Enges, Pasi 2012: ”Minä melkein uskon”. Yliluonnollinen ja sen kohtaaminen tenonsaamelaisessa uskomusperinteessä. Turku: Turun yliopisto. 352 sivua.
Karina Lukin
Talvadas on suomalaisen folkloristiikan keskipisteitä. Tenonjokilaaksossa sijaitseva pieni saamelaiskylä on rakentunut yhdeksi suomalaisen folkloristiikan ja uskontotieteen pitkäaikaisimmaksi kenttätyökohteeksi, jossa tutkijat ovat käyneet keräämässä suullista perinnettä, ennen kaikkea kerrontaa. 1960-luvun lopulla Lauri Hongon ja Juha Pentikäisen ideoima Saamelaisen folkloren tutkimusprojekti asettuu tutkimushistorialliseen murrosvaiheeseen, jonka aikana suomalaiset tutkijat siirtyivät tekstikeskeisestä paradigmasta kohti ihmisten nykyhetkessä elävää perinnettä. Talvadas-projekti muotoutui tämän suomalaisen perinteentutkimuksen antropologisen heräämisen oireeksi, seuraukseksi, tulokseksi ja monipolviseksi kertomukseksi, mikä heijastuu Pasi Engesin väitöskirjassa. Teoksen kirjoittaja on itse ollut mukana projektissa jo 1970-luvun lopulta alkaen ja tuntee suvereenisti, paitsi projektin taustat ja aineistot, myös saamelaisen folkloren kentän.
Engesin tutkimusta ei noin vain sijoiteta yhteen folkloristiikan kehykseen. Kehysten sijasta Engesin kirja on kuin näyttely: kirjan luvut ovat teoksia, jotka avaavat uusia katsantokantoja tenonsaamelaiseen perinteeseen, Talvadaksen uskomuksiin ja suomalaisen folkloristiikan tutkimushistoriaan. Kokonaisuus on vaikuttava, ajattelee sitä sitten Engesin henkilökohtaisena työnä tai perinteentutkimuksen kokeman muutoksen näkökulmasta. Engesin väitöskirjaan mahtuu niin tekstikeskeisten paradigmojen lähtökohtia kuin niitä kritisoivan performanssikoulukunnan pohjalta tehtyjä syvällisiä analyysejä. Tutkija liikkuu eri paradigmojen kentällä vaivattomasti ja tyylilleen uskollisena vaatimattomasti, vaikka vaatimaton työ ei missään mielessä ole.
”Minä melkein uskon” on kansanuskon, uskomusperinteen ja kerronnan tutkimusta. Kirjassa käydään läpi folkloristisen kansanuskon keskeiset keskustelut toden ja fabuloidun liukuvasta janasta ja memoraatista uskon heijastajana aina kerronnan ja tunteiden kysymyksiin saakka. Vaikka tutkimuksen aineisto on rajattu yhden kylän yhden suvun, eli Talvadaksen Rasmusten, uskomusperinteeseen, tulokset ovat merkittäviä paitsi yleisesti kansanuskon, myös erityisesti saamelaisen uskomusperinteen tutkimuksessa. Monitahoisen analyysin lisäksi kirjan liitteet tarjoavat sekä eksaktia että hienovaraista tietoa, jonka perusteella koko kylän perinne avautuu monista näkökulmista.
Turun koulukunta
Lectio praecursoriassaan Enges (2012) totesi työnsä olevan niin sanotun Turun koulukunnan viimeinen edustaja. Tutkija viittaa tällä Hongon ja Pentikäisen ympärille kehittyneeseen perinteen ja erityisesti kansanuskon funktioihin ja lajianalyyttisiin kysymyksiin keskittyneeseen tutkimukseen, joka ammensi yhtäältä kenttätöistä ja toisaalta halusta ymmärtää perinnettä sen käyttäjän ja kokijan näkökulmasta. Saamelaisen folkloren tutkimusprojekti syntyi juuri tämän koulukunnan lähtökohdille: tarkoituksena oli yhden yhteisön koko perinnemateriaalin tallentaminen ja yksilöiden repertoaarien vaihtelun tarkastelu aihe aiheelta. Kunnianhimoinen tavoite ja todella vaikuttava visio jäi lopulta ajan ja alati uudistuvan perinteentutkimuksen jalkoihin. Päämäärästä on jäänyt jäljelle ”musta laatikko”, arkistokotelo, johon oli kortistoitu ensimmäisten kenttätöiden aineisto yksittäisen aiheen tarkkuudella. Vuonna 1969 tutkijoiden oli tarkoitus haastatella kaikkia Talvadaksen yhteisön jäseniä vastaavalla tarkkuudella, 1036 kysymyksen avulla, jotta olisi saatu selville perinneaiheiden levinneisyys yhteisössä.
Musta laatikko -haastattelut eivät koskaan toteutuneet, mutta ajatus perinteen aiheiden ja niiden jakautumisesta yhteisön eri jäsenten repertoaareissa näkyy Engesin väitöskirjassa: tutkimuksen ensimmäinen kysymys (mitä?) keskittyy Talvadaksen perinteen motiiveihin ja sisältöihin. Enges keskittyy esittelemään tutkimusaineistossa esiintyviä yliluonnollisia olentoja ja niihin liittyvää motiivistoa. Erityisen mielenkiintoinen on luku, jossa Enges pohtii Laestadiuksen saarnojen vaikutusta Talvadaksen perinteeseen. Kun esimerkiksi projektin aikana kerätyissä Staalo-perinnettä heijastavissa kertomuksissa ei ole juurikaan vastaavuuksia Laestadiuksen saarnojen ja mytologiatekstin (Laestadius 1997) kanssa, kufitar-perinne näyttäisi saaneen vaikutteita Laestadiuksen näkemyksistä. Motiivianalyysin perusteella voidaan kiistatta ja tiiviissä muodossa osoittaa, että Laestadiuksen saarnoja on kuunneltu!
Engesin tutkimuksen toinen kysymys (miten?) liittyy niin ikään Turun koulukuntaan, tarkemmin honkolaiseen funktionalismiin eli perinne-ekologiaan. Miten-kysymykseen keskitytään tutkimuksen neljännessä pääluvussa, jossa Enges kertoo tekevänsä kvantitatiivista analyysiä. Hän tarkastelee tenonsaamelaisten elämyskertomuksia viiden eri muuttujan kautta. Kokijoiden, kertomusten paikan ja ajan, elämysten laadun ja niiden aiheuttajien sekä kertojien taulukointi ei juurikaan tuo esiin kerronnan yksityiskohtia, vaan keskittyy siihen, mikä yliluonnollisista kokemuksista kertovalle perinteelle on luonteenomaista tai tyypillistä. Tiivis taulukointi herää eloon esimerkkikertomusten kautta. Esimerkkikertomusten analyysissä Enges astuu Turun koulukunnan ulkopuolelle ja esimerkiksi Hongon ja Pentikäisen käsitys memoraateista uskon heijastajina murtuu. Analyysissä huomio kiinnittyy muun muassa perinteen tilannekohtaisuuteen ja kertojien orientaatioihin. Kufitar käyttelee vesipumppua -kertomus analyyseineen on mainio osoitus siitä, mitä kenttätyö on: tutkija pääsee perinnettä kentältä kauhoessaan Olavi Rasmuksen koeteltavaksi. Informantti muuttaa tutkijasubjektin kerrontansa ja kiusoittelunsa objektiksi. Tarvittiin pitkä aika ennen kuin tilanne ja kertomus saivat mielekkään analyysin.
Kohtaamisia ja kerrontaa
Engesin työn parasta antia onkin tarkat analyysit kertomusten tilannekohtaisesta vaihtelusta ja tenonsaamelaisten huumorin luonteesta. Lukija jää miettimään, että noinko talvadaslaiset Rasmukset joutuivat opettamaan perinteentutkijoille, miten liukuva ja huomaamaton toden ja tarun raja on. Aineiston keruun aikana kysymyksiä kotoperäisistä lajeista tai kerronnan vaihtelevista merkityksistä ei edes esitetty, mutta juuri tässä kohtaa Hongon ja Pentikäisen visio ja koko kenttätyöjoukkueen työ, keruumenetelmien ja -prosessin tarkka kuvaus paljastavat ylivoimaisuutensa: Tenonjokilaaksosta kerätty valtava aineisto taipuu myös tulkintoihin, joiden mahdollisuuksista ei keruun aikana ollut aavistustakaan. Enges pystyy analysoimaan uskomuskerrontaa suhteessa niihin kohtaamisiin, joita kenttätöissä tapahtui ja hän kykenee myös tulkitsemaan, milloin kerääjät ja informantit ovat käsittäneet kommunikaatiotilanteen luonteen toisistaan poikkeavin tavoin.
”Minä melkein uskon” on myös tarkka analyysi saamelaisesta uskomuskerronnasta. Enges perääntyy juuri saamelaisuuden kohdalla, piiloutuu folkloristiikan taakse: hän toteaa tutkimuksen kertovan pienyhteisön, muttei erityisesti saamelaisesta, folkloresta. Tässäkin kohtaa tulee esiin Talvadas-projektin pitkä kesto. Vielä 1960-luvulla etelän tutkijat saattoivat sangen legitiimisti mennä keräilemään saamelaisten perinnettä, eikä kukaan nurissut lappologiasta. 2000-luvun saamentutkija on varpaillaan, sillä saamelaistutkijat ovat kyseenalaistaneet ulkopuolisten tulkinnat ja saamentutkimus on voimakkaasti politisoitunut kenttä. Vaikka Enges tekeekin tulkintoja suomenkielisistä haastatteluista tai pohjoissaamenkielisten haastattelujen käännöksistä, itse analyysin lähtökohtia ei voi missään nimessä pitää lappologisina. Etnografisella kentällä tulkinnat ovat oikeutettuja, eikä Engesin perääntymiselle ole akateemisia perusteita – vaatimattomuus on turhaa!
Pitkä kesto heijastuu myös paradigmojen moninaisuudessa. Kohtaamisten ja kerronnan tulkinta nojaa vahvasti kirjan alkuosan motiivianalyysiin ja perinnelajimatriiseihin. Engesin syvällinen tieto Saamelaisen folkloren tutkimusprojektin taustoista, sen kohteena olleesta yhteisöstä ja arkistoihin kerätyistä aineistoista synnyttää vakuuttavaa tulkintaa. Silti pohdin kirjaa lukiessani, miten motiivi- ja perinnelajianalyysi voi mahtua samoihin kansiin esimerkiksi Katherine Youngin kehysanalyysin ja narratologisen tutkimusotteen kanssa; eivätkö ne nojaa toisistaan poikkeaviin lähtökohtiin? Analyysin tasolla ristiriitaa ei synny, ja Engesin ote onkin ainutlaatuinen. Sen eksplikoiminen voisi olla ”Turun koulukunnan viimeisen” sijasta turkulaisen paradigman transformaatio.
Kirjallisuus
Enges, Pasi 2012: Kansanuskontutkimus, paradigmat ja koulukunnat [online.] – Elore 19(2): 49–55. <http://www.elore.fi/arkisto/2_12/enges.pdf> [1.3.2015.]
Laestadius, Lars Levi 1997: Fragmenter i lappska mythologien. Åbo: Nordic Institute of Folklore.
Filosofian tohtori Karina Lukin on folkloristiikan tutkijatohtori Helsingin yliopistossa.