Jylhänkangas, Leila 2013: Kiistoja kuolemisesta. Tutkimus suomalaisesta eutanasiakeskustelusta. Helsingin yliopisto. 334 sivua.
Merja Leppälahti
Kirjailija Kaari Utrio kertoi Ilta-Sanomien haastattelussa 14.9.2009 kannattavansa sitä, että vanhuksille annettaisiin ystävällinen ”unipilleri”. Hän arveli, ettei hoitoa ja hoitajia riitä kaikille ja että ”nopeasti kuoleva vanhus on eduksi yhteiskunnalle”. Ehdotus sai aikaan vilkkaan keskustelun lehden verkkosivustolla.
Edellä mainittu keskustelu on muutamien muiden verkkokeskustelujen ohella mukana Leila Jylhänkankaan eutanasiakeskusteluja käsittelevässä väitöstutkimuksessa. Jylhänkankaan pääasiallisena aineistona ovat kuitenkin lehdissä julkaistun kirjoituspyynnön pohjalta saadut teemakirjoitukset, joskaan Jylhänkangas ei käytä teemakirjoitus-käsitettä. Kirjoituspyyntöjä julkaistiin kaikkiaan kahdessatoista eri lehdessä ja niihin vastasi 137 henkilöä. Kirjoitusten lisäksi tutkimusaineistoon kuuluvat kolmentoista henkilön haastattelut. Haasteltavien joukossa on lääkäreitä, sairaanhoitaja sekä erilaisten uskonnollisten ryhmien pappeja.
Aktiivinen toiminta kuoleman nopeuttamiseksi ei ole Suomessa laillista, mutta muutamissa muissa maissa se on tietyin edellytyksin sallittua. Kreikankielinen eutanasia-sana merkitsee hyvää kuolemaa. Jylhänkankaan aineistossa käsitellään paitsi sitä, pitäisikö eutanasia laillistaa vai ei, myös sitä, millainen on hyvä kuolema, mikä on oikea ja hyväksyttävä tapa kuolla.
Jylhänkangas lähestyy aineistoaan Serge Moscovicin sosiaalisten representaatioiden käsitteen kautta. Sosiaaliset representaatiot ovat jaettuja tapoja ymmärtää sosiaalisesti merkityksellisiä kohteita, ja niiden avulla voidaan hahmottaa tapoja ja käsityksiä, joilla luodaan järjestystä ympäröivään todellisuuteen. Sosiaaliset representaatiot liittyvät erityisesti muutostilanteisiin ja ne virittävät ihmisiä reagoimaan uusiin asioihin.
Määrittelyä
Eutanasiakeskustelussa esiintyy monenlaisia määritelmiä, joita Jylhänkangas avaa tutkimuksensa alussa. Nykykeskustelussa eutanasialla tarkoitetaan tavallisesti ihmiselämän lopettamista siten, että lääkäri antaa potilaalle tämän pyynnöstä tarkoituksellisesti tappavan annoksen tarkoitukseen sopivaa ainetta. Eutanasiaa nimitetään joskus myös aktiiviseksi kuolinavuksi. Varsinaisesta eutanasiasta pidetään tavallisesti erillään tilanne, jossa lääkäri järjestää potilaan ulottuville tämän omaan käyttöön kuolemaan tarvittavat välineet esimerkiksi lääkereseptin muodossa. Tätä sanotaan myös avustetuksi itsemurhaksi. Potilaan tietämättä toteutettuun eutanasiaan taas viittaa sana kryptanasia, jota itse en juuri ole nähnyt eutanasiakeskusteluissa käytetyn.
Usein erotetaan toisistaan aktiivinen ja passiivinen eutanasia. Passiivinen eutanasia tarkoittaa maallikkokeskusteluissa tilannetta, jossa elämää pidentävät toimenpiteet tai hoito lopetetaan tai sitä ei edes aloiteta. Potilas voi itse ilmaista tahtonsa esimerkiksi lääkityksen lopettamisesta, kun pian tapahtuva kuolema on väistämätön. On myös mahdollista alentaa kuolevan potilaan tajunnantilaa lääkityksellä, kun potilaalla on sietämättömiä kipuja, joita ei voi hillitä tavanomaisin hoitokeinoin. Tätä nimitetään sedaatioksi. Se mainitaan joskus myös eutanasiakeskusteluissa, mutta sedaation tarkoituksena ei ole nopeuttaa kuolemaa.
Ihmisarvoinen kuolema
Jylhänkangas on nimennyt kirjeaineistonsa eutanasiakannanotot hyväksyviksi, torjuviksi ja keinuviksi. Hyväksyvät ja torjuvat kannanotot Jylhänkangas on vielä jakanut niihin, joiden perustelut pohjautuvat kristinuskoon, ja niihin, joiden perustelut ovat maallisia. Sekä eutanasian hyväksyjät että torjujat pitivät tärkeänä hyvää kuolemaa, mutta oikeanlaisen hyvän kuoleman määrittely oli erilaista.
Selvä enemmistö, kaksi kolmasosaa vastaajista, kuului eutanasian hyväksyjiin. He perustelivat kantaansa ihmisen oman tahdon ja ihmisarvon kautta. Nykyajan lääketiede pystyy pitkittämään kuoleman tuloa, ihminen voi kärsiä kovia kipuja tai elää pitkään ”vihanneksena”. Jylhänkangas esittää kirjoitusaineistosta runsaasti lainauksia, joissa vedotaan sellaisiin läheisen kuolemaan liittyviin kokemuksiin, joissa kirjoittaja olisi suonut lopun tulevan nopeammin. Useissa vastauksissa myös toivotaan eutanasian mahdollisuutta, jos omalle kohdalle osuisi parantumaton tuskallinen sairaus tai ”vihannekseksi” tuleminen. Eutanasia nähtiin selvästi itsemurhaa parempana vaihtoehtona, toisaalta siksi että itsemurhaan liittyy edelleen vahva stigma ja toisaalta koska parantumattomasti sairaan on tehtävä itsemurha hyvissä ajoin ennen toimintakyvyn häviämistä. Potilas voisi elää rauhallisesti pitempään tietäessään saavansa helpotuksen sitä toivoessaan.
Kristillisiin perusteisiin nojautuvat torjujat mainitsivat perusteluinaan elämän pyhyyden ja Jumalan tahdon. Sairas eläin voidaan lopettaa, mutta sama ei koske ihmistä, joka on luotu Jumalan kuvaksi. Elinajan pituus ja kuolinhetki ovat Jumalan määräämiä, eivät ihmisen vallassa. Näissä vastauksissa eutanasiaa nimitetään usein murhaksi. Eutanasian pohtimista tärkeämpänä pidetään hyvän saattohoidon kehittämistä. Sekä kristilliset että muut torjujat nostivat esille päätöksen peruuttamattomuuden ja väärinkäytösten mahdollisuudet. Maallis-torjuvassa diskurssissa pelätään erityisesti vanhusten haavoittuvaa asemaa. Kalliiksi tulevia hoidettavia voidaan painostaa suostumaan eutanasiaan tai se voidaan päättää heidän puolestaan.
Eutanasia on vaikea ja moniulotteinen kysymys, mutta sekä eutanasian hyväksyjät että torjujat ilmaisivat yleensä olevansa varsin vahvasti käsityksensä takana. Vain alle kymmenen vastaajaa oli ”keinuvia” eli heillä ei ollut täysin varmaa kantaa suuntaan tai toiseen. Useimmat heistäkin kallistuivat jossain määrin joko hyväksyviin tai torjuviin.
Jylhänkankaan haastattelemat papit – kaksi evankelisluterilaista, helluntaikirkon ja adventtikirkon pastorit sekä Krishna-liikkeen pappi – periaatteessa vastustivat eutanasiaa ja toivoivat kuolevalle rauhallista ja hyvää hoitoa, rukousta ja inhimillistä läheisyyttä. Haastateltu vapaa-ajattelija puolusti mahdollisuutta eutanasiaan itsemääräämisoikeuden puitteissa, jos ihmisellä on halu päästä pois kärsimyksistä. Haastatelluista terveydenhuollon ammattilaisista osa vastusti eutanasiaa, osa taas hyväksyi ajatuksen eutanasian laillistamisesta. Osa lääkäreistä oli kuitenkin huolissaan lääkärin roolista mahdollisen laillisen eutanasian tilanteessa.
Lopuksi
Jylhänkangas kokosi teemakirjoitukset vuosina 2000 ja 2001 alun perin pro gradu -tutkimustaan varten. Tämä aineisto on siis reilusti yli kymmenen vuotta vanha. Haastattelut on tehty väitöskirjaa silmällä pitäen, niistä ensimmäiset vuonna 2004 ja viimeinen vuonna 2010. Haastateltavia on kovin vähän siihen nähden, että he tavallaan edustavat itsensä lisäksi myös ryhmänsä mielipidettä. Tutkimuksessa mukana olevat verkkokeskustelut on käyty vuosina 2005, 2007 ja 2009.
On mahdollista ja jopa luultavaa, että asenteet eutanasiaa kohtaan ovat jonkun verran muuttuneet tämän aineiston kokoamisen jälkeen. Jylhänkankaan tutkimuksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole ollut osoittaa, kuinka suuri osa suomalaisista hyväksyy eutanasian ja kuinka moni vastustaa, vaan hän tarkastelee nimenomaan tapoja, joilla eutanasiasta puhutaan.
Jylhänkankaan aineistossa useimmilla vastaajilla on eutanasiasta vahva, perusteltu mielipide. Samoin kuin monissa muissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa myös eutanasiakeskustelussa käytetään hyvin usein omaa tai läheisen kokemusta asiantuntemuksen perustana. Aivan samoja argumentteja kuin Jylhänkankaan aineistossa näkyy eutanasiaa käsittelevissä verkkokeskustelussa olevan edelleen.
Eutanasiakeskusteluun kuuluvat keskeisesti tulkinnat kuolemasta, kuolemisesta ja ruumiista. Nykyään ihminen ei niinkään pelkää elämän päättymistä vaan kuolemista. Kivulias, pitkittynyt ja yksinäinen kuolema laitoksessa on paha kuolema. Hyvään kuolemaan liittyvät yksilön omien toiveiden huomioon ottaminen, kivuttomuus ja läheisten läsnäolo sekä kuolevan ruumiin oikeanlainen käsittely, mitä se sitten kenenkin kohdalla tarkoittaakin.
Kirjan lopussa liitteinä ovat luettavissa kirjoituspyynnöt ja haastattelurungot sekä vastauskirjeiden kirjoittajat ja kirjeiden eutanasiakannat perusteluineen. Lisäksi liitteinä ovat taulukot työikäisten ja yli 65-vuotiaitten suomalaisten yleisimmistä kuolinsyistä vuosina 1989 ja 2009. Kaikki tekstin viitteet on koottu kirjan loppuun, mikä voi tehdä itse tekstistä keveämmän oloisen, mutta viitteitten katsominen on hankalaa, kun vielä jokaisessa osassa viitenumerointi alkaa alusta.
Filosofian lisensiaatti Merja Leppälahti on turkulainen folkloristi, tietokirjailija ja kriitikko.