Leete, Art 2014: Guileless Indigenes and Hidden Passion. Descriptions of Ob-Ugrians and Samoyeds through the Centuries. Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia. 308 sivua.
Karina Lukin
Tarton yliopiston etnologian professorin, Art Leeten Guileless Indigenes and Hidden Passion on pohjoisten kansojen kuvaamisen historiaa analysoiva tutkimus. Kirjan aineiston aikaperspektiivi on laaja: se ulottuu ensimmäisistä tunnetuista antiikin aikaisista pohjoisten kansojen kuvauksista tuoreimpiin nykypäivän alkuperäiskansatutkijoiden tutkimuksiin omasta kulttuuristaan. Erityisesti varhaisista kuvauksista on mahdotonta sanoa, mitä etnistä ryhmää ne voisivat koskea, minkä vuoksi varhaiset kuvaukset keskittyvät pohjoiseen tai toiseen hyvin yleisellä tasolla. Mitä lähemmäs nykyaikaa Leete tulee, sitä tarkemmin analyysi keskittyy obinugrilaisia kieliä puhuviin hanteihin ja manseihin sekä samojedikieliä puhuviin tundra- ja metsänenetseihin sekä näiden luonteenpiirteiden kuvauksiin. Rajauksesta huolimatta Leeten teos tarjoaa merkittävää pohdittavaa paitsi kaikille pohjoisten kansojen tutkijoille, myös laajemmin etnografeille, jotka tekevät tutkimusta itselleen vieraan kulttuurin parissa.
Kirjan analyysi kertookin yleisemmin toiseuden kuvaamisen pitkistä historiallisista jatkumoista, tavoista, joilla maailman marginaaleihin on tavattu projisoida omia pelkoja ja mielikuvia epäinhimillisyydestä. Leeten tutkimusta voikin verrata Edward Saidin Orientalismiin (1978), joka kritisoi kiivaasti länsimaista orientin kuvaamisen perinnettä. Leete ei ole yhtä ärhäkkä kuin Said, mutta pystyy osoittamaan pohjoisen ja pohjoisten ihmisten kuvaamisen jatkumoita yhtä pitävästi. Leete pyrkii sijoittamaan kunkin ajan mielikuvat ja kuvaamisen tavat ajalleen relevantteihin keskusteluihin tai kuvaamisen tapojen sarjaan, mikä syventää ymmärrystämme pohjoisiin kansoihin liittyvistä kuvista.
Hiljaiset hirviöt
Leete on jakanut pohjoisen kuvaamisen historiaan kolmeen aikakauteen. Varhaiset kuvaukset ulottuvat antiikista keskiajan yli 1700-luvulle. 1700- ja 1800-luvun sekä 1900-luvun alun kuvaukset muodostavat toisen vaiheen ja kolmanteen kokonaisuuteen sijoittuvat kaikki 1900-luvun, 1920-luvulta alkaen, aikaiset tekstit. Osin aatehistoriaan perustuva jaottelu on karkea, mutta palvelee kirjan jaksottamista hyvin. Etenkin ensimmäinen vaihe hajoaa kuitenkin selvästi useampiin toisistaan erottuviin vaiheisiin, antiikkiin, keskiaikaan ja renessanssiin. Mutta toisaalta juuri ensimmäisen laajan vaiheen kuvauksissa tulee esiin käsittämättömän pitkäikäisiä mielikuvia, jotka palautuvat pohjoisen tuntemattomuuteen. Nämä mielikuvat alkoivat murentua vasta 1700-luvun kuluessa, jos silloinkaan. Jo antiikin aikoina, mutta etenkin keskiajalla maailman rajoille sijoitettiin toiseuden kaikki kielteisimmät stereotypiat: fyysinen hirvittävyys ja henkinen puutteellisuus. Näitä heijastivat muun muassa köyhyys, tietämättömyys, itsehillinnän puute, vihamielisyys ja raakuus, joihin liitettiin käsitys eksoottisesta puhtaudesta tai neitseellisyydestä.
Monet antiikin Kreikan, muun muassa Herodotuksen tekstit, kiirehtivät kiistämään juuri rakentamansa mielikuvat esimerkiksi vuohenjalkaisista ihmissyöjistä, jotka nukkuvat puolet vuodesta. Silti juuri nämä mielikuvat ovat jatkaneet elämäänsä aina keskiaikaan asti. Tai ylikin: käsitykset ihmissyönnistä ovat eläneet vielä 2000-luvulla. Etenkin nenetsejä tai samojedikielten puhujia yleisemminkin on pidetty ihmissyöjinä, sillä toistaiseksi kielitieteilijät eivät ole kyenneet antamaan samojed-nimitykselle muuta etymologiaa kuin yleisesti vääränä pidetyn, venäjään palautuvan itsensä syöjän.
Jo keskiajalla mielikuvat alkoivat eriytyä. Venäläisten kronikat alkoivat liittää pohjoisen hirviöihin väkivaltaisen soturin inhimillisiä piirteitä, kun Länsi-Euroopan kuvauksissa jatkettiin kuvitteellisemmalla linjalla. Molemmissa perinteissä pohjoisia kansoja kuvattiin villeinä, omissa oloissaan pysyttelevinä ja yhteisöllistä elämää vieroksuvina erakkoina. Kronikoiden kuvaukset pysyttelivät lajilleen tyypillisten kerronnan keinojen piirissä: mielikuvat olivat yleisiä ja kerronnan totuusarvoa lisättiin liittämällä kuvauksiin taivaallisten ihmeiden kuvauksia. Keskieurooppalaisten kuvauksissa alkoi esiintyä tarkempia ja yksityiskohtaisempia kertomuksia kohtaamisista, kun eri syistä pohjoisessa ja Venäjällä matkanneet luonnehtivat kohtaamiaan ihmisiä. Kuten Leete toteaa, myös keskieurooppalaisten kuvaksissa heijastui heidän omat kulttuuriset mallinsa.
Kirjassa tulee esiin monia kestoaiheita, jotka olisi ollut ehkä syytä nostaa keskusteluun yhtenäisinä teemoina viimeistään loppuluvussa. Esimerkiksi arktinen hysteria, psykoottinen tila, jonka selitys palautetaan useimmiten pohjoiseen ilmastoon ja ympäristöön, on hämmästyttävän itsepintainen pohjoisiin ihmisiin liitetty mielikuva. Hippokrates on jo 500-luvulla eKr. selittänyt arktista hysteriaa kylmyydellä ja tuulilla. Hippokrates on myös ensimmäisiä, joka on kuvannut arktisen ihmisiä toistensa kaltaisiksi, hieman laiskoiksi ja veltoiksi, samoihin vaatteisiin pukeutuvaksi massaksi. Nämä mielikuvat jatkavat elämäänsä tämän päivän Siperiassa surullisella tavalla. Jos kukaan kulttuurien tutkija ei ainakaan toivottavasti enää selitä pohjoisten kansojen käyttäytymistä arktisella hysterialla, niin arkisissa uskomuksissa ja muilla aloilla kulttuurinen sensitiivisyys ei ole saanut vielä jalansijaa: 1990-luvulla hantien asuma-alueilla Surgutissa toimiva psykiatri julkaisi artikkelin, jonka mukaan kaikki hantit ja mansit ovat skitsofreenisia (s. 240).
Vaiettuja ja korostettuja piirteitä
Kirjan laajimmat osuudet käsittelevät 1700- ja 1800-lukujen kuvauksia ja 1900-luvun tekstejä. Venäjän tiedeakatemia teki 1700-luvun aikana useita tutkimusretkiä pohjoiseen ja Siperiaan, ja venäläinen etnografinen perinne pohjautuukin näihin, usein saksalaisten tutkijoiden kanssa yhteistyössä tehtyihin matkoihin. Toinen tutkimusmatkojen aalto sijoittui 1800-luvulle, jolloin M. A. Castrén ja hänen jälkeensä lukuisat muut suomalaiset tutkijat keräsivät kielitieteellistä ja perinnetieteellistä materiaalia Venäjän pohjoisten kansojen parissa. Leeten analyysi kuvaa hyvin, miten kaavamaiset ryhmien esitykset alkoivat saada rinnalleen yksittäisten henkilöiden eläviä kuvauksia 1800-luvun kuluessa. Silti yksittäistenkin ihmisten kuvaukset liikkuivat hyvin yleisellä tasolla: niiden avulla rakennettiin kuvia yhteisöllisistä piirteistä – ei yksilöistä. Yhteisöinä pohjoiset kansat alkoivat 1700-luvun kuluessa edustaa moraalisesti alkuperäistä, puhdasta ja luonnollista. Muutos on selkeä, ja tässä kohdin lukija kaipaisi selkeämpää aatehistoriallista otetta – joka leimaa muita kirjan osioita – selittämään kuvauksissa tapahtuneita muutoksia.
Leeten luonnehdinnat neuvostoaikaisista teksteistä ovat hyvin taustoitettuja ja perusteltuja. Kirjoittaja toteaa useaan otteeseen, että neuvostoaikaiset hanteja, manseja ja nenetsejä kuvaavat tekstit ovat niin kaavamaisia, että samoin sanoin on voitu kuvata mitä tahansa etnistä ryhmää: ihanteellisella neuvostokansalaisella ei ollut etnistä identiteettiä. Kuvauksissa ei kiinnitettykään huomiota siihen, ”mitä todella tapahtui”, vaan niiden tarkoituksena oli luoda mielikuva aiemman jälkeenjääneen perinteen ja elämäntavan taakseen jättäneestä modernista kansalaisesta. Muutos aiempiin kuvauksiin on huomattava ja kuten Leete toteaa, milloinkaan aiemmin ei pohjoisia kansoja ollut kuvattu näin myönteisin sanakääntein.
Kielteisemmät mielikuvat työntyivät esiin perestroikan ja Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Leeten tutkimus ei koske laajaa, Neuvostoliiton ulkopuolelta tulleiden tutkijoiden välittämää kuvaa pohjoisista kansoista, niin sanottua Neuvostoliiton jälkeistä tutkimusta (post-Soviet studies). Sen sijaan Leete luo hienon katsauksen virolaisten etnografien ja venäläisten alkuperäiskansatutkijoiden tekemiin luonteenpiirteiden kuvakseen. Jo neuvostovuosina esiin tuotu ja 1800-luvulta alkunsa saanut venäläistymisen ja etnisen identiteetin häviämisen diskurssi jatkui myös Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Viimeistään 1800-luvulta on peräisin myös pohjoisten alkuperäiskansojen alkoholiongelmien esiin nostaminen, josta neuvostovuosina vaiettiin täysin. Samoin 1900-luvulla on syystä tai toisesta kiinnitetty vähän huomiota hantien, mansien ja nenetsien ortodoksisuuteen. 1800-luvulla ortodoksisuutta tai kristillisyyttä kommentoitiin useissa teksteissä ja se yhdistettiin ajanmukaisuuteen ja Venäjän kansalaisuuteen, minkä vuoksi kristillisyyttä pidettiin tärkeänä. 1900-luvun teksteissä kristinusko saatettiin ohittaa toteamalla, että alkuperäiskansat ovat omaksuneet sen ainoastaan pinnallisesti. Mutta kuten Leete huomauttaa, omaksuminen on tuskin ollut pinnallista, kun kristinuskon piirteitä on säilynyt kansanomaisessa uskonnossa yli neuvostovuosien.
Kirjan viimeistä analyysilukua koristavat Leeten itse kenttätöissä ottamat hienot, kirjan tekstiin mainiosti sopivat valokuvat. Sittemmin hantien (suullisesta) historiasta kirjoittanut ja komien pariin kenttätöitä tekemään suunnannut Leete onkin todennäköisesti jättänyt paljon hantilaisaineistoja analysoimatta. Näitä odotellessa vilpittömien pohjoisten kansojen kuvaamisen historia on erinomaista luettavaa.
Kirjallisuus
Said, Edward 1978: Orientalism. New York: Pantheon Books
Filosofian tohtori Karina Lukin on folkloristiikan tutkijatohtori Helsingin yliopistossa.