Saarikoski, Helena (toim.) 2014: Silloin tanssittiin tangoa. Tanssikansan kertomaa 1900-luvulta. Helsinki: Kulttuuriosuuskunta Partuuna. 336 sivua.
Anna Kinnunen
”Tango kuuluu kaikille. Mökin muorille ja herroille.” Nämä tangomarkkinoiden 30-vuotisjuhlatangon sanat tulivat toistuvasti mieleeni lukiessani kulttuurintutkija Helena Saarikosken toimittamaa teosta Silloin tanssittiin tangoa. Tanssikansan kertomaa 1900-luvulta (2014). Saarikoski on valikoinut ja toimittanut teokseen yhdeksisenkymmentä tekstiä Museoviraston kansatieteen toimiston vuonna 1991 järjestämästä Lavatanssit-keruukilpailun aineistosta. Teksteissä useimmiten nuoruuteensa ajoittuvaa tansseissa käyntiään muistelevat ihmiset edustavat miltei kaikkia kansankerroksia. He ovat niin maaseudun pientilallisten poikia ja tyttäriä kuin maaseudulla kesiään viettäneitä kaupunkilaisia, suomenruotsalaisia ja vauraiden maatilojen jälkikasvuakin. Heitä kaikkia yhdistää kokemus tanssimisen merkityksellisyydestä joko kertojan itsensä tai vähintäänkin oman lähipiirin ja ikäpolven enemmistön edustajien nuoruudessa.
Tanssimuistojen ohella Silloin tanssittiin tangoa sisältää Saarikosken laatimat alku- ja jälkisanat, kerronnassa esiintyviä tanssilajeja, muusikoita ja musiikkikappaleita koskevat nimihakemistot sekä kyselyn, johon tekstit on alun perin lähetetty vastauksina. Teos on Saarikosken itsensä sanoin eräänlainen välitulos tai -etappi koskien hänen samaa aineistoa tarkastelevaa tutkimusprojektiansa. Tanssimuistoille runsaasti tilaa antavan aineistojulkaisun laatimiseen Saarikoskea on ajanut tunne siitä, että lavantanssiaineisto on etnografisesti ja esteettisesti liian arvokas esitettäväksi vain lyhyinä katkelmina tutkimustekstin lomassa. Kyseisille lavatanssikeruun vastauksille ei ole aikaisemmin annettu tilaa vastaavassa laajuudessa. Myös populaarien paritanssien, tanssimisen ja tanssijoiden tutkimus on ollut niukkaa tarkastelun keskittyessä usein esimerkiksi tanssimusiikkiin ja tanssitilaisuuksien pääesiintyjiksi koettuihin muusikoihin. Saarikosken teoksessa pääosassa ovat tavalliset ihmiset, maallikkotanssijat, joiden kokemukset ja kerronnan teos nostaa parrasvaloihin.
Muistoja pölyisistä latotansseista diskojen neonvaloihin
Teoksen sisältämät muistelut ajoittuvat noin 1920–1970-luvuille. Kertojat kuvailevat tansseihin valmistautumista, tanssimatkoja, itse tanssimista sekä muita tanssipaikalla ja sieltä kotiin palattaessa tapahtuneita asioita. Saarikoski on ryhmitellyt tekstit muutaman karkeasti ajallisen periodin avulla. Osiossa ”Kylätanssien aikaan” muistot kurottuvat 1900-luvun alkuvuosikymmeniin. Niissä liikutaan talkoilla tehtyjen maalaistöiden päätteeksi riihissä tai heinäladoissa järjestetyissä tansseissa, joista väki palasi erään kertojan mukaan kasvot ja kesäleningit pölyisinä (s. 21). Osiossa ”Seurantalojen ja tanssiorkestereiden aikaan” kertojien nuoruus ja tansseissa käynti ajoittuvat sotia edeltävään aikaan, pääasiassa 1930-luvulle. Vaikka kerronta on henkilökohtaista ja ainutkertaista, ajan yhteiskunnallinen kehitys ja ilmapiiri lyövät erityisesti tätä aikakautta koskevista muistoista voimakkaasti läpi. Eräs kertoja muistelee nähneensä elämänsä ensimmäisen ”automopiilin” tanssimatkallaan (s. 48), ja eräs toinen taas kertoo käyttäneensä tansseissa pussihousuja, joita työväentaustaiset aikalaiset nimittivät ”lahtarin housuiksi” (s. 108). ”Sota-ajan nuoret” -osiossa esille nousee muun muassa sodanaikainen tanssikielto, jota nuoruus ja voimakas halu tanssia saivat uhmaamaan. ”Paritanssien huumaa” -otsikon alla muistoissa kuljetaan sodanjälkeisten vuosien ja tanssikiellon kumoamisen aikaisesta tanssihuumasta 1970-luvulle ja lavatanssikulttuurin hiipumiseen. Lavojen sijasta tanssiminen siirtyi fyysisenä tapahtumana yhä useammin ravintoloihin, ja perinteiset tanssiotteessa tanssittavat valssit ja tangot saivat kilpailijoikseen otteetta tanssittavan rock- ja diskomusiikin tahtiin hytkyttelyn. Tämä tanssikulttuurin murroskausi heijastuu teoksen viimeisistä teksteistä, jotka Saarikoski on järjestänyt osioon ”Rockin ja diskon aika”.
Kerronnasta on nähtävissä tansseihin ja tanssimiseen usein liitetty epäilyttävyys ja potentiaalinen turmiollisuus. Osittain teeman yleisyys lienee seurausta siitä, että teoksen loppuliitteestä löytyvän keruukyselyn perusteella esimerkiksi kertojan vanhempien mahdollista paheksuntaa tanssimista kohtaan tiedusteltiin hyvinkin suorasti. Lukijana huomioni kiinnittyi erityisesti eräänlaiseksi varoitusloreksi tulkitsemaani kerrontaan, jossa kertojat muistelevat kieltäytyneensä tanssimasta tai lopettaneensa tanssiharrastuksensa heti alkuunsa jonkin tietyn, varoittavaksi koetun tapauksen vuoksi. Eräs kertoja muistelee, miten hän kerran lapsuudessaan meni navettaan valkoisiin pukeutuneena, jolloin karjanhoitoapulainen sieppasi hänet tanssiin. Kertoja kaatui, ja valkoinen mekko likaantui. Silloin kertoja muistelee päättäneensä, että hän ei tanssisi enää koskaan, sillä ”jos se likaa sisintä niin kuin ulkoakin” (s. 41). Tanssin yhdistäminen syntiin ja sen taustalla vaikuttanut ajatus fyysisestä läheisyydestä ja seksuaalisuudesta ilmenee kerronnassa kuitenkin vain epäluuloina ja uskomuksina. Konkreettisesti tanssiminen kuvataan lähes poikkeuksetta kohteliaaksi, tarkkojen kirjoittamattomien käyttäytymissääntöjen ohjaamaksi tapahtumaksi, jonka useimmat kertojat mieltävät miellyttäväksi liikuntamuodoksi ja nuoruusaikojensa ainoaksi sosiaaliseksi vapaa-ajanviettotavaksi.
Lukiessani jopa hämmästelin sitä, miten ja miksi kerronnasta puuttuvat miltei täysin kuvaukset tanssimisen fyysisestä läheisyydestä ja mahdollisista kielteisinä pidetyistä tunteista ja kokemuksista, kuten tanssikumppanin hienhajusta tai muusta epämiellyttävyydestä, oman tanssitaidon rajoista, epäonnistumisista, häpeästä ja torjutuksi tulemisista. Yksi kertoja mainitsee tansseihin liittyneen myös paljon pahaa, itkuja ja syyllisyyttä (s. 262), mutta hänkään ei pysähdy muistelemaan aihetta tarkemmin. Pari kertojaa taas kuvaa tanssipaikkojen kirjoittamatonta sääntöä, jonka mukaan niin kutsutut kermat, eli naiset jotka kokivat itsensä syntyperänsä, koulutuksensa tai varallisuutensa vuoksi muita paremmiksi, oleskelivat tanssipaikalla omalla, tietyllä alueellaan, jonne tavallisten tyttöjen ei sopinut mennä (s. 251; ks. myös s. 120, 123, 154). Mahdollisesta kateudesta ja naisten keskinäisestä sosiaalisesta kilpailusta ei näissäkään muistoissa kerrota. Yhtenä syynä taustalla vaikuttanee nostalgia, jossa kertojan oma nuoruus näyttäytyy kerrontahetkellä nykyistä parempana, nyt jo kadonneena aikana. Kerronnan kaihonsekainen tunnelma ja luonnon äärellä usein sijainneiden tanssilavojen ja itse tanssimisen koettu kauneus välittyvät teoksen tyylikkäistä, mustavalkoisista kansista, joissa tanssipari nojautuu toisiinsa taustanaan rantakoivut ja kesäyön aurinko.
Teokseen valikoidut tekstit eivät ole kirjassa täysin samassa muodossa, jossa niiden kirjoittajat ovat laatineet ne keruukilpailun vastauksina. Saarikoski kertoo editoineensa tekstejä ja niiden osia esimerkiksi virkkeiden ja kappaleiden järjestystä muuttamalla. Alkuperäisaineistoa tuntemattomalle lukijalle toimitustyö näkyy lähinnä muutamina hakasulkeisiin lisättyinä täydennyksinä ja tekstien otsikoina, jotka ovat Saarikosken itsensä valitsemia, kustakin tekstistä poimittuja aineistokatkelmia. Otsikko vihjaa tekstin sisällöstä ja sävystä, mutta muita lukemista ohjaavia tietoja, kuten kirjoittajan sukupuolta, Saarikoski ei ilmoita. Lukiessani tulin muutaman kerran yllätetyksi, kun jokin kerronnan yksityiskohta lopulta paljastikin alun perin naiseksi hahmottamani kertojan mieheksi tai päinvastoin. Jouduin palaamaan tekstissä taaksepäin, usein aivan alkuun saakka, sillä kerronta sai hyvinkin erilaisia merkityksiä riippuen siitä, tunsinko lukijana kommunikoivani mies- vai naispuolisen kertojan kanssa. Koin tämän lukukokemustani jossain määrin häiritseväksi tekijäksi, mutta teoksen jälkisanoissa Saarikoski on perustellut ratkaisuaan mielenkiintoisesti. Hän on halunnut jättää kertojan itsensä varaan sen, missä määrin ja millä tavalla esimerkiksi iästä, sukupolvesta ja sukupuolesta tehdään tekstissä selkoa. Sen sijaan on tutkijan mahdollisuus ja tehtävä tarkastella sitä, millaisin keinoin kerronnassa tuotetaan sukupuolta ja muita kertojan identiteetin aspekteja. Minut valinta jättää sukupuoli mainitsematta todella aktivoi ja haastoi pohtimaan, millaiset sanavalinnat ja muut kerronnan yksityiskohdat itse asiassa olivat aikaansaaneet kokemukseni kertojan tietystä sukupuolesta.
Tulokulmia tanssikerronnan tutkimukseen
Noin kuudesosan teoksen kokonaispituudesta kattavissa jälkisanoissa ”Etnografin askelmerkkejä arkistosta kerrottuihin tansseihin” Saarikoski läpikäy teoksensa toimitusperiaatteita ja esittelee tulokulmiaan tanssikerronnan tutkimukseen. Vaikka Silloin tanssittiin tangoa on aineistojulkaisu, eikä siinä siksi esitetä varsinaista aineistoanalyysia, Saarikoski osoittaa jälkisanoissaan vakuuttavasti, kuinka paljon – ja jopa hämmästyttävän paljon – tutkijan työtä teoksen toimittaminen on vaatinut ja miten toimitustyö on palvellut hänen tutkimusprojektiaan. Toisin kuin aineistojulkaisun kohdalla voisi helposti ajatella, teos ei esitä aineistoa ”sellaisenaan”, vaan se sisältää implisiittisesti tutkijan vankan näkemyksen siitä, miten tutkija itse kokee aineistonsa ja millaisena hän haluaa sitä luettavan.
Saarikoski on lukenut kyseistä aineistokokonaisuutta vuodesta 2008, ja tänä aikana hän on laatinut useita aiheeseen liittyviä tutkimuskirjoituksia (esim. Saarikoski 2010 & 2011) sekä valikoinut ja toimittanut kyseisen teoksen tekstit. Hän nimittää tutkimustaan narratiiviseksi tanssietnografiaksi. Museoviraston arkistosali on toiminut nykyaikaisena etnografisena kenttänä, jossa osa raaka-aineistosta on muuttunut Saarikosken tekemien lukuisten valintojen ja rajausten sekä aineistolle esittämien kysymysten kautta etnografiseksi tutkimusaineistoksi (narratiivisesta etnografiasta ks. myös Pöysä 2012). Tekeillä olevassa tutkimuksessaan Saarikoski kertoo tarkastelevansa tanssikerrontaa erityisesti ruumiinkulttuurin ja kokemushistorian näkökulmista. Nämä näkökulmat ovat viitoittaneet raakamateriaalin paljoudesta rajatuksi tutkimusaineistoksi vienyttä prosessia. Hän on valikoinut aineistokseen kerronnallisia tekstejä, joissa vastaaja on irtautunut kysymys–vastaus-tyylistä ja liukunut kokemuksiaan mahdollisimman vapaasti käsitteellistävään ja merkityksellistävään, autoetnografian kaltaiseen omakohtaiseen muisteluun. Tämäntyyppisessä kerronnassa kertoja asettaa itsensä – aisteineen, tunteineen, kehoineen – kertomalleen näyttämölle, mikä mahdollistaa ruumiinkokemusten tutkimuksellisen tarkastelun. Muodostamastaan tutkimusaineistosta Saarikoski on valikoinut edelleen osan kyseiseen julkaisuun. Tätä hän kuvailee tutkimusaineiston seulontaan verrattuna intuitiivisemmaksi prosessiksi, jossa hän on luottanut omaan näkemykseensä siitä, millaiset tekstit ylläpitävät lukijan mielenkiinnon ja välittävät onnistuneimmin kuvan tutkimusaineiston kokonaisuudesta. Päämääränä on ollut antaa tanssijoiden itsensä tuottaa ja esittää omat, tansseihin ja tanssimiseen liittyvät kokemuksensa. Tätä tavoitetta tanssijoiden vivahteikkaat ja monipuoliset muistot pääosaan nostava Silloin tanssittiin tangoa toteuttaa onnistuneesti.
Tanssijoiden kerronta on Saarikosken mukaan yhtä otollinen tapa tarkastella tansseihin ja tanssimiseen liittyviä ruumiinkokemuksia kuin perinteisemmät etnografiset menetelmätkin. Vaikka kokemuksia koskeva kerronta on aina esimerkiksi muistamisen ja kertomisen, menneen ja nykyisen välisen rajankäynnin välittämää, Saarikoski näkee sen silti, hieman paradoksaalisesti mutta täysin ymmärrettävästi, ”suorimpana tienä tutkia kokemuksia sellaisina kuin ihmiset kokemuksensa kokevat” (s. 275). Kertomukset ovat rakentuneet kulttuurista kertomisen tietotaitoa ja tarinavarantoa hyödyntäen samalla, kun kerrontaan ovat punoutuneet henkilökohtaiset tuntemukset, toiveet ja pelot, ihastukset ja vihastukset. Saarikoski näkee kirjoitetun kokemuskerronnan synnyttävän tanssikokemuksen uudelleen muodossa, jossa kertoja sen kerrontahetkellä muistaa, sanallistaa ja merkityksellistää. Ruumiillinen ja siten vaikeasti lähestyttävä inhimillinen kokemus ilmenee kerronnan kautta kulttuurisessa ja sosiaalisessa muodossaan, jolloin myös sen tutkiminen tulee mahdolliseksi. Tällaisessa yksilöiden kokemuksia painottavassa tutkimusasetelmassa aineiston selittäminen makrotasolta käsin ei ole olennaista eikä edes pätevää, ellei vastaavaa selitystä ole löydettävissä myös mikrotasolta eli keronnasta itsestään. Kyseistä näkemystään Saarikoski perustelee kysymällä osuvasti, mitä merkitystä yksittäisten ihmisten kokemuskerronnan kannalta itse asiassa on esimerkiksi sillä, milloin jonkin tanssin katsotaan tulleen Suomeen. Entä mitä tämä tanssien tuleminen oikeastaan on? Saarikoski esittää sen olevan nimenomaan kunkin tanssin tulemista yksilöiden kokemuksiin ja kehoihin, ”tietyssä ajassa ja paikassa liikkuviin yksittäisiin ja nimenomaisiin ruumisiin” (s. 291).
Aineistojulkaisujen tavoitteet ja merkitykset jäävät usein pohtimatta, mihin Saarikoski itsekin viittaa. Silloin tanssittiin tangoa -teoksen kohdalla näin ei kuitenkaan ole, sillä viimeistään sen tiiviit mutta kattavat jälkisanat avaavat teoksen merkityksen lukijalle. Teoksen toimittaminen on palvellut Saarikoskea tapana ja mahdollisuutena lukea, valikoida ja ymmärtää aineistoa sekä hahmottaa tutkimuksellisia tulokulmia sen tarkasteluun. Samalla tanssintutkimuksessa usein vähemmälle huomiolle jäänyt tanssitapahtuman yleisön eli tanssijoiden itsensä tapa kertoa ja merkityksellistää tanssikokemuksiaan on saanut näkyvyyttä. Myöhemmin raportoitavassa tutkimuksessaan Saarikoski kertoo hyödyntävänsä aineiston tulkintamenetelmänä monitasoisesti kontekstualisoivaa lähilukua eli detaljianalyysia, jossa tutkijan lähemmän tarkastelun kohteeksi on mahdollista nostaa vain murto-osa aineiston yksityiskohdista. Aineistojulkaisunsa avulla Saarikoski on halunnut tuoda lukijoidensa ulottuville sitä tekstimassaa, josta varsinaisessa tutkimuksessa lähemmin tarkasteltavat detaljit on poimittu ja joka on yksi näiden detaljien ymmärtämisessä oleellisista konteksteista. Minulle lukijana teos toimi myös mielenkiinnon herättäjänä Saarikosken muita samaa teemaa tarkastelevia tutkimustekstejä kohtaan. Mieleeni jäivät kerronnasta heijastuvat mielenkiintoiset, muun muassa tanssimisen turmiollisuuden ja hyödyllisyyden sekä muistellun menneisyyden ja kerronnan nykyisyyden välille rakentuvat jännitteet. Myös kerronnan monet, yllättävät hiljaisuudet pysähdyttivät pohtimaan näiden vaikenemisten syitä. Jään odottamaan, millaisia tulkintoja Helena Saarikoski esittää aineistostaan jatkossa.
Kirjallisuus
Pöysä, Jyrki 2012: Työelämän alkeismuodot. Narratiivinen etnografia. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.
Saarikoski, Helena 2010: Tanssi kirjoituksena, kirjoitus tanssina. – Elore 17(2) [online]. < http://www.elore.fi/arkisto/2_10/saarikoski_2_10.pdf > [11.2.2015.]
Saarikoski, Helena 2011: Menneisyyden ruumiinkokemusten tutkiminen kirjoitetuissa aineistoissa. – Laurén, Kirsi, Latvala, Pauliina & Lakomäki, Sami (toim.), Tekstien rajoilla. Monitieteisiä näkökulmia kirjoitettuihin aineistoihin. Helsinki: SKS. 117–136.
Filosofian maisteri Anna Kinnunen on perinteentutkimuksen jatko-opiskelija Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa.