen ja instituutioiden keskinäisille suhteille” (s. 256). Myös talouden valtaa ja ensisijaiseksi asettamista kritisoidaan kirjassa ahkerasti, mikä ei toki ole kulttuurintutkijalta yllättävää.
Kulttuurintutkimuksen yhteiskunnallisena tehtävänä Lehtonen näkee talouden, politiikan ja kulttuurin erottamiseen liittyvän sfääriajattelun purkamisen. Tähän liittyviä käytänteitä ja käsitteitä tulisi tarkastella kriittisesti ja selvittää, kuinka niitä tuotetaan, eikä ottaa niitä annettuina. Myös kulttuuri itsessään on kulttuurintutkijoille metateoreettinen käsite, joka on selitettävä aina uudelleen. Näkemys siitä, että ”[k]ulttuurintutkimuksen tiedonintressejä ja esityslistoja eivät määrää taloudellisen tai poliittisen hyödyn tavoittelu” (s. 343) kuulostaa tosin jopa hieman idealistiselta.
Maa-ilman anti perinnetieteille
Kirjoittaessaan valtasuhteista, hegemoniasta ja Antonio Gramscin terveen järjen käsitteestä Lehtonen tulee kiinnostavalla tavalla sivunneeksi myös kansanperinnettä: ”Terve järki sijaitsee näin jossain tieteen, filosofian ja kansanperinteen välisessä maastossa. Se tuottaa tulevaisuuden kansanperinnettä, jollekin ajalle ja paikalle ominaisen populaarin tiedon suhteellisen vakiintuneita muotoja.” (s. 237.) Käsitys perinteestä populaarin tiedon muotona kuulunee myös perinteentutkijoiden yhteisymmärrykseen. Lehtosen käsittelemän kulttuurintutkimuksen voi myös nähdä perinteentutkimuksen ja folkloristiikan lähialana ja vaikutteiden antajana (ks. Knuuttila 2013, 58). Tästä näkökulmasta teoksen loppupuolella esitetyt kulttuurintutkimuksen suuntaviivat ovat kiinnostavia myös perinnetieteille. Lehtonen korostaa, että kulttuuristen ilmiöiden ymmärtämiseksi on tarkasteltava niiden yhteyksiä ”kaikkeen muuhun” (s. 305). Tällä hän tarkoittaa esimerkiksi ruumiillisia kokemuksia ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Kirjan eräänlaiseksi lopputulemaksi voi nostaa toteamuksen ”[k]ulttuurintutkimus ei niinkään tutki kulttuuria kuin tutkii maailmaa kulttuurin kanssa” (s. 332). Hyvä esimerkki tällaisesta lähestymistavasta on Seppo Knuuttilan ja Ulla Pielan toimittama tuore Ympäristömytologia-teos (2014), jossa ympäristöhavaintojen, kokemusten ja myyttisen ajattelun suhdetta tarkastellaan monista näkökulmista.
Mikko Lehtosen julkaisuluettelo on hengästyttävän pitkä ja alun perin vuonna 1996 ilmestynyt Merkitysten maailma on viidellä painoksellaan noussut suorastaan kulttuurintutkimuksen menestysteokseksi. Myös Maa-ilmalle on helppo povata paikkaa lukuisien tulevien julkaisujen lähdeluetteloissa. Kirjan suurin ansio on se, että se tuo yksien kansien väliin monien alojen tutkimusta ja suodattaa niistä kokonaisnäkemyksen, joka on varsin helposti sulavassa muodossa. Aivan ensimmäisen vuoden opiskelijoille teosta ei kuitenkaan voi välttämättä suositella, sillä se edellyttää perustietoja tieteen historiasta ja erilaisista teoriaperinteistä. Laaja-alaisuudessaan se toimii myös johdatuksena moniin teoreettisiin keskusteluihin ja ohjaa kiinnostuneet alkuperäislähteiden äärelle. Vaikka kirjassa pohditaan paljon sitä, mitä kulttuurintutkimus on ja mitä sen tulisi olla, metodologisia neuvoja käytännön tutkimustyöhön siitä on turha etsiä. Lehtonen huomauttaakin kirjan lopussa, että konkreettiset analyysit ovat toisen kirjan tehtävä. Teoreettisena puheenvuorona Maa-ilma on innostava ja ajatuksia herättävä, ja uskon sen kuluvan niin aloittelevien kuin varttuneempienkin tutkijoiden käsissä.
Kirjallisuus
Blackman, Lisa 2008: The Body. The Key Concepts. Oxford: Berg.
Knuuttila, Seppo 2013: Perinteentutkimuksen paikka 2012. – Kulttuurintutkimus 30(1): 53–58.
Knuuttila, Seppo & Piela, Ulla (toim.) 2014: Ympäristömytologia. Helsinki: SKS.
Lehtonen, Mikko 2004: Merkitysten maailma. Kulttuurisen tekstintutkimuksen lähtökohtia. Tampere: Vastapaino. [1996]
Lummaa, Karoliina & Rojola, Lea (toim.) 2014: Posthumanismi. Turku: Eetos.
Nieminen, Aila, Olsson, Pia, Ruotsala, Helena & Siivonen, Katriina (toim.) 2011: Aineen taikaa. Näkyvän ja näkymättömän kulttuurin jäljillä. Helsinki: SKS.
Filosofian tohtori Taija Kaarlenkaski toimii perinteentutkimuksen post doc -tutkijana Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa ja tutkii inhimillisten ja ei-inhimillisten olentojen suhteita.